Mielenterveys -lehti on aina joltakin osin mielenkiintoinen ja yhdistelee ajassa liikkuvia ongelmia. Nyt vuoden ensimmäisessä numerossa puhutaankin suomalaisesta kosketuskulttuurista ja miten tunteet löytyvät kehonkartasta. Oman kulttuurimme kosketusniukkuudesta voi tietoisesti opetella pois, sillä pitkä pidättyvyyden perinne pitää otteessaan. Taina Kinnusen artikkelissa - ja myös asiaa käsittelevässä kirjassa Vahvat yksin, heikot sylityksin (2013) - hän korostaa vanhempien ja vauvan välistä kiintymyssuhdetta. Tuntoaisti on on tärkein aistimme, Kinnunen todistaa. Se kehittyy ihmisalkiossa ensimmäisenä ja sammuu viimeisenä. Kirsi Hemánuksen haastattelussa Kinnunen sanoo suoraan:"Ihminen jää helposti oman kulttuurinsa vangiksi ja alkaa puolustella huonoja oloja. Kaikkeenhan tottuu. Minä sanoisin kyllä, että me suomalaiset olemme joutuneet huonoon kierteeseen." Kun Pirjo Helasti vielä kertoo suomalaisesta aivotutkimuksesta ja miten tunteet koetaan kehossa, niin jopahan sisällä on värikästä: ilo, suru, viha, pelko ja inho tuottavat mitattavia tuntemuksia kaikkialla. Iskulauseena "Sanat voivat olla sormenpäissä" on ilmaiseva.
Jo aikaisemmin seuraamani poleemisen terävän aivotutkija Markku T. Hyypän kirjasta Kulttuuri pidentää ikää (2013) sai jo samanlaista tietoa syvemmälti. Hänellä on mukana jopa oma lukunsa lastenkulttuurista, ja minua toki riemastuttaa arvostetun tutkijan lakoninen hämmästely lastenkulttuurin vähättelystä, vaikka juuri siihen pitää kiinnittää huomiota, kun sijoitetaan kulttuuripääomaan:"Vaikka varhaislapsuuden kulttuurisen ja sosiaalisen ympäristön korvaamaton vaikutus ihmisen elinuraan on todistettu useissa tutkimuksissa, siihen ei silti kiinnitetä riittävää huomiota."
Musiikin mahti, rangaistusten outous
Hyyppä painottaa, miten jo äidin odotusajan kulttuuriympäristö jättää pysyvät jäljet lapsen kehitykseen. Hän puhuu musiikin puolesta alusta saakka: äidin laulu, musisoiminen ja tanssi jättävät jälkiä sikiöön, mutta myöhemminkin musiikin harjoittaminen kehittää aivotoimintaa kaikkia tietotaitoja ja sosiaalisuutta suosivaksi. Maku- ja hajuaistimet tulevat käyttöön synnytyksen jälkeen, kuuloärsykkeet epäsuoremmin. Ja Hyyppäkin sen toistaa:"Jos elämä ei kolhi, vuorovaikutusominaisuus säilyy läpi elämän." Väliin tulee tutkijaslangiakin, mutta se käännetään. Mittaukset kun osoittavat, että mitä enemmän ihmisellä on sosiaalisia suhteita ja keskinäistä luottamusta, sitä vähemmän esiintyy mitattavaa allostaattista kuormitusta. Lue: pahaa stressiä...
Hyyppä ei pelkää olla kriittinen. Puhuessaan lasten kasvatuksesta hän epää jyrkästi kaikenlaisen tukistamisen, piiskaamisen, väkivallalla uhkailun ja niin edelleen. Suomalaisista sanalaskuista kyllä löytää kasvatuskulttuurimme pitkän historian: Joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee. Joka vitsaa säästää, se lastaan vihaa. Hyyppä puhuu kansallisen kasvatuskulttuurimme outoudesta ja tuomitsee selkein sanoin sellaisetkin suositut gurumme kuin Tommy Hellstenin - joka suorastaan kehottaa pienten lasten ojentamiseen kirjassa Vanhemmuus - vastuullista vallankäyttöä (2009) - tai Hyvä terveys -lehden tunnetun psykiatrin ruumiillista kuritusta vähättelevät neuvot. Toisaalta sitten meillä Suomessa vaiettiin psykiatri Martti Paloheimon kotivammaisista ja lapsuuden haavoista kertovat tietokirjat tai Duodecimin tutkimus Lapsen kaltoinkohtelusta.
Meidän oma lasten kirjatalo
Minäkin olin mennä halpaan, kun Markus Hyyppä hehkuttaa Tukholmassa sijaitsevaa lastenkulttuuritaloa, Palatsia, missä kuudessa kerroksessa neljäkymmentä huonetta oli varattu lasten luovalle toiminnalle ja kulttuuritilaisuuksille; kaikelle mahdolliselle toiminnalle sminkkaamisesta runojen kirjoittamiseen jne jne. Päivä Palatsissa maksoi 13 euroa. Suosio oli valtava, koululuokillekin saatiin avustusta käynteihin, mutta! Vuoden kuluttua Palatsi ajettiin konkurssiin, koska markkinatalous ei jäänyt odottelemaan pääsyä voitolle. Hyyppä sanoo yksiselitteisesti, että tämäntyyppinen toiminta on taloudellisesti vaativaa, mutta erittäin kannattavaa sijoitusta lapsen tulevaisuudelle.
Niinpä siis aikaisemmassa blogissani hehkuttamani Taikalamppu -verkosto ja esimerkiksi Helsingin Annantalo ovat näitä keitaita.
Lisäksi lastenkulttuurin ystävien ja tekijöiden yhä hengissä oleva yritys Pro Lastentalo lisäisi mainiosti oman osansa kentän kokonaisuuteen. Tähän yritykseen täytyykin myöhemmin palata uudelleen.
Lisäksi lastenkulttuurin ystävien ja tekijöiden yhä hengissä oleva yritys Pro Lastentalo lisäisi mainiosti oman osansa kentän kokonaisuuteen. Tähän yritykseen täytyykin myöhemmin palata uudelleen.
Mutta sitä ennen vielä oiva lehtivinkki!
Huilaa vähän!
Melkoisen pyyteetöntä - lue: vähillä tukirahoilla - toimiva kulttuurilehtien yhdistys Kultti jakaa vuosittain Laatulehti-palkinnon. Viime vuonna sen sai HUILI. Täytyy myöntää anteeksipyydellen, etten ollut julkaisuun aikaisemmin päässyt tutustumaan. Yleensäkin muuten hyviä lehtiä kannattaa koko ajan kysellä myös kirjastosta, koska ei ole lainkaan varmaa miten ja mistä niitä sinne hankitaan. Määrärahaosuudet ovat lehtienkin kohdalla tiukentuneet.
Huili on värikäs ja monipuolisesti taitettu lehti - juuri taitosta usein näkeekin tason erot ammattimaisuuden ja harrastelijoiden välillä. Huili on siis ekolifetyylinen, riippumaton ja kriittinen (ja toimituksen mielestä myös ihana). Neljä kertaa vuodessa, määräaikainen tilaus 50 e, kestotilaus 35 ja osoite PL 965, 00101 Helsinki.
No, nimi ei lifestyleä tietysti pahenna, mutta muistuupa mieleen edelleen Komposti tai Argh monesta muusta kuolleesta lehdestä puhumattakaan, joiden nimet olivat sinnepäin. Huili kait sitten vie ajatukset - niin mihin? Monipuolisesti lehdessä on joka tapauksessa luettavaa ja mietiskeltävääkin pikku-uutisista maailman tapahtumiin, työelämästä ja uusista työtiloista, roskalavalöydöistä juustoloihin ja lampaanhoitoon ja Sarasvuo-fanitukseen.
Vaikuttaa ehkä vihersalaatilta, mutta on sisällysluetteloaan parempi. Kannattaa tutustua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti