Kirjastokorvaus yhä harvempien tukena

    Kuinkahan monta kymmentä kaunokirjallisuuden professoria löytyykään Suomen yliopistoista? Nyt on koettu sellainenkin ihme, että joukkoon on liittynyt yksi uuden uutukainen kirjallisuuden laji, nimittäin tietokirjallisuus. Aivan oikein, Suomen ainoa ja ensimmäinen tietokirjallisuuden professori Pirjo Hiidenmaa piti virkaanastujaisluentonsa 27.5. Helsingin yliopiston pienessä juhlasalissa. Auditoriumista bongasin monia julkkiksia ja alan vaikuttajia Matti Klingestä Markku Löytöseen ja Suomen tietokirjailijoitten toiminnanjohtajaan Jukka-Pekka Pietiäiseen. Luennon aiheena oli Tietokirjallisuus: lajit, lukijat ja kirjoittajat. Selväksi tuli, miten moninainen ja rönsyilevä voi tämäkin alue olla. Toisaalta se saattaa olla hyvä alusta nyt syntyville uusille opinnäytteille. Niitä kaivataan. 

Vasta historian alku on kansissa!

    Tutkiskelin tuossa aikaisemmin esimerkiksi vain Tampereen yliopistosta Suomen kirjallisuuden puolella  valmistuneita lasten- ja nuortenkirjallisuuden opinnäytteitä. Niitä on tehty 2000-luvulla nelisenkymmentä hyvinkin vaihtelevista aiheista. On symboleista tyttöyttä rakentamassa SinäMinä-lehden Omat runot -palstalla, tutkimusta suomalaisnuorten kaunokirjallisuuden tekstuaalisesta lukutaidosta, Arvostelevaa kirjaluetteloa ja viihdekirjallisuutta, ekokriittinen ja ekopsykologinen näkökulma Tove Janssonilla tai esikoululaisten, ensi- ja toisluokkalaisten mielipiteitä aloittelevalle lukijalle sopivasta kirjan peritekstistä. Suosittuja kirjailijoita ovat Marjatta Kurenniemi, Riitta Jalosen kuoleman teemat, Heinähattu ja Vilttitossu, Hannu Mäkelä ja Kaarina Helakisa, Katri Manninen ja Hannele Huovi. Kuvan maailmaa viistetään kuvan ja sanan suhteessa Mauri Kunnaksen teoksessa Seitsemän koiraveljestä.

    Mielenkiintoisia aiheita ja alueita, joista jää mieleen odotus: miten näitä käytetään hyväksi edelleen, miten oivallukset ja tulkinnat lähtevät elämään vai jäävätkö ne vain numeroiksi yliopiston kirjaston hyllyille?Tietokirjallisuuden kohdalla onkin mielenkiintoista jäädä seuraamaan, mitä aletaan tutkia ja millainen ehkä on toivottu kehys sen suuntauksille?

Kirjastokorvauksien kohdalla jakoperusteet ovat myös kuin rintamalinjojen toistoa: ylivoimaisesti julkaistuin tietokirjallisuus saa roposet kirjastojen ostomäärärahoihin suhteutetusta tukisummasta.

Kuka tukee muotojen historiaa?

Ehtikö joku ennen uutta kulttuuriministeriä?

   Varsin monet kirjailijat eli runsaat kuusisataa ns. kirjastoapurahan saajaa pyörittivät varmaan silmiään saatuaan kielteisen päätöksen apurahalautakunnalta, jota johtaa espoolainen aikuis- ja lapsikirjallisuuden tekijä Johanna Venho. Vähän myöhään tuli päätös – se oli kuulemma teknisten syiden mukaan päivätty huhtikuun alkuun ja tuli tiedoksi loppupuolella toukokuuta. Vai oliko kysymyksessä ennakoiva varotoimenpide? Laajemmat perustelut saatiin myös melko myöhään. Normaalin epäystekstin eli paljon hakemuksia, kiinnitettiin huomiota hakemuksen tasoon ja blaa blaa taustoitukseksi selitettiin nyt, että oli päätetty jakaa vähemmän, mutta isompia apurahoja. Tämä saattaa olla askel ihan oikeaan suuntaan, ainakin joidenkin mielestä. Suurten apurahojen saajilla on nähtävästi ollut tarpeeksi suuri luottamus kykyihinsä, koska osasivat hakea suurinta summaa – tai oikeastaan, sitähän pitää aina hakea. Joka tapauksessa nyt on kentällä melkoinen määrä syystäkin kateellisia ihmettelijöitä.

    Tällöin voi olla tarpeellista kyllä vähän tarkemmin kertoa myös hakijoille, missä mentiin metsään ja missä kiikasti. Päällisin puolin apurahan saajia katsoessaan nimittäin ei voi kuin ihmetellä, jos sieltä selvästi on voitu nokittaa hyvän tai huonon työsuunnitelman tai muun kriteerin kautta akanat pois. Nyt ei aina ollut aikaisemmin edellytetty julkaistu kirjakaan mikään edellytys, eikä lautakunta näyttänyt panevan painoa muualta saatuihin runsaisiin tukirahoihinkaan tai pitemmäksi venähtäneeseen työrupeamaan – eihän toki yhdessä vuodessa kirjaa aina saadakaan pykäistyä ulos.  Päätöksestähän ei voi valittaa, mutta tietysti nuo kuutisensataa hakijaa voivat työllistää lautakunnan sihteeriä jättämällä esimerkiksi lakiin perustuvan pyynnön saada lautakunnan pöytäkirjat asiaa koskevilta osin käyttöönsä. Varsinkin kun kuulemma asiasta jotain tietäviä ei oikein saanut kirveelläkään kiinni.

   Taiteen edistämiskeskuksella on meneillään kaikenlaisia uudistuksia, joihin varmaan uusi kulttuuriministerikin joutuu tutustumaan. Hänhän korosti, miten lastenkulttuuria ja sen saatavuutta tullaan edistämään. Näinä aikoina onkin hauskaa, ettei apurahojen jaossa ole enää myöntöjä ns. juustohöylällä. Nyt vedetään siis designreikiä isolla puukolla? Muutoin: kun ajatellaan tulos/panos -suhdetta, niin mitenkä nämä asiat kirjataan ja julkistetaan eri apurahojen kohdalla? Asia alkaa olla hyvin mielenkiintoinen, kun tukirahoja nostetaan ja tiivistetään. Mikä se olikaan tämä läpinäkyvyys päätöksenteossa?
   Vuonna 1900 Wihtori Peltonen jo aloitti kynäilijöiden opastuksen ja puhui mm. itsenäisistä kynäilijöistä. Nyt tämä ei vain riitä, vaan olisi tarvetta varmaankin taas opuksesta APURAHANHAKIJA. Opas avustusten sepittämisessä. Takakannessa voisi varmuuden vuoksi luvata rahat takaisin jos apurahaa ei tule.