Kuka
pelastaa suomalaisen lukutaidon, kun aamulla jopa radion kuuluttaja näyttää
menettäneen toivonsa. Mainostaessaan tämän päiväistä (8.9.2019) kansainvälistä
lukutaidon päivää hän hiukan värisevällä äänellä totesi heikentyneen
tilanteemme. Totta onkin, että noin joka kymmenes ei omaa riittävää lukutaitoa.
Kun
siis kello 19 kaikki suomalaiset manataan kokoontumaan lukuhetkeen, mitä me
oikeastaan haluamme lukea? Joillekin valinta on itsestään selvää, useimmille
ei, vaikka mahdollisuuksia on todella paljon. Onko ongelma jo siinäkin,
runsauden viidakossa?
Itse
historioitsijaguru Tuomas Keskisarja on monissa esitelmissään painottaen jopa
karjuen, että jos jostakin haluaa löytää vielä todellista arvoa, niin omalla kielellä.
Pessimisti taitaa hänkin olla, koska perään lakonisoi: meillä ei edes sitä
arvosteta.
Tubettajista
apua?
Silloin
tällöin koulukeikoillani joku neropatti luokasta kysyy virnuillen mutta
tosissaan: Mikä on ohuin kirjoittamasi kirja? Tähänkin toiveeseen on jo
vastauksia siellä täällä, mutta olisiko tubettajilla enemmän arvovaltaa?
Miklun
vastauksessa Paras kirja ikinä (2019)
ei ole tarvittu Otavan markkinointiosaston avustusta. 17-vuotias tubettaja Miklu
hoitaa homman ihan itse. ”Mahtavaa päivää toveri! Kiitos kun katselet tätä
kirjaa. :) Eikö olekin hauskan näköinen? Jos olisin sinä, niin ostaisin tämän,
koska kuten nimestä näkee, tämä on Paras kirja ikinä! Tässä kirjassa pääset
oudon pääni sisään. Kerron myös vihdoin erittäin paljon kysytyn nolon tarinan
lapsuudestani. Ihan sama, oletko lapsi, vanhempi, mummeli, pappeli vai kameli,
tämä on oikea kirja juuri sinulle.”
Mitä
muita vinkkejä Miklulla on kamelille? No, paksuja kirjoja kammoksuville ja
lukemisesta tuskastuville mainio esimerkki on sivuilla 10-19. Jokaisella on
yksi iso sana: ”Moi!/ Miten/menee?/Hyvin?/Ok!/Kiva./:)/10 sivua/meni/jo.”
Kun
lukeminen todistetusti pidentää elämää, niin onko tämä nyt sitten lumelääkettä
vai loistava keksintö nopeuttaa vaikutusta? Erilaisten ihmissuhdeoppaiden ja
nuorten seurusteluoppaiden sisällöstä Miklu ei paljonkaan poikkea, vaan kertoo
pätemisen tarpeesta ja olemattomasta tyttöystävästä, miksi olen yksin
maailmassa (tähän johdatetaan miettimällä filosofista kysymystä maidon juomisen
salaisuudesta ja lehmän utareista), on 7 vinkkiä tyttö- tai poikaystävän
hankkimiseen (vähän enemmän kuin varsinaisissa suhdeoppaissa), jotka tosin
näyttävät tiivistyvän yhteen neuvoon: ole itsevarma. Entä miten selvitä
noloudesta eli kättelystä? En paljasta, sillä lukekaa itse! Miklu käyttää myös
vanhaa keinoa kehottamalla repimään yhden sivun kirjasta mahdollisimman
luovalla tavalla. Aikaisemmin isot kirjailijat ovat kyllä menneet pitemmälle
eli kehottaneet repimään koko kirjan. Sehän ei varmaan käy, koska tässä on
paras kirja ikinä! Syvin osasto on säästetty viimeiseksi eli Miklun
elämänneuvot. Älä ikinä lopeta kasvamista/antamista/kiitollisuutta/avoimuutta.
No, ei viimeiseksi. sillä 13 lukua ei ole hyvä asia. Todella viimeisenä ovat
kiitokset mm. äidin makaronilaatikolle.
Kiinostaako arki - löytyykö lukuhinku? |
En
tiedä onko tämä paras lukemani kirja ikinä, mutta asettuu varmasti
huumoripläjäytysten eturintamaan. Varsinaista tekstiä ei ole peräkkäin
asteltuna todellakaan liikaa, mikä ilahduttanee siis nykykoulussa monia. Suuren
osan tilasta vievät myös Miklun ihanat viivapiirustukset, jotka eivät tosin
ihan yllä esimerkiksi Dav Pilkeyn Neropatin päiväkirjan tai Koiramiehen
tasolle. Eikä tämä ole Ohuin kirja ikänäkään – 77 sivun alle on päästy monesti.
Olisi
kiinnostavaa kuulla Tuomas Keskisarjan arvio Miksun ajatuksista. Tosin se tulisi ihan vain kirjallisesta
puolesta, koska Keskisarja ei ole lainkaan sosiaalisessa mediassa. Hän varmaan
miettisi, miten Miklun kieli määrittää, mistä voimme puhua ja keskustella,
mutta toisaalta – peittävätkö sanat todellisuuden?
Nollapisteestä
QR-koodeihin
Lyhin
kirja ikinä saattaisi olla Osmo Jokisen runokokoelma Nollapiste (1964 ja kaksi lisäpainosta, käännös hollanniksi).
Populaarikulttuurin moniosaajan – ja muuten Tiina Eskolan kanssa
lastenkulttuurijulkaisu Tyyris Tyllerön alkuaikojen toimittaja -
hengentuotteessa kun on pääasiassa tyhjiä sivuja. No, tietenkin sivunumerot,
mutta muuten arvoituksellisia pisteitä vain muutamissa kohdissa, jopa kerran
kolme. Koulussa voisi tehdä arvaamattoman syvällisiä tulkintoja: tämä kokoelma
haastaa lukemaan hiljaisuuden, taukojen ja tyhjien tilojen kanssa.
Jos
sitten haluaa kuitenkin räplätä puhelinta, voisi kompromissina käyttää Ilkka
Mattilan Mysteerinmurtajia (kuv.
Heikki Väyrynen, Reuna 2019) - jo toinen dekkariarvoituksia sisältävä kokoelma,
jossa käytetään hyväksi puhelinta ja QR-koodeja. Ensimmäiseen kokoelmaan
verrattuna nyt on sommiteltu kiinteämpi juonikokonaisuus, joka näin koukuttaa
paremmin eri arvoitusten ratkomiseen. Etsiväperhe hyppää mummon sitikkaan ja
lähtee viettämään laatuaikaa Tykkymäelle. Huvipuistossa alkaa tietysti tapahtua
rikoksia, varkauksia ja vandalismia, lopulta jopa kidnappaus, jotka
Mysteerinmurtajat kukin kohdaltaan selvittävät. Interaktiivisuus tuottaa
rikospaikoilta videoita, valokuvia ja äänitiedostoja, joiden avulla päästään
eteenpäin ja saadaan lisävihjeitä. Näppärät salapoliisi-ikäiset koenäprääjät
selvittivät sutjakkaasti tekniset alkuhommat ja ei kun menoksi. Varttuneemmille
saattaa tulla QR-koodiahdistus – runsaita vihjeitä ilman ei taida Holmeskaan
kaikkia juttuja selvittää.
Hauskin
kirja ikinä
Välillä
tuntuu siltä, että huumori on tätä nykyä puristettu ns. omassa häpeässä
piehtaroimiseen. Siitähän Miklullakin oli esimerkkinsä. Mutta onko se vielä
hauskaakin? Sitä lukijat kuitenkin haluavat. Markus Ikolan mestarimokaajaversio
on ehtaa suomalaista. Jasun (kansi Jii Roikonen, Karisto 2019)
arki jatkuu pöljänä – mutta väliin riemastuttavan hauskana. Tosin Jii Roikosen
tunnistettava tyyli on iskostunut niin Reuhurinteen koulusarjaan, että kestää
hetken irrottautua mielleyhtymästä.
Markus
Ikola nimittäin alkaa yltää ja välillä mennä ohikin Timo Parvelan klassisista
koulukuvauksista, jotka viime aikoina ovat olleetkin ongelmakeskeisiä
tutuntuntuisia tuunauksia kuten sukututkimus Ella ja kaverit ihan kuninkaina (Tammi 2019) tai nimeään myöten
huolestunut Ella ja kaverit
hillijalanjäljillä (2019). No, lastenkirjakin ottavat kivasti kantaa
ajankohtaisiin ongelmiin ja toivottavasti vaikuttaa.
Kuvitus Mervi Lindman |
Jasun
alku on sinne Parvelaan päin. ”Meidän
luokkaa opettaa Nieminen. On opettanut jo ykkösestä lähtien. Se väittää
vanhentuneensa kolmetoista vuotta sinä aikana. Miten mies on päässyt
opettajaksi, jos ei osaa laskea! Ehkä se pääsi koulutukseen vähälahjaisten
kiintiössä.” Rajunpuoleisesta alkukritiikistä huolimatta lukihäiriöinen Jasu
antaa lopulta ymmärtää, että Nieminen on oikeastaan aika mukava ja
oppilaittensa puolta pitävä kansankynttilä, jonka opettamisessa toki on vielä
tekemistä. Mutta ensin niin tavalliset arjen kiemurat paisuvat tässä luokassa melkoisiin
mittoihin. Vain muutamia mainitakseni: pojat harjoittelevat suutelemista
räsynukella huulet rohtuneina. Totuus on ihmeellinen.
Maria
pussaa Jasua SUORAAN SUULLE: ”- No oliko tuo parempi kuin Henkan mutsin
Molla-Maija? kysyi Maria kiusoitellen. – Elämäni paras sekunti, mä huokaisin ja
leijuin höyhenenkevyenä ulos unisex-vessasta.” Tai sitten kouluvuoden kliimax
eli joulunäytelmä. Jasu on Joosef, joka kihlattunsa Marian kanssa saapuu
komeasti lavalle: ”Salin oven avauduttua ratsasti Maria aasilla sisään. Mä
seurasin vieressä. Kahteen aasiin perheellämme ei kai ollut varaa, eikä yksi
aasi jaksanut kantaa kahta aikuista. Varsinkaan, kun toisen maha oli
pömpöllään. Marian paidan alla oli tyyny. Aasi oli kyhätty Henkan mummon
rollaattorista ja poron taljasta. Pää oli lainattu Sallan kotoa. Sallan
vanhemmat antoivat huutokaupasta ostetun hirvenpään ilman vuokraa lainkaan!”
Joulun sanoma kirkastuu koko yleisölle monen mutkan kautta. Seimessä olleen kännykän piti ohjatusti
esittää vauvan huutoa, mutta jotenkin sieltä alkoi kuulua Strandin papan
iloista jutustelua: ”Hei, mitä teille sinne kuuluu? Minä tässä vähän makoilen
ja lepään lumitöistä. Mahottomasti on tullut lunta koko päivän!”
Suosio
on tietysti valtava. Jopa reksi, opetuspäällikkö ja sivistystoimenjohtaja
ihailivat komediaa epäonnistuneesta joulunäytelmästä. ”Näytelmä oli niin ammattimaisesti
esitetty, että olisi luullut tapahtumien tulleen yllätyksenä näyttelijöillekin.
--- Kuin kirsikkana kakun päällä oli luokkanne upea laulu juhlan lopussa. En ole
koskaan kuullut kenenkään esittävän yhtä kauniisti tätä laulua. Nieminen… en
tiedä miten olet toiminut luokkasi kanssa, mutta työ on ollut huikeaa.”
Markus
Ikola sattuu olemaan jämsäläinen opettaja. Mitähän sielläpäin keksitään
seuraavan kirjan aiheiksi? Odotusta on ilmassa.
Vai
olenko jo pappeli tai kameli, joka ei oikein ole huumorin nykytrendin harjalla,
vaan piehtaroi Ludwig Wittgensteinin syövereissä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti