Voro ja taskuvaras - dystopiaa ja verilöylyjä

Kevään lasten- ja nuortenkirjakavalkadin loppuessa hetkeksi ennen syksyn uutta tulvaa on lepuuttavaa syventyä hetkeksi lukulampun alle vain viihtymään. Varsinkin kun heti vapun jälkeen matka suuntautuu kutsutilaisuuteen Espanjaan, Bilbaoon, baskilaista lastenkulttuuria tutkailemaan. Ja onhan siellä odottamassa Euroopan upein Guggenheim, kun ei kerran Helsinkiin moista pytinkiä saatu mahtumaan.

   Olen tarkoituksella jättänyt fantasian ja skifin lukemisen vähemmälle – yksinkertaisesti sen takia, että hyvän paksun kirjan kohdalla ei malta laskea sitä kädestään. Yötä myötenhän siinä voi mennä. Toisaalta 80- ja 90-lukujen alan klassikoiden kahlaaminen aikoinaan loi jonkinlaisen pohjan lajin ominaispiirteille ja skifin kohdalla mainioille tulevaisuuden hahmotuksille.

 Ovela hyväsäätyinen voro nro 1

 Anniina Mikama yhdistelee Taikurissa ja taskuvarkaassa (WS 2018, kansi Sami Saramäki) molempia alueita, mutta tekee sen yllättävästi ja taitavasti. Tässä on tuota kerronnan imua, mietitysti rakennettua juonta ja tiettyyn aikaan ankkuroituvaa peruslähtökohtaa. On Helsinki vuosisadan vaihteessa, on historiasta tuttuja yksityiskohtia niin arkkitehtuurissa kuin luonnonilmiöissä vuoden 1890 Kaisaniemen puutarhan tuhonnutta elokuun myrskyä myöten.

    Alussa mieleen tulee melkein Dickensin orpolapset tai Brechtin varasyhteisö, kun sankaritar Mina varastaa nuorelta mieheltä oudon metallisen kotelon. Mina on hyvästä perheestä, mutta joutunut pärjäämään yksin isän ja äidin kuoltua ja päätynyt nuorten varasjoukkion jäseneksi. Samanlainen lähtökohta on muuten Janne Kukkosenkin Vorossa: varasklaanin kuvassa on kaikkia ominaispiirteitä. Tässäpä on hauskasti kaksi lähtökohtaa myös tyyliltään – Kukkonen on kiinnostava sarjakuvantekijä. Ja onhan Mikamakin kuvantekijä, mikä näkyy mielestäni tekstin runsaissa kuvia mieleen tuovissa kohtauksissa.

   Varastettu esine johdattaa kuitenkin omistajansa, Tomin, tytön luo ja varsinainen seikkailu alkaa.

Mikama on varmaan tehnyt tarkkaa pohjatyötä suunnitellessaan juonen kuvioita ja istuttaessaan ne toisaalta aikalaiskuvioihin, toisaalta taiten annosteltuihin koukkuihin. Näin lukeminen tapahtuu kuin sykähdyksittäin – juuri rentouduttuaan valpastuu, kun etten tuodaan uusi suunta. Nyt on tulossa juonipaljastuksia, jotenkannattaa hypähtää yli, jos haluaa oikein jäädä juonen kuljetettavaksi.

    Tom on keksijä, jonka maaginen sirkus tuottaa hämmästyttäviä rakennettuja elävän tuntuisia olioita ja tapahtumia. Varoituksista huolimatta Mina rakastuu – tietenkin – pelastajaansa. joka on palkannut hänet apulaisekseen. Tämänkin käänteen Mikama saa pyörähtämään volttia ja samalla kirjan luonne muuttuu fantasian ja skifin suuntaan: jatkossa voidaan sopivin määrin pohtia niin edistyneen teknologian luomaa lähes inhimillistä olentoa ja tämän tunteita, toisaalta miten suhtautua tappamiseen tai ihmisen vahingoittamiseen aivan kuin Asimovin robottien mielenkulkuja seuraten.

Dekkaria, kostoa ja tulevaisuutta

Mutta ei tässä kaikki: Minan vanhempien ja varsinkin isän outo kuolema saa selvityksensä, kun varakas tehtailija ja tämän häikäilemätön näyttelijätärvaimo päättävät saada robotin piirustukset haltuunsa. Tom on tietysti hylännyt kaupallisen yhteistyön. Lopun kliimaksissa Mikama näyttää. miten todelliset tuhoaseet voivat niittää kaiken tieltään. Toki näytelmän konnat jätetään poliisin huomaan, toki Mina jatkaa Tomin luona selvitettyään mielessään rakastumisensa aiheuttamaa shokkia, toki seuraavan osan odotuksia alkaa kierrellä mielessä - aineksia on kasassa.

    Vanhana Oriveden kurssien pitäjänä on mukavaa huomata. miten moni uudemmista kirjoittajista on saanut tukea erilaisista kirjoittajakursseista, niin Mikamakin. Kiitoksia jaetaankin auliisti. Toinen ehkä harvinaisempi kiitoksen kohde näyttää olevan kustannustoimittaja. Hyvän kustantajan taitaa kuitenkin tunnistaa näistä arvostuksista.

Sinnikäs, ovela ja hupakko – voro nro 2

Varas tai ryöstäjä tai lainsuojaton on toki käytetty rooli monen lajin kirjoissa. Myös sarjakuvissa, missä Janne Kukkosen melkoinen järkäle Voro - kolmen kuninkaan aarre (Like 2016) alkaa sekin tummasävyisesti varasklaanin arjesta joskus kuninkaiden ja vasallien aikana. Nuori tyttö Lilja on vanhentuneen mestarivarkaan oppilas, mutta ei saa klaanin johtajalta mielestään tarpeeksi kunnianhimoisia keikkoja. Tyttö varastaa yhden ryöstön suunnitelman. Sellaisen Lilja törmääkin jaarlin linnassa, kun kuolleen raatoa ja salaisuutta havittelee itse Paloheimon hullu uskonlahko. Se taas on vanhempi kuin muut maanomistajat ja palvelee vain Tuli-isää. Jaarli on myymässä lahkolle ensimmäisen kuninkaan kalmon, mutta Lilja töpeksii ja koko hauta sortuu. Tyttö saa kuitenkin haltuunsa hautauurnan.

    Taitava on Kukkosen Jannekin juonen punonnassaan. Jaarli on suunnitellut koko jutun ja haluaa nyt linnansa alla olevan kolmen kuninkaan salaisen oven kaikki avaimet. Yhden hän noukkii Liljan varastamasta uurnasta, toinen on Paloheimon uskonlahkon piiloissa ja kolmas kuninkaiden katakombissa. Taustalle on punottu vanhoja uskomuksia Tuli-isästä Ithielistä, joka alkujaan yritti hävittää koko ihmiskunnan. Onko avaimien salaisuuden takana sittenkin pahuus vai rikkaudet?

Hurmeinen iItasadun aika 

 Lopun kunnon verilöyly kipuaa melkein kosmisiin mittoihin, kun kaikki kuolevat, sopivasti myös kuolleista herätetty Tuli-isä. Liljan oppi-isänsä kanssa sytyttämä ruutitynnyrikokoelma tuhoaa alleen muuritkin. Elämään jäävät vain päähenkilöt, jotka hurtilla huumorilla toteavat: ”Onhan se jo korkea aika vaihtaa maisemaa! Sen olisi voinut hoitaa VÄHEMMÄLLÄ rytinällä, mutta kävihän se näinkin!”

    Kuin lännensankarit konsanaan Liljakin ratsastaa Seamuksen kanssa varmaankin uusiin syövereihin. Sitä ennen sarjakuvaromaanin monia taitavasti ladattuja monimuotoisia sivuja jaksaa väliin hyrähdellenkin seurata. Onhan siellä kätevästi kasassa omalla tavallaan moniaita vinkkejä Tolkienista elävien kuolleiden kautta vaikkapa Peppi Pitkätossuun – vaikka ehkä tuossa vertauksessa Liljan ja Pepin suhteen on vähän hienostelun makua?