Punni Syyriassa ja kulmikas kieli

”Se on ajankohtainen ja tärkeä kirja, joka kertoo että ihmisillä on enemmän yhteistä kuin eroavaisuuksia”, perusteluissa todetaan. ”Mennään jo naapuriin kertoo tämän päivän Suomesta.” Näin kuuluu Lastenkirjainstituutin Punni-palkinnon perustelusta.  Tunnustus jaetaan kotimaiselle lasten- tai nuortenkirjan tekijälle esikoisteoksesta tai rohkeasta avauksesta lasten- ja nuortenkirjallisuudessa. Punnihan oli Kirsi Kunnaksen jänis, toisenlainen loikkija ja oman tiensä kulkija.

 Mutta sopii painokkaasti lisätä, että Riina Katajavuorella ja Salla Savolaisella Mennään jo naapuriin (Tammi 2017) on parivaljakon toinen analyysi suomalaisesta lasten maisemasta. Mennään jo kotiin (2007) on kiinnostava dokumentti, josta päästään suoraan tarkistamaan parinkymmenen kodin ilmettä 2000-luvulla. Eri-ikäisten lasten kertomusten kautta koetaan Vilhelmiinan, Priskan, Urhon, Oliverin, Emilin ja muiden kanssa tunteita, toivomuksia, arjen valloittamista leikillä, suruja ja toiveiden täyttymistä. Kontrasti nykyhetkeen on monimielinen. Toisaalta niin samanlaisia asioita, toisaalta muutoksien vauhti on hurja. 

Vilja-Leenan huone kymmenen vuotta sitten

Katajavuori osaa asettua hämmästyttävän luontevasti eri-ikäisten lasten pään sisälle. On pienempien ajatuksia kuten Emilillä: ”Kotona minulla on surunpaikka. Se on iso pahvilaatikko, jossa meille tuotiin pyörivä hauska tuoli. Jos tulee suruja, menen surunpaikkaan pahvilaatikkoon. Sinne minä menin piiloon, kun meidän Juuli-koira oli kipeä ja se vietiin eläinlääkäriin. Pahvilaatikossa suru meni ohi. Sitten aloin hakata vasaroilla pahvilaatikkoa, koska se kaipasi remonttia.” Isommat tytöt puhuvat jo koulusta, läksyistä ja salaisuuksistaan, mutta Lennart-pojun maailmassa isä on ihmeellinen: ”Meidän katossa asuu aurinkokissa. Isi taikoo rannekellolla kattoon vilkkuvan välkkyvän valon. Aurinkokissa liikkuu niin nopeasti, että minä en ehdi heilauttaa päätä perässä. Kerran minua itketti, ja silloin Aurinkokissa alkoi juosta keittiön katossa ja seinillä ees taas. Ja minua nauratti niin että banaanimössö lensi suusta lattialle. Isiäkin nauratti. Nauru on jotenkin tarttuva asia, vähän niin kuin nuha. Isin kädenliikkeissä on se taikavoima. Isona minäkin opin taikatemppuja.”

 Kuvittajan hienoa tulkintaa

Kirjailijan taitavien lasten henkilökuvien rinnalla Salla Savolainen on tehnyt upean työn kuvittaessaan kappaleen perheasumisen todellisuudesta kymmenisen vuotta sitten. Harvoin takakansitekstit kuvaavat niin hyvin kirjan kokonaisuutta: ”Lastenhuoneita, olohuoneita, makuuhuoneita. Keittiöitä, alkoveja, kylpyhuoneita. Sukkamyttyjä, leluröykkiöitä, leikin tuoksinaa.” Rudolf Koivu -palkittu kuvittaja Salla Savolainen on tallentanut piirustuksiinsa 2000-luvun lapsiperheiden arkea: vauvahuusholli, uudelleen yksityiskohtia, jotka saattavat nostaa muistista ahaa-elämyksiä tai johtaa keskusteluihin tavaroiden alkuperästä ja tarkoituksesta.

Kymmenen vuoden takaisesta tähän hetkeen päivitetty jatko, Mennään jo naapuriin -kirja (2017) esittelee parikymmentä maahanmuuttajataustaista lapsiperhettä. Kuvittaja Salla Savolainen piirtää edelleen kuvia kodeista, Riina Katajavuori taas kirjaa lasten monologeja. Johdattelijana on kahdeksanvuotias Vellamo, joka alkaa miettiä millaista eri kielisten perheiden kotona oikein on. Päiväkodissa ja koulussa kun on jo tutustunut monenlaisiin tervehdyksiin! Mukana on käsinukke Siili, koska on vähän ujostuttavaa soitella ovikelloja.

   Kirja raottaa ovia muualta tulleiden tiloihin ja lieventää pelkoja, ennakkoluuloja ja oletuksia. Kohteina ovat vierailut muun muassa marokkolais- ja syyrialaisperheissä, kreikkalais-brasilialaisessa, intialais- ja filippiiniläiskodeissa. Näissä kodeissa syödään ja leikitään ja eletään niin kuin kantasuomalaisissakin. Kirja on myös tietokirja jakaessaan samalla tietoa lähtömaasta ja sen kulttuurista. Rankatkin tarinat esimerkiksi sodan jaloista pakenemisestä kerrotaan lapsille hienovaraisesti ja turvallisesti.

Tekniikkana on haastattelunoloinen tyyli antaa ensin perheen nuoren kertoa lähdöstä ja muuttamisesta, Vellamon omat kommentit ja lisäksi myös nuorimman lapsen päivitys tämän hetken tilanteesta. Kirjaa voi selailla yhdessä monen ikäisten kanssa. Se esittelee uutta monikulttuurista Suomea ja sen ulottuvuuksia ja rikkauttakin.

Yhdessä aikaisemman kirjan kanssa saa oikeastaan ällistyttävän hienon ja miettimään pakottavan vertailuparin maailman menosta, historian kulusta ja kulttuurin muuntumisesta.

Miltä suomen kieli kuulostaa?

Hiljalleen maahanmuuttajataustaisten lasten ja nuorten elämää kuvaavia tekstejä tehdään enemmän. Johanna Venhon Kaksi päätä ja kahdeksan jalkaa ( kuvitus Hanneriina Moisseinen  2018) voitti puolestaan Kariston Rohkeus-aiheisen kirjoituskilpailun. Rohkeus on tässä kytketty mielenkiintoisesti maahanmuuttajataustaisen Amirin elämään ja sisäisen monologin etenemiseen. Venho näyttää kätevästi tällä tavoin, miltä kielen hallinta vaikuttaa niin viihtymiseen kuin suorituspaineisiinkin.

Koulussa opettaja haluaa, että kirjoitetaan riimillinen runo. Amir ei tiedä mikä on riimi, ja kielen hallinta on vielä ontuvaa. Opettajan lukema runo Oli ennen Onnimanni ei avaudu. Sanat ovat kummallisia, eikä niistä kehtaa kysyä tarkemmin. Venho rinnastaa havainnollisesti kielten eroja. Amirista suomi on kulmikasta, sanat jäävät kuivina kielelle. Oma kieli on täynnä pehmeitä kurkkuäänteitä, lauseet liukuvat suussa.

Pojan mieleen tuleva otus on kuin suomen kieli: kolinaa ja paukahtelua, hitaasti ja tasaisesti eteenpäin. Mielikuvitus eläin Hauf valtaa Amirin mielen, ja hän alkaa piirtää hahmoa – kaksi päätä ja kahdeksan jalkaa. Ensimmäinen lause syntyy vaivalla: Luletko etä hau on kilti.

Poika piirtää Haufille laatikon, valjaat ja taateleita. Ajatuksia on päässä vaikka kuinka paljon, mutta paperille ne eivät tule. Itkettää, kun on luettava runo koko luokalle. Mutta alun jälkeen runo onkin mielessä – sen voi kertoa ääneen: ”Luuletko, että hän on kiltti? Se on joskus tosi kiltti, joskus vihainen kuin myrsky, ota se syliin ja pidä siitä kiinni.”

Mietin palkitun Moisseisen kuvitusta. Ulkona koleus, alkava talvi näkyy alussa tummina, harmaina, murrettuina väreinä. Jotenkin odotin, että Amirin pohdiskelun ja tilanteen haltuunoton jälkeen värimaisema olisi edes hiukan valaistunut. Moisseisen tyyli kuitenkin näyttää olevan samanlainen, joten kuvitus ei oikein tue myönteistä loppua, vaan jää jopa masentavan tummaksi, uhkaavaksikin.

Amirille taputetaan ja kuva herättää luokassa intoa. Poika selittää, että kuvassa on HAUF, ei hau. Hauf tarkoittaa pelkoa. Mutta Haufillakin on kaksi päätä, joista toinen on iloinen.  ”Vähitellen kirjaimista tulee ihan kokonaisia sanoja. Suomen kieltä. Matikka, pytikkä. Palikka. Pallo. Pisara.”