Vaikka tuntuukin siltä, että prinsessat,
urheat tytöt ja poikien kirjat 1-2 ovat nousseet tämän vuoden lukumääräkisan
kärkeen, ei voi unohtaa toista, aina niin elinvoimaista taustalla häärivää
tonttujen ja hirviöiden aluskasvillisuutta. Joulua pohjustetaan näköjään
antaumuksella jo nyt, hirviöt sen kuin kauhistuvat. Kirjapinon alimmaisena on
vielä kunnon kirjallisuustutkimusta, joka asettaa sadunkertojat ruotuun:
käsitykset eläinsatujen historiasta ja romanttisista prinsessasaduista
muuttuvat, kun pääsee tutustumaan Niklas Bengtssonin kaivamiin eroottisiin,
väkivaltaisiin ja karkean koomisiin versioihin.
Kun viime vuonna tietokirjailijoiden
Tietopöllö-palkinnon saaneen Mervi Kosken Hirviökäsikirja
(2010) on jo hiirenkorvilla ja Maailman
merkillisimmät kummitustarinat (2017) kauhisteltu pariin otteeseen, voi
kauhukerrointa yrittää lisätä Johan Egerkransin Kuolemattomilla hirviöillä (Minerva 2019). Esittelyissä on selkeä
linja: millaisia ovat kautta maailman syntyneet versiot elävistä kuolleista?
Mukana on joitakuita tuttuja Euroopasta kuten Rusalka ja Golem, mutta Afrikan,
Amerikan, Aasian ja Oseanian hirviöt ovat oudompia nimiään myöten. Enkä ole
ihan varma, suosittelisinko tätä porukkaa kovin nuorille muutenkaan. kun
sellainen mukava muinaisskandinaavinen mörkö kuin Draug on sieltä kilteimmästä
päästä: ”Draugit tappavat uhrinsa murskaamalla nämä rajattomilla
ruumiinvoimillaan, repivät ruumiista lihat tai juovat siitä veret.” Kirjan
alussa on sinänsä pätevän oloinen pohdiskeleva osuus aaveiden, kummitusten ja
vampyyrien eroista, veren merkityksestä eliksiirinä ja kuolemattoman
syntytavoista. Hauskempia - ja oudoimpia – ovat sitten ohjeet kuolemattomien
tunnistamisesta ja niiltä suojautumisesta. Nils Gulliksonin kuvituksessa ei
kuolemattomia mitenkään liikaa kaunistella – kauhugalleria on jopa
painajaismainen, niin kuin kai on tarkoituskin.
Pirut ja voimaeläimet
Ei pidä unohtaa tässä yhteydessä Marjatta
Levannon taidehistoriallisempaa Pelottelun
(ja pelon voittamisen) käsikirjaa (2018). Jotenkin kuitenkin – kai Marjatan
letkeän toteavan ilmaisun ansiosta - kaksipäinen paholainen, Lucifer, Belsebub
ja monta muuta todella hurjien kuvien kera esiteltyä hirviötä eivät jää vain
luettelonomaiseksi nimiksi. Levanto tarjoilee kuvien lomaan tietoa tiedon
perään, tarinoita ja uskomuksia. Kokonaisuus on monipuolinen ja virkistävän
hauskakin luodatessaan kautta pirujen historian ja merkityksen. Paholais- ja
hirviöhahmot näyttävät kuitenkin aikojen saatossa valitettavasti menettäneen
paljonkin kauheudestaan ja hiipuneen kovin tavanomaisiin mittoihin.
Loppusanoissaan Levanto pohtii vielä hirviöiden ja paholaisten muodonmuutoksia
nykyajassa avaruushirviöistä muotoa muuttaviin klooneihin.
Maretta Tukiaisen Pohjolan voimaeläimissä (Tuuma 2018) käsitellään aluksi tarinoita
ja eläinmytologian perusteita, sitten esitellään eläimet asuinpaikan mukaan.
Vesi, maa, metsä, ilma sekä lumen ja jään eläimet. Komeiden kuvienyhteydessä on
tarinan osia ja esiteltävän kohteen perustiedot. Kirjan lopussa on suppeat
johdatukset eläinmytologian taustakäsitteistöön Kalevalasta alkusuomalaisuuteen
sekä erikseen kansanuskomusista eläinsaduista ja voimaeläimistä. Millainen oli
muinaisten suomalaisten maailmankuva – selvitellään luontosuhdetta, tämän ja
tuonpuoleisuutta, ihmiskäsitystä, samanismia, sielumatkoja ja revontulia.
Mukana ovat hyvät lähteet, hakemisto ja lisätietoa. Kuvienkin kautta asioihin
on kätevä palata uudestaan, nautiskellen.
Kiltit tontut?
On varminta palata tutumpien tonttujen
pariin. Mervi Koski on jatkanut tätäkin perinnelinjaa ollessaan jo aikaisemmin Joulupukin jalanjäljillä (2011). Tonttujen suuressa suvussa (kuv. Heikki
Eklöf, Aurinko kustannus 2019) Koski syventyy tarkemmin asiaan ja esittelee
muhkean kokoisessa kirjassa tontun ominaislaatua munaskuita myöten. On
historiaa, tunnettuja tonttupaikkoja, on hiippalakkien tuntomerkkejä ja muotia.
Omat lukunsa saavat niin kotitontut, pihapiirin toimijat kuten sauna-, navetta,
talli-, vilja- ja myllytontut. Joulutontut tietysti ovat tunnetuimpia
Korvatunturin apulaisia. Mielenkiintoinen on sukellus satunnaisiin
sukuhaaroihin maailmalla. Jälkiä tontuista löytyy niin Irlannista, Saksasta,
Islannista, Venäjältä ja Puolasta. Entäpä kaupallinen puoli? Valmistaminen ja
keräily, uusia aluevaltauksia ja muista tonttuiluja. Ja onhan tietysti
kirjastoissakin omat tonttunsa kuten Kansalliskirjastomme Matti Wilhelm! Hän
asustelee kirjaston pohjoisen salin yläparvella. Tonttujen suuri suku on
melkoinen tietolipas, josta voi ammentaa moneen tarkoitukseen. Hiukan oudoksuin
kirjan melkoista kokoa, koska kuvatkaan eivät järin suuria ole, enemmänkin
vinjettejä sivuilla. Varsinaisesti ne eivät korosta tonttujen kauneutta,
pikemminkin päinvastoin. Onneksi ääriviivat ovat kovin suttuiset, niin että voi
pitää oman mielikuvansakin elossa.
Kuva Heikki Eklöf |
Yksi tonttu puuttuu?
Mutta tonttuja ei päästetä vieläkään
rauhaan. Heikki Saurekin työntää lusikkansa taruihin ja tosiasioihin
ytimekkäästi nimetyssä kirjassaan Tonttu
(SKS 2019). Mukana on harvakseltaan Antti Kososen tonttukuvitelmia ja
värillinen kuvaliite lehdistä, kirjoista ja erilaisista julkaisuista. Niissä
annetaan kunnia mainiolle klassikolle eli Rien Poortvlietin Suurelle tonttukirjalle (1978).
Saurekin lähestyy laajaa aihettaan (315
s.) ensin tonttujen ja haltijoiden historialla. Kodinhaltijan syntymisen
jälkeen vuorossa ovat joulutontun jälkeen muut paikkojen haltijat sekä
tonttujen muut sukulaiset. Häirikkötontut ja para sekä piritys saavat kunnian
lopettaa historian. Tekstissä tulee sopivasti kevennellen selväksi, miten
kansanperinteen arkistojen aarteet ja työskentely Kalevalaseuran residenssissä
Ilomantsissa ovat vaikuttaneet mainioin lisätarinoineen sävytykseen. Alussa ja
lopussa Saure oikein intoutuu pohtimaan tonttujen sanomaa nykyajan ihmiselle.
”Tontut ja haltijat ovat olleet oman aikansa lisättyä todellisuutta. Ihmisen ei
tarvinnut avata kirjaa, televisiota eikä nettiä saadakseen ajanvietettä, sillä
monenlaiset henkiolennot olivat läsnä arjessa kaikkialla.” Ja lopussa Saure
suosittaa ottamaan Ekotontun tosissaan: sillä on painavaa asiaa muiden
tonttujen äänitorvena.
Mutta missä ovat puutarhatontut? Yritin
etsiä, mutta en löytänyt! Onneksi Taru Viinikainen on luonut oman
tonttumaailmansa kolmeen kirjaan Tiltun ja Letun leikkimökissä asustavasta
Pertinjuntista. Näistäkin elollistetuista veikoista löytää niin huumoria,
yhteistyön merkitystä, onnellisen perheen merkityksen, lapsen mielikuvituksen
rajattomuuden – ja niin, varsinaisen uuden nimitysruletin. Leikkimökin asukas (2017), Joulujupakka (2018) saa nyt jatkokseen
salapoliisiarvoituksen Kadonneet
puutarhatontut (2019). Missä ovat Pullapentti, Pattisimo, Jumiuuno tai
Nysänestori? En kerro ratkaisua, koska se kruunaa mukavalla tavalla tämän
tonttuaiheen!
Terveisiä Kaksoisvirran maasta
Niklas Bengtssonin tukevan esityksen
(329 s) alaotsikkona on ”Satuperinnettä Kakoisvirranmaasta 1900-luvun alkuun”.
Itse sinisen ja lilan sävyissä komeileva kirjankansi kantaa selkeää viestiä: Sadunkertojat (Avain 2019). Näinkin
laaja ja kattava kokonaisuus ei synny ilman tekijänsä innostusta ja jatkuvaa materiaalin
keräystä. Bengtsson on sekä matkustanut että esitelmöinyt aiheistaan voisi
sanoa ympäri maailmaa.
Kuvitus Oili Kokkonen |
Esittelyn sanoin käsissä on kirja, joka
hahmottaa satujen ja satukokoelmien historiaa antiikin maailmasta alkaen ja
perehdyttää satuklassikoihin sekä niiden kertojiin ja kokoajiin. ”Maailma on
täynnä kiehtovia satuja, mutta milloin niiden kertominen alkoi? Kuka kirjoitti
ensimmäisenä satuja muistiin?” Ketkä
kertoivat satuja – ja mikä on satu?
Olen niin kauan puuhastellut näiden
asioiden kanssa, että voin vain itseni puolesta sanoa sekä viihtyneeni että
yllättyneeni Sadunkertojien matkoilla vaikkapa Egyptin osuudesta ja jumalasta
sadunkertojana, juutalaisten kettusaduista, buddhalaisista inkarnaatiosaduista.
Tutumpaa, mutta tarkempaa taustoitusta löytyy antiikin puolelta ja Lähi-idästä
Tuhannen ja yhden yön parissa.
Miten prinsessasatu muuntuu?
Kansi Tarja Kettunen |
Näin myös tiedot karttuvat Italiasta,
Ranskan taitureista Jean de la Fontainesta Charles Perraultiin sekä suosikkeihini,
sivistyneisiin naisiin kuten Jenne-Marie Leprince de Beaumontiin ja
Kaunottareen ja Hirviöön. Sen yhteydessä
Bengtsson pääsee herkuttelemaan uskomattomilla tulkinnoilla, joita sadusta
tehtailtiin. Saksan, Venäjän ja Englannin kohdalla mukana on tuttuja Grimmin
veljeksistä Ivan Krylovin (oliko hän maailman laiskin mies?), Rudyard
Kiplingistä Beatrix Potteriin, mutta paljon muutakin. Pohjoismaiden satujen
yhteydessä puhutaan taidesadun noususta. On suorastaan hauskaa virittäytyä
samalla aaltopituudelle Bengtssonin kanssa, kun tutkaillaan puhekielisiä satuja
ja Andersenia, sadunkerääjiä Norjasta tai omaa klassikkoamme Topeliusta.
Bengtsson on tarkka kirjoittaja. Vaikka
nopeasti silmäillen monet kirjailijat, kirjan nimet ja termit voivat tuntua
hankalilta, lukiessa ne yhdistyvät ja selventävät käsiteltävää aihetta
harkitusti. Pitkin kirjaa on myös selventäviä tekstikatkelmia, jotka
jaksottavat etenemistä.
Toivottavasti kirjasta on iloa ja
miettimistä muillekin kuin meikäläiselle. Kenties kurssikirjaksi,
lisälukemiseksi, hakuteokseksi?
Ja toivottavasti sitä hankitaan
kirjastoihinkin useamman kappaleen verran, vaikka kokemuksista viisastuneena
pahaa pelkään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti