Missä luuraavat vetävät, vivahteikkaat, syvemmältä
kouraisevat ja mukaansatempaavat nuorten jännärit? Kun aikuisten Crime Time
-osuuskunnan dekkarit menevät mukavasti kaupaksi ja samalla houkuttelevat mukaan
niin kirjoittajia kuin arvoitusten ratkaisijoita, kotimainen
nuortenkirjallisuus on aika tyhjänoloinen.
Pelataan tunteilla ja likaisilla keinoilla
Meillä toki on muutamia hyviä tunteiden tulkkeja, joiden raameissa on
kelpo ristiriitaa, harkitsemattomia tekoja, läheisyyttä ja jengin keskinäistä
vauhtia. Rikokset jäävät kuitenkin enemmänkin sivutuotteiksi. Esimerkiksi
Jukka-Pekka Palviaisen Tarpeeksi reilua
(2016) synnyttää nuorten dialogistakin tunnetiloja, joita täsmentää ja
monipuolistaa yhden tytön pitämä ”päiväkirja”. Se avaa ovia taas
syrjäänvetäytyvän tytön syihin ja reaktioihin. Asiat tuntuvat pakottomilta ja
luontevilta. Kirja on helppo lukea, mutta tunteet ovat läsnä aktivoivasti.
Suunnaltaan vaihtelevassa tuulessa (2017) Palviainen vie päähenkilönsä
tutusti muualle, saarelle. Takana on isän työ hylkeiden tutkijana, ja
pyristelyistä huolimatta lukiota käyvä Milla joutuu mukaan. Kun yllättäen isän
tutkimusasemaa aletaan boikotoida, asiat mutkistuvat. Kovin trendikkäästi Milla
alkaa vielä kuvitella aikoinaan noituudesta syytetyn naisen puhuvan hänelle.
Vahingontekijän syyt jäävät tehdyn tuntuisiksi: kalastaja/upseeri-isä on
aikoinaan kasvattanut rankalla kädellä ja pakottanut kymmenvuotiaan ampumaan
merimetsoja – hylkeet olivat vielä astetta pahempia rosvoja.
Olen nautiskellut myös Aleksi
Delikourasin nörttöilystä ja autenttisen tuntuisesta kiidosta eräällä nuorison
valtatiellä. Nörtti4: pro gamer
(2016) todistaa, miten lukio tuntuu tylsältä ja turhan vaativalta. Vanhat
kaverit ovat häipyneet, eivätkä pidä enää yhteyttä. Onko DragonSlayer666
menettämässä otettaan? Ehkä ei, koska nyt keskitytään pelaamiseen tosissaan
ammattilaisuuteen asti. Siinä raadollisessa maailmassa Aleksi näyttää olevan
kotonaan ja välittää näin varttuneemmallekin lukijalle uskottavia
pelikokemuksia. Mausteina on lisäksi erilaisten kilpailuryhmien taktiikoita
lopun huipputason kamppailua myöten. Siinä likaiset keinotkin on sallittu,
mutta Dragonin tiimi näyttää valituksen jälkeen hävittyäänkin olevansa paras.
Loppu hyvin: rahaa tulee, ja kiikarissa oleva tyttö pussaa suulle ja jää yöksi
nukkumaan.
Kaksi mafia-analyysia
Antti Halmeen Mafiakesä
(2017) puolestaan osoittaa esimerkinomaisesti aurinkoisten mafiamaisemien
olevan kovin kulunutta tavaraa – jos niitä käytetään vain muuntohuumeisina
kuvioina. Sisiliassa ja Taorminassa kuusitoistavuotias Arttu kulkee isänsä ja
tämän uuden naisystävän kanssa ympäriinsä, saa kivoja ystäviä, mutta sotkeutuu
kovan pelin kuvioihin. Isän rapututkimuksia auttanut nainen paljastuu
muuntohuumetta mafialle tehtailevaksi oman edun tavoittelijaksi. Loppu onkin
tyypillistä vaarasta toiseen juoksemista, jäljitystä ja poliisin dramaattista
loppupelastusta.
Varmaan Nemo Rossin
ensimmäisten kirjojen viitseliään historiapohjan takia viihdyin mukavasti
niiden parissa luppoaikoina. Tuottelias sarja jatkuu, eikä ehkä aina niin uusin
tuorein virikkein, mutta edelleen Rossi osoittaa, miten täynnä kiinnostavia
löytöjä historiasta voi ammentaa. Viimeinen
etruski (2016) on neljäs arkeomysteeri saman kolmikon kanssa. Rossi
kirjoittaa sujuvasti ja käyttää hyväkseen paikallistuntemustaan Italiassa. Nyt
ovat vuorossa arvoitukselliset etruskit, joiden perinnön löytäjäksi ja
vaalijaksi paljastuu itse Michelangelo. Vanhoista arkistoista paljastuu vihje,
joka liittyy aarteeseen. Roistot pääsevät jäljille ja kilpajuoksu
sankarikolmikon kanssa alkaa. Nyt mukaan on ujutettu myös kiinalaisen valtion
palkkaama naispuolinen agentti kovin yllättäen. Vauhtia on, historialliset
taustat kiinnostavat, ja nykyaikaisia teknisiä välineitä käytetään
sutjakkaasti.
Mutta missä ovat kunnon dekkarit?
Ennen murhaa seitsemännellä luokalla on mainostettava Marja-Leena
Tiaisen Tatua, Iiristä ja Pääkallomiestä
(2016). Selkokirjassa
viitisentoistavuotias Tatu tapaa rannalla veljensä ja tämän kaverin Aleksin
kanssa seksikkään Iiriksen ja haaveilu alkaa. Kampaajana työskentelevällä
Iiriksellä on kuitenkin sijais- ja nuorisokotitausta ja paljon irtosuhteita.
Kun Iiris muuttaa Tatun naapuriin, poika suostuu hoitamaan Iiriksen kissaa
tämän loman ajaksi. Omituisia miehiä tuntuu liikkuvan asunnon lähellä,
vilaukselta myös Pääkallomies, jota Tatu ei näe kunnolla. Iiris tapetaan heti
lomaltapaluun jälkeen, eivätkä poliisit löydä murhaajaa Tatun vihjeidenkään
perusteella.
Kun Tatu on menossa eronneen
isänsä luokse ja saa kyydin vartijana työskentelevältä Aleksilta, hän tunnistaa
pääkallokuvion. Aleksi on ollut rakastunut Iirikseen ollessaan samassa
nuorisokodissa ja yrittänyt uudistaa suhteen. Vahingossa tehdystä tönäisystä
Iiris kaatuu ja lyö päänsä. Aleksi uhkaa Tatua pyssyllä ja vie tämän yksinäisen
hiekkakuopan luo. Tatu pääsee karkuun, ja Aleksi ampuu itsensä. Lopussa Tatu
alkaa seurustella varovaisesti Iiriksen sisaren Terhin kanssa. Selkokirjan muoto sopii mainiosti: Tiainen
kertoo lyhyesti, mutta ilmeikkäästi ja vetävästi Tatun ajatuksenjuoksuista ja
tunnetiloista. Jännitys on sopivan realistista ja tiivistyy lopun realistisen
raakaan päätökseen.
Tässä on pohdittavaa ja vihjeitä ratkaisuksi
L.K. Valmun Poika Murha seitsemännellä
luokalla (2017, kansi Lasse Rantanen) laittaa riman varsin hyvälle
korkeudelle. Kun Hege eli Helkanoora aloittaa yläasteen Helsingin klassisessa
Yhtenäiskoulussa, opiskelu alkaa rehtorin tiedotuksella ja hiljaisella hetkellä
menehtyneen oppilaan vuoksi. Tämä on kuollut opettajien kokoontumisessa mökillä
insuliinin väärään annostukseen. Hegen ja kuolleen Teemun ystävät alkavat
selvittää tapausta, joka loppujen lopuksi paljastuu murhaksi.
Valmu kirjoittaa sujuvasti,
kiinnostavasti ja sopivasti annostellen koulun, kotitaustan ja ystävien toimia
ja taustoitusta. Tekniset asiat on tarkistettu ja kunnossa, murhan tavan
selvittäminen sopivan jännittävää. Osaset loksahtelevat mukavasti kohdilleen.
Syyllisen syiden paljastuminen on hiukan tavanomaisempi. Opettajan taustalta
löytyy kuolleen vaimon aiheuttama trauma, sairaalloinen vanhan talon
kunnostaminen lähellä vaimon yliajopaikkaa.
Murhattu Teemu oli saanut selville, miten rahaa hankittiin ulkolaiselle
firmalle koulun ja oppilaiden tietoja väärinkäyttämällä. Sujuvuudesta
huolimatta 293 sivua on niillä rajoilla, että jonkin verran karsintaa olisi
voinut vielä harkita – esimerkiksi insuliiniin liittyvät sivuhenkilöt eivät
tunnu täysin perustelluilta ja jäävätkin sivuhyppäyksiksi. Mutta harvalukuiseen
yläkoulu/lukiotason jännitysskaalaan Poika tuo todella kiinnostavan lisän.
Samanlaisia nyt vain lisää
Crime Junior -kastiin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti