Älylaite hoi, älä jätä!

Huolta ja keskustelua se herättää. Kädessä oleva vekotin, jota vikkelät sormet takovat ja katse tuijottaa. Mutta miten älylaitteet oikeastaan näkyvät lastenkirjoissa? Kännykkä vilahtelee toki ahkerasti erilaisissa tilanteissa. Sillä saa yhteyden polisiin, kun polkupyörävarkaat ovat uhkaavasti paljastamassa piilopaikkaa. Sillä saa yhteyden – jos saa – hankalista paikoista ja jokunen kohtaus voi löytyä pelien tiimellyksessäkin. Ja onhan siellä Veera Salmen vähä-älypuhelin! Varttuneempien kohdalla älylaitteiden merkitys on korostuneempi, mutta harvoissapa asiaa puidaan perusteellisemmin tai varsinaisesti suurena ongelmana tai autuutena.

Niinpä. 

Laajan kirjoittajajoukon annin on kolmihenkinen toimituskunta saanut järjesteltyä huolen kohteen selkeään ja jäsenneltyyn ryhmitykseen. Lapset, nuoret ja älylaitteet (Duodecim 2019) lähtee aivojen kehityksestä ja painottaa heti aluksi tunteita, empatiaa ja vuorovaikutusta sekä unen merkitystä. Sisällysluettelosta on helppo poimia itseään kiinnostavia kokonaisuuksia: peliharrastus osana monipuolista arkea, riippuvuus ja ongelmallinen käyttö, stressi ja seuraukset tai turvallisuusuhat. Mielenkiintoinen on lisäksi älylaitteiden ja fyysisen terveyden yhteydet – kuten useissa muissakin kokonaisuuksissa käytöstä on sekä hyötyä että haittaa. Mutta mukaan otetaan monipuolisesti myös merkitys oppimisen välineinä ja pohditaan nuorten sukupolvien asemaa älylaiteyhteiskunnan etujoukkona. Läpikulkevana viestinä on iskulause ”taiten tasapainoon”, ja tätä korostavat myös tekijöiden koostamat vinkit tasapainoiseen elämään älylaitteiden kanssa.

Kahtatoista ohjetta kannattaa miettiä tosissaan niin monisuorittamisen välttämisestä keskittymiskyvyn vaalimiseen, sosiaalista yhteistyötä korostavien pelien suosimisesta tai selkeiden sääntöjen laatimiseen käytölle. Mukavia heittoja ovat myös vanhempien innostaminen kiinnostumaan ja olemaan uteliaita yhdessä tutkimaan sovelluksia, käyttömahdollisuuksia kunnioittamalla toki samalla nuoren yksityisyyttä. Erikoiskustantaja Duodecim on varmaan sopiva aiheen julkaisutahoksi, mutta hiukan enemmän olisi voinut panostaa ulkoasuun ja taittoon. Nyt pieni tekstityyppi, kuivakka taitto, runsaat diagrammit eivät tee lukemisesta kovin houkuttelevaa. Siitä huolimatta kirjaan kannattaa tarttua ja ammentaa asiantuntijoiden tutkitusta tiedosta.

Samaan iltalukemisen pinoon voisi suositella vielä yhtä kahlaamisen arvoista tekstimassaa eli Pauli Kopun Mediaa television jälkeen (Into 2019). Se on mielenkiintoinen yhdistelmä tekijänsä seikkailuja tässä ihmemaailmassa, väliin tiukkaa tutkimusta. väliin irtonaisempaa vaeltelua. Mutta kyllä se tutkimusmatkasta tarinoiden tulevaisuuteen käy – opettajien kannattaisi tutkia tarkemmin sivulta 204 lähtien tarinaa 2000-luvun taidoista ja opettamisesta.

Kannattaako lähteä?

Miten käy, kun yritetään sitten yhdistellä tarinantynkää faktaan? Laura Lindgrenin Lähde sinäkin älyn jäljille (kansi Angelina Luzhina 2018) on aika naseva otsikko, mutta erinomainen tarkoitus ei yksinään takaa perille menevää lopputulosta. Tässä on rinnastettu aukeamittain ihanneperhe ja vastakohta, älylaitteisiin säälittävästi hurahtanut porukka, jossa kuitenkin nuorimmalla Ronjalla on mahdollisuuksia monipuolisempiin toimiin. Älylaitteiden huonot puolet ylikorostuvat: isojen tyttöjen maaninen somessa olo, veljen hortoilu kaupassa nenä näytössä kiinni, vanhempien välinpitämättömyys ja väsyneisyys työpäivän jälkeen.

Esimerkillisen perheen toimet ovat toki kannatettavia ja hienoja – yhdessä syödään, puhelimille oma kotikorinsa, ylipäänsä yhdessä toimiminen ja harrastusten monipuolisuus – mutta kontrastista tulee väliin jopa valistusajan opettavien satujen toisintoja. Kun kuvituskaan ei poikkea mainoskuvien ylimalkaisista tyypityksistä, varsinainen tarinaosuus jää mietityttämään. Kuinkahan se todella puree lasten ja nuorten maailmaan? Sen sijaan lopussa oleva perustelellinen asiantuntijoiden Salla Wilskmanin ja Nina Soukan kokoama tieto-osuus on pätevää luettavaa kaikille, varsinkin tietysti vanhemmille ja aikuisille yleensä. Näin mennään läpimatkapuhelinten kasvainriskeistä, lapsien herkkyydestä ja muista terveysvaikutuksista varovaisuusperiaatteisiin. Osuus jää siltä osin vajaaksi, kun mietitään somemaailmaan koukuttumista ja pakonomaista tarvetta olla koko ajan mukana eli psykologisia tekijöitä.

Se ihana vekotin!

 Kirjakärpänen-sarjassa hehkutetaan siinäkin älypuhelinen iloja, mutta varovaisemmin unohtamatta muitakaan harrastuksia. Helppolukuisessa Riina Katajavuoren anlyysissa Talvikki ja ensimmäinen älypuhelin (kuv. Liisa Kallio Karisto 2019) suurin suru syntyy, kun SE häviää – onneksi fiksu vanhainkodin Mummeli on korjannut laitteen turvaan. Edut käydään läpi: nyt päästään luokan keskusteluryhmään, käytetään emojeita, otetaan kunnollisia kuvia ja tehdään videoita. Ongelmiakin voi syntyä: onko uimahalli ainoa paikka, missä ei koko ajan räplätä kännykkää? Talvikin myötä välittyy älypuhelimen vetovoima ja käyttömahdollisuudet, mutta ovatko haitat missä suhteessa vaakakupissa? Liekö taustalla ihan omakohtaisia havaintoja tilanteesta – ainakin Talvikin elämä tuntuu kovin todenmakuiselta. Liisa Kallion lapsetkin ovat riemuisan näköisiä, ja älypuhelin ihan loistaa! 

Kannattaa toki muistaa, että aihetta sivuavia kirjoja löytää varhaisemmiltakin vuosilta. Mainio Lina Lappalaisen Nyt pelittää! (Tammi 2017) pureutuu nimenomaan mobiilipelien maailmaan. Jussi Kaakisen vetävien hahmojen ja aukeamien tapahtumien myötä selvitetään kätevästi pelisuunnittelijan työtä, ohjelmointia, kuvittamista – mutta mietintämyssyyn pannaan lisäksi ovelasti hyvän pelin tunnusmerkkejä, pelien koukuttavuuden taustoja eli kyllä tämä pelikasvatuksellinen pieni taustaääni sieltä kuuluu vaikkapa yhteisiin iltakeskusteluihin.

Miljoona, miljoona senttiä…

Vielä lisäyksenä viime kertaiseen kirjastojen kirjavalinnan blogitekstiin, mihin oli tullut kommentteja eri puolilta. Meillähän on yhteinen toimija eli Sanasto (kuvittajilla omansa), joka hallinnoi valtion myöntämiä korvauksia kirjojen tekijöille kirjastossa ilmaiseksi lainatuista teoksista oman seurantasysteeminsä mukaan. Korvauksilla on toki kattonsakin ja tasapuolistamistasoja, mutta paljon lainatuille kirjojen tekijöille korvaukset ovat varsin mukavia, parempia kuin esimerkiksi monet apurahat. Tässä mielessä kirjastojen valintavirkamiehet ovat siis paljon vartijoita – kyllä käännettyjen kirjojenkin tekijät osaavat jo pitää huolen saatavistaan. Lastenkirjat – ainakin osa – on hyvissä asemissa, mutta miten oikeastaan käy tietokirjojen, varsinkin tärkeiden mutta erityisalueiden tekijöiden kanssa? Hankintalukuja vertaillessaan erilainen suhtautuminen käy nopeasti selväksi. Lainatkaa runoja!