sunnuntai 9. maaliskuuta 2014

Kirjastot, yksityisyys ja jämäkirjat


Kirjasto keskelle kylää eli Helsinkiä - mutta tärkeimmäksi asiaksi näyttää nousevan ikiaikainen taistelu tuosta suomalaiskansallisesta stressinpoistomenetelmästä eli saunasta. Kyllä ei voi koko maan näyttölibrary olla ilman  tulta, höyryä ja tulikiven katkua. Vähemmän on puhuttu sitten äänimaisemista. Kuulema ylimpään kerrokseen olisi tulossa kirjataivas ja rauhallinen kirjastotunnelma. Pääsevätköhän sinne lapset lainkaan, joille saattaisi olla tarvetta rauhoittua heillekin koko ajan virikkeellisemmän tavarataivaan puolella? Pohjakerrokseen kun on suunnitteilla vilkkain paikka perhekirjastoineen, ravitsemusliikkeineen ja tapahtumatiloineen. Eli siis sitä joka hetki joka paikassa -meininkiä, jolloin ei oikeastaan olla koskaan kuitenkaan missään.
Samaan aikaan Tilastokeskus heittää mukaan pohdittavaksi kovia faktoja. Vanhemmat viettävät alle kymmenvuotiaitten kanssa yhä vähemmän aikaa - erityisesti äidit! Kymmenessä vuodessa työssäkäyvien äitien suoma yhteisaika on koko ajan vähentynyt alle kuuteen tuntiin päivässä. Samaan syssyyn todetaan toinenkin muutos: suomalaisten yksinolo on lisääntynyt kaikissa ikäluokissa.

Myyvätkö kirjastot perustietoja?

Kansainvälisen kirjastomaailman trendiraportissa mietitään siinäkin nopeita muutoksia, jotka ovat törmäyskurssilla nykyiseen tilanteeseen. Nykyisin pelkkä e-kirjan lukeminen voi paljastaa paljon kenestä tahansa. Kirjastoilla on asiakkaistaan paljon tietoa, joka voi hyvin olla arvokasta tavaraa julkaisijoille, jakelijoille ja tekijöillekin. Raportti puhuu mielenkiintoisesti informaatiolouhinnasta ja tarkoittaa sillä vastuuta asiakkaiden tietojen turvaamisesta kaupallisilta hyödyntäjiltä.  Samalla olisi mietittävä miten reagoida uusiin teknologioihin. Tuleekohan porttikieltoa älylasit päässään kirjastoon saapuvalle asiakkaalle, joka samalla havainnoi koko tilaa ja syöttää asioita päälleen puetulle tietokoneelle? Onko uusi eho keskustakirjastomme enää turvallinen tila ja miten siellä varmistetaan yksityisyyden suojan rajat?Vai tarvitaanko tällaista enää, kun lisääntyneet mahdollisuudet yhteistoimintaan ja uusien ajatusten julkituloon voimistavat yhden asian liikkeitä ja heikentävät perinteisiä puolueita?

Homopingviineistä makulointiin

Vieläköhän Yhdysvaltain kirjastoliitto julkaisee vuosittain eniten pahennusta herättävistä kirjoista listaansa? Muistan kuinka jonkinlaista uteliaisuutta herätti uutinen And Tango Makes Three -kirjasta, joka oli viitisen vuotta sitten ylivoimainen voittaja. Lastenkirja kertoo homopingviinipariskunnasta, joka haluaa oman poikasen. Silloin muuten kolmantena oli vieläkin Aldous Huxleyn Uljas uusi maailma! Suomessa ei tarvitsisi kauaakaan etsiä, kun löytäisi hyvin arveluttavia kumppanuussuhteita. Äskettäin ilmestyneessä Kaisa Järnefeltin vanhakantaisen söpössä satukertomuksessa Taikapäivä toisensa saavat Hulda-hiiri ja kultakruunuinen sammakko:"-Tahdon, kvaak, tahdotko sinä tulla minun, kvaak, omaksi hiirekseni?"
Kun kustantajien painosten määrät ovat supistuneet koko ajan, saattaa olla ettei varastoon enää jääkään mitään makuloitavaa. Suomen nuorisokirjailijat ovat ottaneet esille ongelman, mitä tapahtuu myymättömille, hyville lastenkirjoille? Olisiko jotain tehtävissä, vai kärrätäänkö kirjat vain kaatopaikalle? Suomen tietokirjailijatkin tarttuvat asiaan jäsenkirjeessään ja toteavat, että olisi suotavaa neuvotella tilanteesta etukäteen. Omaan sopimukseen olisi siis hyvä saada mukaan lausahdus, että tekijällä on ensisijainen oikeus lunastaa jäännöserä sen valmistuskustannuksia vastaavalla hinnalla. 
Luullakseni alalla on vallinnut ns. hyvä tapa tosiaankin tarjota tekijälle tätä mahdollisuutta. Jotkut näin tekevätkin, mutta kyllä loppuerät tuntuvat häviävän oudon nopeasti kun makulointipäätös on tehty.

Tässäkö ratkaisu?

Art House ja kustannus Jalava pistivät pari viikkoa sitten makuloinnin uuteen uskoon. He päättivät lahjoittaa kaikille Helsingin suomenkielisille nelosluokkalaisille kirjan. Valikoimassa oli Ihmemaa Ozia, Salaista puutarhaa, Peter Pania, Kiplingin Alkutarinoita, Soturikissoja ja puolivillaisempaa seikkailufantasiaa Salvatoren keinoin. Jälkimmäiset luultavasti ovat poikien mieleen. "Ruokkimalla ahmimisikäisten luontaista lukuintoa synnytetään tulevaisuuden lukijoita," toivoo kustantaja Heikki Haavikko. Olisiko tässä tuo kaivattu ratkaisu koulujen kirjastojen rahapulaan? Helsingin kouluvirasto ei ole ainakaan evännyt lahjoitusta, vaan suosittanut yhdeksi tavaksi perustaa lukupiirejä. 
Tietysti voisi silmäillä kirjalistaa ja kohottaa kulmakarvojaan: ahaa, nuo kirjat eivät sitten olekaan menneet kovin hyvin. Tai kustantajan odotukset ovat olleet korkealla? Nelosluokkalaisia kun on Helsingissä reilusti yli neljätuhatta.
Mutta jätetään sarkasmi. On tässä yksi seurattava mahdollisuus makulointiin. Eikä ehkä niinkään huono. Taidanpa mennä kustantajan luokse. Lahjoittaisin mielelläni suomalaisista linnoista kertovan seikkailukirjani loppuerän kunnalle, jonka neljäsluokkalaisten määrä olisi satakaksitoista.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti