Eipä ollut järin paljon kuulijoita Tieteiden talossa, kun Lasten mediabarometri 2013 julkistettiin. Miten 0-8-vuotiaiden mediankäyttö on muuttunut vuodesta 2010, kun edellinen barometri mitattiin? Pitääkö olla huolestunut?
Kyllä ja ei taitaa olla mukiinmenevä vastaus. Ainakin tablettien yleistyminen eli joulun 2013 joululahjabuumi on nostanut sitä kautta mediankäyttöä merkittävästi. Sormihipaisutekniikka kun käy kuulema jo 4 kuukautiselta vauvaltakin. Aluksi kuitenkin ilahdutti selatessani Annikka Suonisen varsin hyvin jaksoteltua tutkimusta, miten kirjan lukeminen on säilynyt. Lähes kaikki lapset lukivat kirjoja, sarjakuvia tai lehtiä, tai niitä luettiin heille ääneen. Pienimmille lukeminen oli mainion runsasta: esimerkiksi vähintään yksivuotiaista luki tai kuunteli lukemista päivittäin tai lähes joka päivä yli 90 % ja viikoittain 98 prosenttia. Lukemisen määrässä tai laadussa ei ollut tapahtunut merkittäviä muutoksia kolmessa vuodessa.
Olisiko osaltaan ollut vaikuttamassa tamperelaisen Satukustannuksen bestseller Miina ja Manu, jotka uudessa seikkailussa joutuvat kirjastoon? Selkokielisessä asiallisessa tekstissä on myös jälkisanat vanhemmille. Katariina Ahtiainen antaa vastustamattomat perustelut pienille lukemisen tärkeydestä mielikuvituksesta tunteiden hallintaan, yhdessäolosta elämän eväisiin. Muuten - vain kirjastonhoitajamopsilla on korkeakorkoiset kengät, muut saavat hipsiä tassuillaan!
No, varttuneemmat pojat lukevatkin sitten oikeastaan vain sarjakuvia, ja mehän tiedämme mikä on suppeassa lasten sarjakuvatarjonnassamme se ainoa oikea. Toinen mietityttävä asia tuloksissa kertoo, että vanhemmat näyttävät vähät välittävän esimerkiksi pelien ikärajoituksista. Ylipäänsäkin vanhempien tietämys toisaalta median sisällöistä ja moninaisuudesta toisaalta lasten käyttötavoista on kovin summittaista.
Raportissa painotetaankin voimakkaasti lisääntyneen audiovisuaalisten sisältöjen koulutuksen nopeaa mukaanottoa koulun opetukseen. Tätähän myös opetusministeriön lastenkulttuuripoliittinen mietintö ainakin kautta rantain tuo esille. Mutta eikö mediakasvatus pitäisi aloittaa jo paljon aikaisemmin? Ainakin mikäli uskomme Lastentarhalehteä ja vaikkapa Saara Pääjärveä, erityisasiantuntijaa mediakasvatus- ja kuvaohjelmakeskus MEKUssa. Hän toteaa, että suurimmassa osissa kuntia tai päiväkotiryhmiä ei ole lainkaan suunnitelmallista mediakasvatusta. Yksittäisten päiväkotien hienotkaan projektit eivät riitä. Myös Pääjärvi on törmännyt samaan ongelmaan kuin Lasten mediabarometrin tekijä: kasvattajat mieltävät median hyvin monella tavalla, useimmiten vain televisioksi, lehdiksi ja internetiksi. On vaikea tutkia kenttää, jos käsitteet eivät kohtaa.
Kun asiaa on nyt puitu monilla arvovaltaisilla estraadeilla, niin jotain pitäis tehrä. Ehkä tästä tulisi opetusministerille sulka hattuun - kuka siinä postissa sitten hääräileekään vaalien jälkeen.
Kokoavia katsauksia lastenkirjoista
Kun lastenkulttuurin aikakauskirja Tyyris Tyllerö alkoi ilmestyä vuonna 1978, ei kentällä ollut tungosta. Nyt on ilmestynyt ilahduttavasti eri puolilta lastenkirjallisuutta ja vähän kulttuuriakin laajemmin käsitteleviä julkaisuja. Lastenkirjainstituutin jäsenlehdestä Onnimannista luen aina mielelläni tietäviä artikkeleita tutuista ja tuntemattomammista teoksista - ensimmäisessä numerossa on muuten mielenkiintoinen Päivi Heikkilä-Halttusen mietintä Isot&Pienet -sarjassa. Hän on miettinyt rinnakkain Riitta Jalosen lasten- ja aikuistenkirjoja ja löytänyt ristivalotuksessa perhetragediaa ja syitä lapsen suruun.
IBBY Finlandin julkaisussa Virikkeitä puolestaan on taas ponnistettu voimia koko viime vuoden tarjonnan parissa luovimiseen. Tämä on kiitettävää, koska muissa välineissä arviot ja mieltymykset tuppaavat jäämään irti koko vuoden taustoista aika irrallisiksi. Toki Virikkeitä julistaa toimenkuvansa mukaan kansainvälistä lastenkirjapäivää 2.4. ja sen viestiä - juliste komeilee lehden kannessa. Mutta lopun tilasta vievät katsaukset kotimaisista kuvakirjoista, lastenkirjoista, sarjoista, sarjakuvista, runoista, nuortenkirjallisuudesta, käännöksistä ja hyvä hyvä myös suomenruotsalaisesta annistamme.
Virikkeitä on melkoinen pläjäys tietoa, mutta varmasti kiintoisa virikelaari muille kuin alan ammattilaisille. Toki löysin minäkin kirjoja, jotka ovat livahtaneet ohi tai jääneet huolimattomasti luetuiksi. Mutta voi kun mukana olisi vaikkapa muutamia kansia ja hiukan väljempää taittoa. Ymmärrän tilan ja rahan raamit, mutta... Onnimannissahan on satsattu peräti värikuviin, mutta joskus tuntuu mustavalkoisuuden oikein terveellisesti pomppaavan silmiin.
Maailman suurin lastenkirjapalkinto
Kuka muuten muistaa kuka sai ensimmäisen viiden miljoonan kruunun Lindgren -palkinnon? Vuonna 2003, silloinkin maaliskuussa, 18. päivä tiistaina? Kaipa tuon muistaa, koska silloin palkinto jaettiin Maurice Sendakin ja Christine Nöstlingerin kesken. Silloin todettiin, että Nöstlinger on kuin kotonaan Astridin hengessä, ja Sendak on lapsen puolella, ja tämähän oli Astridille hyvin tärkeää.
No, tänä vuonna maaliskuussa oli vuorossa, niin kuka? Suomestakin on ehdokkaita ollut aina hyvässä kilpailuhengessä, saajaehdokkaita on ollut keskimäärin yli kaksisataa, 60-70 maasta. Olisiko suomalaisten ehdokkaiden lista sitten jonkinlainen kunniakirjalista meidän oloihimme? Maria Turtschaninoff, Salla Savolainen, Irmelin Sandman-Lilius, Christel Rönns, Alexander Reichstein, Timo Parvela, Jukka Parkkinen, Sinikka ja Tiina Nopola, Kristiina Louhi, Mauri Kunnas - ja ehkä vähän erikoisena tyrkkynä Napero-Finlandia-sadunkirjoituskilpailu. Paljon ansioituneita tekijöitä, paljon tuotantoa ja aikaisempia palkintojakin.
Mutta palkinnon nappasi Lindgren. Ruotsista.
Vähän huvittavaa, että erikseen täsmennettiin olematonta sukulaisuussuhdetta. Näitähän sattuu: Jäntti-palkinnon ensimmäisessä jaossa sen jakoivat Markku Löytönen kuvittajansa Riikka Jäntin kanssa - ei sukua!
Barbro Lindgrenin tuotanto on tietysti runsas ja laadukas. Mielenkiintoisinta on ehkä hiukan tutkailla Barbron kulkua Suomessa, sillä hänen suosikkiaikansa sijoittuu tuonne 1970-luvulle (uusintapainoksiakin on toki otettu). Silloin Lindgreniä diggasivat meidän ykkösnimistämme sellaiset suomentajat kuin Kaarina Helakisa, Kaija Pakkanen, Hannele Huovi ja kritiikin grand lady Kerttu Manninen. Tammi oli ensisijainen kustantaja, W+G ja WSOY tekivät joitakin pistokokeita. Itse muistan Kaarinan kääntämän Erittäin salaisia juttuja (1972), joka on jossakin laatikossa odottamassa pikaista uudelleentulemista. Rasavilli Piltti, Satu pikkuisesta setämiehestä, Aapo eli Allan, Raisu Roosa, Pekka-possu ihan suomalaisena nimenä, Oskari eli Max. Kuvittajinakin oli useimmiten Eva Eriksson, mutta myös Olof Landström ja Sven Nordqvist.
Nyt kannattaa myös kurkistaa, mitä Mervi Koski on palkitusta kirjoittanut Ulkomaisia satu- ja kuvakirjailijoita -opuksissaan.
Pientä pohdiskelua
Näitten barometrien ja kulttuuripoliittisten mietintöjen jälkimainingeissa on pohdiskellut blogiin kirjoittamisen merkitystä. Tieteessä tapahtuu -lehti on muuten myös kääntelemisen arvoinen julkaisu. Sieltä löysin muistiinpanoni mukaan asiaa kirjahistoriasta. Joskus 1500-luvulla lukutaitoiseksi ymmärrettiin henkilö, joka osasi kuunnella sujuvasti. Ehkäpä blogin yksi ulottuvuus on ajatella vierailija itsenäiseksi toimijaksi, joka löytää eteenpäinvieviä keskustelunaiheita. Olisi mukava ajatella ymmärtäneensä hyvin asiat joista kirjoittaa, mutta kuinka tämä muuttuu puheessa?
Voiko enää selvemmin kirjoittaa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti