Määritä 90 %kertova tieto 10%

Tänään on viimeinen päivä ottaa kantaa sanoisinko jo ikivanhaan ongelmaan kauno- ja tietokirjailijoiden opetusministeriön kirjailija-kääntäjälain jakosuhteesta. Lakiluonnoksessa nimittäin on edelleen suhteena 90 % kaunolle ja 10% tiedolle. Kirjailijaliitto ei pidä vanhasta nimityksestä eli kirjastokorvauslaista. Tosiasiahan on, että se periytyy ja tukeutuu vanhaan sopimukseen korvauksista lainatuista teoksista ja kirjastojen vuosittain kirjojen ostoon käyttämästä rahasummasta. Tietokirjallisuuden osuus ei ole kovin vanha, mutta sen osuudesta on taitettu peistä koko ajan. Tulee ihan mieleen, miten VR:n lakkoon menneet junahenkilöt perustelivat vaatimuksiaan ikiaikaisella oikeudella syödä työaikana. 

Kirjailijaliitto on esittänyt, että koko tietokirjallisuuden pieni potti siirrettäisiin toisiin käsiin vaikkapa Tiedonjulkistamisen neuvottelukunnalle, ja kokonaissummaa nostettaisiin. Näinä aikoina tuo voisi olla kovan työn takana. Karkkeja ei suoda kaikille, niin mukavaa kuin se olisikin. Vaaroista saa lisää tietoa Vuokko Hurmeen ja Anni Nykäsen tietokirjasta.

Kirjastot ovat sotkeutuneet siis monella tapaa mukaan korvaus- ja tukimenettelyihin, vaikkei sitä kenties heti tule ajatelleeksi. Nykyisin lainauksien korvaaminen tekijöille tapahtuu hiotulla ja toimivalla korvaussysteemille, jota hoitaa Sanasto. Kirjastojen lainaukset kerätään ja joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta tilitetään tekijöille kappalehintaan. Korvaukset ovat merkittävä tulonlähde monille – varsinkin julkisuudessa hyvin menestyneille ja suosittujen kuvakirjojen puolelle – mutta pienempien apurahojen suuruisia määriä jakaantuu varsin laajalle.

 Kirjastojen valinnat valokeilaan

 Määrät riippuvat tosin kirjastojen hankinnoista ja myös kirjojen esillepanosta ja suosituksista, vaikkapa kirjastojen tekemistä kirjalistoista. Kirjastojen kirjavalintoja tekevät ovatkin osaltaan myös kirstunvartijoita, vaikka eivät ehkä tule ajatelleeksi asiaa syvemmälti. Miten suhtaudutaan vaikkapa kotimaiseen tuotantoon/ käännöskirjallisuuteen lastenkirjojen laatumittarissa? 

Eräs ongelma tulee heti esille lastenkirjojen kohdalla. Jos haet tietokirjalle apua, sinulla on paljon heikommat mahdollisuudet kuin kaunon puolelta. Ja juuri lasten tietokirjallisuuden moninaisuus ja kerronnalliset ratkaisut tuovat lisäväriä. Fiktiota ja tietoa yhdistelevät ratkaisut ovat yleistyneet laajemminkin. Fiktiivisten henkilöiden esiintymiset selkeästi tietokirjamateriaalin lukuteknisesti helpottavina johdattelijoina näyttää tuottavan päänsärkyä myös kirjastolaisten luokittelussa.

Tilanne näkyy vaikkapa Kerttu Rahikan ja Nadja Sarellin faktiossa Elsa ja Lauri kierrättävät, joka on Vantaalla sijoitettu tietokirjaksi, muualla kaunokirjaksi. Samoin Vuokko Hurmeen ja Väinö Heinosen Housuvaaran uimahalli on vain Helsingissä kaunokirjallinen teos. Tietokirjailijoiden Tietopöllöllä palkittu Ihme ilma! on saanut tietokirjan statuksen, mutta tuettu Taiteen edistämiskeskuksen kirjailijoiden ja kääntäjien kirjastoapurahalautakunnalta kuten myös Vuokko Hurmeen Karkkikirjan jatko Eläinkirja.

Sen sijaan kaunokuvakirjaksi luokiteltu Jukka Laajarinteen ja Mari Luoman Kadonneen madon jäljillä – tarina monimuotoisuudesta on nyt kuin popularisoivan ja mukavan oloisen naapurin pitkä monologi luonnon suhteista ja yhteispelistä. Toki siinä on faktion tapaan mukana siellä täällä pari puhuvaa ja seikkailevaa ötökkää, mutta tieto kattaa suurimman osan kirjasta. Sen taustajoukkokin on Helsingin yliopiston tiedekasvatuspuolelta, joka kuuluu 11 yliopiston LUMA-keskuksen Suomi-verkostoon.

Tunnen myös erään tekijän, joka ihmetteli, miten hänen kertovaksi tietoromaaniksi kirjoittamansa teos sijoitettiinkin tiedon hyllyihin. Tietävätkö kirjastolaiset tarkemmin, mikä on tekstissä tarinaa tai totta? Olikohan kirjastojen valintaraati nähnyt kirjaa saati laskenut faktan ja fiktion osuudet? Miten kirjojen täydennykset tulevatkaan mahdollisiksi, jos kiinnostus yllättäen kasvaa eikä kirjoja ole valinnassa nähty eikä makusteltu oikeasti? 

Ymmärrän, että tämä on jonkinmoinen mahdottomuus nykyisten tuotantomäärien aikana. Näyttää myös siltä, että luokittelussa ja valinnoissa merkitsevät enemmän juuri kirjan rakenteen muodot, kertova ote, tarinallisuus ja seikkailu kuin tiedon määrä. Kuvitukseen kannattaisi kyllä kiinnittää enemmän huomiota. Sen kokonaisuus ohjaa kirjan luonnetta voimakkaasti.

 Kaikki hakemaan faktiota?

Minä veikkaan, että tilanne jatkuu ennallaan. Lautakunnassa jatkaa niin kaunon kuin tiedonkin hakijoista parhaat päältä –lautakunta. Muutoksia on jo tapahtunut, kun aikaisemmat pienet ja lukuisat apurahat jäivät pois ja satsattiin isompiin. Tämä oli järkevän tuntuista, varsinkin kun Sanasto hoitelee kätevästi nämä oikeat kirjastokorvaukset.     Mutta tosiasia on myös, että yhä enentyvän ja monipuolistuvan lasten ja nuorten tietokirjojen tekijöiden mahdollisuudet eivät merkittävästi kasva. Tietokirjailijat ry on tukenut säntillisesti vuosittain, Tiedonjulkistamisen neuvottelukunnan listoilla on lastenkulttuurin eri alueita ja erilaiset säätiöt ovat mukana harvakseltaan. 

Mutta mitäpä jos haetaan kaikki kirjailijoiden ja kääntäjien apurahalautakunnalta siltä 90 prosentin puolelta kivoja faktioprojekteja? Eihän sille mitään voi, jos tuloksena onkin mainio ja hieno lasten tai nuorten opus, jonka kirjastolaiset sijoittavat tietopuolelle. Heilläkin on muuten salainen ase: hankalan kirjan voi luokitella fiktioksi, mutta pannaan tarra kanteen: luonto, tekniikka, kierrätys! Samaan hengenvetoon on todistettava, että kirjojen luokituksen hakusanat ovat mainioita ja auttavat ainakin kirjastolaista löytämään kysyjälle kirjoja alalta kuin alalta.

 Mihin tähdätään?

 Mikä sitten on tässä tärkeintä? Sain pari päivää sitten sähköpostia sukulaiselta, joka oli juuri lukenut Halkokellarin salaisuuteni. Kirjoitin kirjan tällä hämärällä faktiopuolella ja kerroin isoisästäni Kallesta, helsinkiläisestä talonmiehestä, halkokauppiaasta ja rakennusmiehestä ja kolmen sodan eläneestä pilliklubin polttajasta. Mukana oli faktaosuus niin kiinalaisista pääkaupunkiseudulla kuin Töölön kirjaston historiasta ja Kankurinkadun vessaratkaisuista. 

Sovitaan, että kirja oli tiedollinen muistelmallinen jännityskirja autenttisine valokuvineen, kuten kirjastolaiset tuomitsivat. Sain siihen kyllä apurahan, mutta enpä kerro kummalta puolelta.

Joka tapauksessa sukulainen kirjoitti, miten iloinen hän oli ollut kirjan luettuaan. Kallen hän oli tavannut nuorempana. Nyt tuo ihminen ikään kuin kertoi itsestään ja hajanainen kuultu historia muuttui todelliseksi ja koskettavaksi.

Ehkä siinä olisi yhteinen päämäärä kaikkien näiden kommervenkkien sijaan?

 

Kierrätä näkymätön ja hevonkukku

 

Helsingin Sanomissa 1.3. oli mainio suomalaisten lasten ja nuorten tietokirjojen nosto. Harri Römpötti hehkutti muutaman kirjan ja tekijän kautta parantunutta nykytilaa ja jopa valtavista määristä. En olisi aivan yhtä hehkuissani koko kirjon suhteen, mutta kotimaisessa tuotannossa on kyllä tapahtunut selvää nousua.

Blogeissani nämä tekijät Laura Ertimosta Leena Virtaseen ja Jukka Laajarinteeseen ovat jo olleetkin esillä useassakin yhteydessä. Ohimennen huomasin, että artikkelia oli ehditty korjatakin. Joko kirjoittaja tai joku haastatelluista oli valitellut kuvittajien uupumista Suomen tietokirjailijat ry:n alan tärkeimmästä palkinnosta, Tietopöllöstä. Palkinto voidaan kuitenkin jakaa yhdelle tekijälle/työryhmälle laajemmasta julkaisutyöstä tai sitten erittäin merkittävästä uudesta julkaisusta. Sellainen olisi muuten mielestäni ollut aikoinaan Sukupuolena ihminen (Tammi 2018). Laura Ertimo on innokkaasti jatkanut työtään ja uusimmassa pienten tietokirjassa avaruudesta tullut Plop tutkii nyt piilottelijoita kuten ajatuksia, tonttuja ja yksisolouisia! 

 Monenlaiset tiedon kuvaajat

Tietokuvitus on mielenkiintoinen alue, mihin olen pitempäänkin puuttunut kirjoissani Totta tosiaan ja Toden teolla. Asiansa osaava kuvantekijä on kirjan kokonaisuudessa erittäin tärkeä osa. Ajattelen esimerkiksi Leena Lummetta ja Kukkulan kortteli-sarjaa tai Miljan luontokirjoja, Ulla Ettoa ja Repun salaisuutta, Riikka Jänttiä ja löytöretkeilijöitä, Jussi Kaakista ja Suomen lasten historioita – kaikkien kirjoittajat ovat saaneet Tietopöllön ja käyttäneet muuten monia kuvittajia palkitussa tuotannossaan.

Helpompaa on ollut varmaan valita tässä mielessä Mauri Kunnas ja Kristiina Louhi – kaikilla heillä on laaja oma tuotanto teksteineen ja kuvineen. Ja toki Kuvittajat ry:n omat palkinnotkin ovat osaltaan tuomassa arvostusta ja julkisuutta.

Hyvä on, että omaa alaa pidetään esillä ja kissanhäntä pystyssä. Lasten tietokirjojen ja kuvittajien kohdalla työ on hitaasti mutta varmasti tuottamassa arvoistaan tulosta.

 Uusia työpareja tutkaimeen

 Carlos da Cruz taitaa olla tällä hetkellä tuotteliain lasten ja nuorten tietokirjojen maisemien ja henkilöiden hahmottelija. Takana on jo matkoja Janne Huikarin kanssa historiaan ja löytöretkille, on Anniina Mikaman kera tutustumista eri maailman ammattipiireihin. Tuotannosta löytyy omiakin mm. eläinten ja kalojen suuruuksia mittaavia kuvakirjoja kuten Dinosaurusten mitalla (Teos 2018) tai Kalojen mitalla (Teos 2019). Kunkin kohteen mukana on kokoa havainnollistava vertausmalli, käsi, ihminen jne. Aukeaman erivärisissä kuplissa on tietoa niin historiasta, elintavoista, nimen taustoista ja mm. painosta. Kokonaisuus on tavanomaisia dinosauruskirjoja hauskempi ja ymmärrettävämpi. Alan pientä harrastajaa ajatellen mukana on yllättävän paljon perusfaktaa, vaikka paljon jo tietäisikin.

Kun puhutaan maailman pienimmästä kalasta kääpiöpensaskrotista, ihmisen pää mahtuu melkein kokonaan aukeamalla, kun taas valashaista, ihmisfiguuri on peukalonpään kokoinen. Hauki ja tonnikala lievät lapsille tutuimmat kohteet, muut ovat sitten joko hauskoja tai kummallisia nimihirviöitä. Tarkoitus lienee ollut juuri mittasuhteiden vertailu ja meren ihmeellisen kalakirjon esittely. Maija Karala vastaa tekstin ja tietojen oikeellisuudesta.

 Miten filosofit ja avaruus haarukoidaan?

 Filosofia on tullut mukaan eri tavoilla, varttuneemmille sarjakuvan ja selkokirjojenkin kautta. Marketta Pyysalon Mitenniinmukakirjassa (Lasten Keskus 2020) sankari ja johdattelija Aatos on selvästi kyselyiässä ja silloin tarvitaan rutkasti vastauksia. Kun Sofia-kissa katoaa, poika saa mukaan etsintään nykyaikaan pujahtaneen naisfilosofi Aspasian. Matkalaiset kohtaavat kuljeskelunsa aikana mittavan määrän filosofeja Sokrateesta Jean-Paul Sartreen. 

Kun kysymyksessä on kuvitusta tulkiten alakouluikäisen tuntuiselta sankarilta, kavalkadi voi tuntua giganttiselta. Tekijä onnistuu luovimaan useimmiten näppärästi mielenkiintoisten kysymysten avittamana eteenpäin. Kysyminen on etsimistä, sanookin heti alussa Albert Einsteinin (?) näköinen ukkeli kivellään istumassa. Sokrateen ja Platonin kanssa mietitään kumpi oli ensin, vastaus vai kysymys, muna vai kana?  Ongelmat  ovat klassisia, mutta ne käydään läpi hauskojen tilanteiden ja varsin elämänläheisiksi piirrettyjen viisaiden kanssa: voiko ajatella sellaista, mitä ei ole olemassa? Mitä oli ennen kuin oli maailma? Kuka keksi totuuden? Ja onhan täällä hyvin ajankohtaistakin pohdintaa: mikä hölkäsen pöläys pitää tietää eli mikä on tärkeää ja mikä turhaa informaatiota. Varsin hauskasti selvitellään suomen kielen runsauden ansiosta potaskan syömistä, pajunköyttä, mututietoa, palturia, hevonkukkua ja urbaaneja legendoja. Olen välillä rasittunut da Cruzin tapaan tehdä samanlaista tietokuvitusta kirjasta toiseen, mutta Mitenniinmuka irrottaa erilaisia, hyvin rakennettuja aikaansa kuuluvia miljöitä ja tapahtumia. Aukeamien rakenne on mukavasti erilainen, joskin tunnusmerkit – sarjakuvat, puhekuplat – toistuvat kirjasta toiseen.   

Aatos saa ainakin pohdittavaa kysyessään kuinka voi tietää mistään mitään tai saadessaan oivalluksia filosofian perusteista ja olemuksesta: Miten niin muka?  Tavaraa siis on paljon, mutta kirjaa on mukava käyttää myös rauhallisesti, pari aukeamaa kerrallaan. Mutta varustautukaa siihen, että oma Aatoksenne keksii muitakin kysymyksiä! 

Joskus tuntuu, että mukaan ympätään tavan mukaan piirroshahmoja. Avaruuskirjojen kohdalla on sellainen etu, että autenttista kuvitusta riittää ja se on parhaimmillaan tenhoavaa ja mielikuvitusta kutkuttavaa. Kaukoputkimiehenä tunnetun Tero Hiekkalinnan Avaruuden arvoituksien (Karisto 2020) kerä mennään nyt avaruuteen ja esitellään erilaisia ”arvoituksia”. Tutultahan osa asioista on, mutta avaruusaiheisten kirjojen jatkuva julkaiseminen ilmeisesti osoittaa, että kiinnostusta ja lukijoita riittää. Mittakaavoista, valovuosista ja avaruuden iästä siirrytään lähiavaruuteemme, mietitään erilaisia tähtiä väreistä pikkuruisiin ja valtaviin, punaisiin ja valkoisiin kääpiöihin ja päädytään niihin mysteereihin. Pimeä aine ja energia? Antimateria? Kosminen taustasäteily? Gravitaatioaallot? Teksti on selkeää ja hyvin jaksoteltua. Nyt Carlos da Cruzin muutamat hahmot – kaukoutkimies? – ja piirrokset enemmänkin häiritsevät valokuvien tehoa. Jos on ajateltu nuorempien lukijoiden ilahduttamista, epäilen onnistumista.

 Lepakoita kierrättämässä

Entäpä Nadja Sarell? Olen seurannut kuvittajan jälkiä niin lastenkirjoissa kuin tiedon puolella kiinnostuneena. Samalla muuten huomaa, kuinka kotimaisen lasten tietokirjan enentyminen on myös pienempien kustantajien ansiosta. Mia Röngän ja Thomas Lilleyn Lepakon vuoden (2020) on hoitanut markkinoille Sammakko. Näihin nahkasiipiin liittyy varsinkin korona-aikana kaikenlaisia uskomuksia ja pelkoja, joten todenmakuinen tarina ja tietoaines antavat vastauksia moniin kysymyksiin. 

Raamikertomuksena on ystävysten Kimon ja Tomin innostuminen aiheesta. Mukaan tulee vielä vanhempi Nahir-tyttö ja tietoa alkaa löytyä. Juoneen liitetään luontevasti myös luonnonsuojelua ja jopa taistelua purkutuomiota vastaan. Uusi tie uhkaa viedä mennessään Penttilän ukon vanhan vierasmökin metsän laidalta. Lapset löytävät ison lepakkoyhdyskunnan, ja talo pystytään suojelemaan. Tiedonhankintaa selvitetään realistisesti eri tavoin kirjaston ja netin avulla. Mukaan saadaan lisäapua Lepakkonaiselta eli tutkija Leena Lehtoselta Luonnontietelisestä keskusmuseosta.

Nadja Sarellin yölliset kuvat tenhoavat, ja tietokuvat lepakoista selventävät lisää. Mietin joissakin kohdin, olisivatko valokuvat antaneet vieläkin konkreettisempaa tuntua? Aukeamilla reunoilla on erilaisia tietopalstoja, piirustuksia ja tehtäviä. Aluksi sirpalemaiset tiedon osaset järjestyvät kuitenkin loogisemmaksi kokonaisuudeksi liittyessään tiiviimmin tarinan kulkuun. Mainio kokonaisuus juuri tähän maailmanaikaan lisää varmasti kiinnostusta muihinkin luonnon arvoituksiin

Elsa ja Lauri-kirjoihin Sarell on luonut jo kokonaisen sarjan yleisilmeen. Elsa ja Lauri kierrättävät (Mäkelä 2020) on jo kuudes varhaiskasvatuksen opettajana toimivan Kerttu Rahikan (ent. Ruuska) yhden aiheen ympärille kietoutuvista arkitarinoista. Nyt saadaan mukavan ja monelle varsin tutun tilanteen kautta tietoa kierrätyksestä. Lapset saavat oman huoneen, mutta ensin on tarkkaan mietittävä, mitä sisustamiseen tarvitaan. Ehkäpä tutkitusti tyttö tuntuu hyvin järkevältä ja analyyttiseltä, kun taas Laurille tuottaa vaikeuksia luopua oikeastaan mistään, varsinkaan leikkidinoista. Tarvitaan pohdiskelua tilanteen selvittämiseksi. 

Porukka käy mukavan informatiivisesti niin kierrätyskeskuksessa kuin kirpparillakin. Vanha lasten kerrossänky pannaan myyntiin nettiin ja se saakin pian uudet asiakkaat. Lauri heltyy ostajaperheen tytölle ja luovuttaa yhden dinoistaan ”hyvään kotiin”. Uusia huoneita juhlitaan kavereiden kanssa ja leikitään lopuksi tavaralaatikoilla junaa. Kirjan tieto-osuudessa selvitellään kierrätyksen tarkoitusta ja tapoja, mitä laitetaan minnekin, miten voi välttää turhaa jätettä ja miten voi kierrätysleikkiä. Nadja Sarellin lapset ovat ilmeikkäitä vihastuksineen ja ihastuksineen. Tavarapaljoudesta löytyy myös hyvien asioiden selkeää faktakuvitusta, joka leimaa koko sarjan faktiotyyppistä linjaa.

 Materiaalia siis riittää erilaisille palkinnoille. On Karoliina Suosalmen ja Emma Kyytsösen mainiota yhteistyötä Ihan oikeissa viikinkiajan lapsissa ja Tehdaskaupungin lapsissa. On jo moneen tärkeään aiheeseen ennättänyt Vuokko Hurme ja Väinö Heinonen tai Anni Nykänen, jonka kanssa on syntynyt tuorein Eläinkirja (WS 2021). Karkkifilosofian jälkeen täytyy perehtyä näihin kaikenkarvaisiin faktoihin.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Runeberg ja mummot universumista

 

Ollaanko lasten ja nuortenkirjoissa matkalla kaiken aikaa? Aukaise kirja kuin kirja, niin harvemmassa ovat rauhoittumisen ja heinänkorren pureskelun hetket.

Niitäkin kaipaa aina välillä, ainakin tässä kohta alkavan uuden julkaisuaallon edellä. Tarrata siis voi viime vuosien kirjoihin hyvällä omallatunnolla ja etsiä sieltä – tai niin, etsiä ei tarvitse oppaita maailman kiertämiseen.

Matkalla moneen maailmaan

Miten runojen lukemisen ja kirjoittamisen kautta päästään selventämään ja oppimaan suhdetta ympäröivään maailmaan? Runomatkaoppaassa (Aviador 2019) eskariin, kouluun ja kotiin soveltuvia runomatkoja vinkkeineen ja harjoituksineen riittää runsaasti. L isäksi ne tuntuvat harkituilta ja koetelluilta. Työpajojen kohdilla on suosituksia iästä ja ajan käytöstä. Alussa neljä alan kokenutta toimijaa kertoo taustoista, runoilijan päivästä, sadutuksesta ja niin edelleen. Tästä edetään harjoituksiin, aistien merkitykseen, runotyyleihin, erilaisiin tekniikoihin ja runobuffetin tarjouksiin jälkiruokineen. Erityisen kiitettäviä ovat laajat käyttökelpoisten materiaalien listat ja vinkit aina lavarunouteen ja runokirjan julkkareihin saakka. Tietokirjojakaan ei unohdeta, vaan niitä voidaan käyttää yhtä lailla hyödyksi. Tämäpä kirja on varsinainen aarreaitta – myös tavalliselle kirjallisuuden harrastajalle, joka haluaa uppoutua runouden moninaisiin ulottuvuuksiin ja sfääreihin.

 Hengästyneet kaukomatkailijat

 Toista ääripäätä edustanee sitten Janne Haikarin ja Carlos da Cruzin Suomalaiset tutkimusmatkailijat (S&S 2020). Miksipä ei Kuninkaantien ja Suomen keskiajan jälkeen, varsinkin kun mukaan on valikoitunut tuntemattomampia tai vähälle huomiolle jääneitä matkailijoita. Muissakin kirjoissa jo tarkemmin selvitettyjä ovat mm. A.E. Nordenskiöld, Elias Lönnrot, Edward Westermarck, Gustaf Mannerheim, G.A.Wallin, Herman Spöring, Väinö Bremer eli OH-ABB, Pehr Kalm… ohoh, jäiköhän muita jäljellekään? Toki, esimerkiksi tuoreempia kuten Thyre G. Sahama Itä, Afrikassa, Liisi Oterma kaukoputkineen avaruudessa, Hilma Granqvist Palestiinassa, Pekka Soini Perussa, Väinö Auer Tulimaassa, Marja-Liisa Swantz Tansaniassa ja HY:n kasvimuseon tutkijoiden matka Aasiassa. Paikallaan on myös omalaatuisen keräilijän Helinä Rautavaaran Etelä-Amerikan seikkailujen taltiointi. 

Carlos da Cruzin tyyliin kuuluu hiukan krouvimpi tyypittely, mutta ajan ja paikan peruspiirteet on tutkittu ja tilanteiden esittämiset on varmasti jouduttu valitsemaan tarkasti. Tietokuvituksen erilaisuudet ja vaatimukset näkyvät, kun asettaa vierelle vaikkapa Markku Löytösen löytöretkien kuvittajien tarkat ihmiset ja maisemat. Tässä toki on tarkoituksena ottaa esille joitakin tärkeimpiä kohtauksia ja tuloksia sekä käytetty kavalkadinmaisesti numeroittain etenevää esittelyä puhekuplineen. Numerointi auttaa, sillä aukeamilla olevat pikkutilanteet voisivat muuten sotkeentua.  Mukavasti hyvän kokonaiskuvan tutkijoittemme kiinnostuksen kohteista antavat kansiaukeamien kartat. Niissä näkyy keskittyminen kaukomaille ja alkuun maisteluksi myös lyhyet esittelyt kirjassa mukana olevista matkailijoista. Kaiken kaikkiaan tämänkin hengästynyt rientomatka osoittaa, miten suomalaiset eivät jääneet kotikonnuille, vaan valloittivat arvostettuina tutkijoina koko maailmaa.

 Mummut – nuo oman elämänsä sankarit

Historia, lähimenneisyys, isovanhempien elämä – sielläkin riittää vauhtia. Täytyy myöntää, että aluksi ajattelin lukevani Marja-Stiina Suihkon Mummun ja Tirpan retkikirjasta (kuv. Susa Paavilainen, kustannus Aarni 2020) tuttuja aiheita kesäloman suloisuudesta. No, näinkin toki on, mutta paljon muutakin löytyy. Hiljalleen minua alkoi miellyttää yhä enemmän tekijän ja mummun yhteistyö. Rauhallinen isovanhemman viisaus ja elämänkokemus näyttäytyy monessa tarinassa lastenlasten kysymysten, pelkojen ja ongelmien monipuolisena pohtimisena ja ratkaisujen löytämisenä. Myös eri-ikäisten lastenlasten keskinäiset suhteet ja luonteet tulevat vivahteikkaasti esiin. Isää on mumminsa kasvattama ja osaa hänkin tunnistaa lasten erilaiset tarpeet. Ja enpä oikeastaan ole lukenut aikaisemmin koskettavampaa kuolemansa kuvausta lapselle kuin mummin kertomus Tuonen virrasta. Harvemmin lasten kanssa puhutaan myös sodasta ja sen syistä. Ainoastaan kuvat eivät kolahtaneet kuin osittain. Luonto toimii, mutta henkilöhahmot jäävät kovin persoonattomiksi.

Mummeista on kirjoitettu monenlaisia tarinoita. Tässä on yksi, joka sopii iloisten ja energisten ja nuorekkaiden isovanhempien kategoriaan. Mila Teräksen Lentävällä mummilla (kuv. Sanna Pelliccioni, Otava 2020) on tarinatukka, punainen variaatio. Hän on vauhdikas ja ymmärtää lastenlastensa tarpeet kuten olettaa sopiikin tässä raamissa. On sirkusta, on lentämistä. Kun isä tulee pyörällä hakemaan lapset kotiin, mummo on vasta aloittamassa ja vetämässä tanssikenkiä jalkaan. Siellä hän mennä huristaa Pentti-ystävän moottoripyörän takaistuimella. Mutta oikein ei tämä energinen mummeli tuntunut sopivan lapsikuuntelijoiden pirtaan. Syyksi ilmeni kuvitus, joka todellakin taisi nyt hajota aukeamilla pieniksi sirpaleiksi ja nukkemaisiksi hahmoiksi. ”Ei ole kuvissa tolkkua”, sanoi joukon sanavalmis kriitikko. ”Hätäinen mummo”, jatkoi toinen. ”Menin ihan vähän sekaisin”, kolmas oli suopeampi.

 Matkalla universumiin ja kiirettä pitää

 Miklun Universumin paras kirja (Otava 2020) on jo kolmas olemassa olevan todellisuuden valloittamiseen tähtäävä kooste. Edelleen on hienoa, että Miklu jaksaa puhua lukemisen tärkeydestä. Edelleen kiirettä piisaa, kun Miklu kertoo hajanaisia tarinoita elämästään ja tyttöystävästään, esittelee valokuvia vielä varsin nuoren elämänkaarensa historiasta. Näinkin varmaan saa edustavan kuvan nykynuoren haasteellisesta elämänrytmistä. Piirrostekniikka ei ole vielä huomattavasti edistynyt.

No, universumin paras kirja saanee oikeutuksensa esimerkiksi sivuilla 22-26, kun kerrotaan Miklun näkemästä avaruusaluksesta ja pohditaan taustoja. Olisiko kysymyksessä unihalvaus? Ei, sen tuntomerkit eivät nyt käy.  Miklu selvittelee erilaisia mahdollisuuksia ja antaa sitten monipäiselle seuraajajoukolleen valaisevan tiedon: ”Kerran katsoimme elokuvaa tyttöystäväni kanssa ja puoliunessa luulin, että eräs suosittu tiktokkaaja istui vieressäni ja puhalsi jalkapohjiini. Jos pystyin näkemään jotain sellaista, on myös ufon näkeminen puoliunessa mahdollista. --- Tulevaisuudessa tulen silti kertomaan lapsilleni, että se oli alienin ohjaama lentävä lautanen. Se on tarinana paljon hauskempi.” 

Miklu tuntuu myös olevan kovin innostunut geenimanipulaatiosta, joten siitäkin seuraajat saavat monenlaista tietoa. Geenimanipuloituja superihmisiä on pian olemassa! ”Tämä on monen mielestä eettisesti väärin, koska lapselta ei ole kysytty, haluaako hän, että hänet muutetaan toisenlaiseksi. Uskon kuitenkin, että geenimanipulaatio tulee olemaan arkipäivää tulevaisuudessa.” Ihan ei tule selväksi, onko Miklu sitä mieltä, että tämä on onni ja autuus vai kenties jotain muuta? Ja kouluhommat ovat tietysti mielessä: ”Kouluunkaan ei tarvitsisi välttämättä mennä fyysisesti, kun koulun voisi rakentaa simuloituun maailmaan. Siellä kaikki oppilaat voisivat leijailla luokasta toiseen ja oppia avaruudesta tai Egyptin historiasta pyramidien keskellä. Opettajan olisi ainakin huomattavasti helpompaa saada oppilaat kiinnostumaan aiheesta.” Hm, minkälaisia kiusaamisen ilmiöitä tuo tekniikka voisikaan saada aikaan? Varsin mielenkiintoinen on myös Miklun versio itsensä tuntemisesta. Hän kysyy: Kuka lemmikeistäni olet? Ja lopussa toki Shakespeareen viitaten kolme ihmisenä olemisen perusvinkkiä: ”Korjaa asenteesi. Säästä rahasi. Löydä oma polkusi.”

Niin, ja loppurunossa lisää: ”Ja kun elämä alkaa mieltäsi tallata,/ voit aina kotiin palata ja/ rakkaitasi halata/ Muista silloin, että sanoin näin:/ Kaikki kääntyy parhain päin.”

Täytyy sanoa, että nautiskelin kirjan parissa, enkä tuntenut kiirettä ollenkaan. Humoristisuus piristää aina. Mutta jännittävintä taitaa olla, mikä tulee Miklun seuraavan pläjäyksen nimeksi. Jäljellä ei taida olla enää kuin taivas ja kuolema?

Runeberg yöjunassa – mikä asema?

Lopuksi: junioreiden Runeberg-palkinnon pokkasi jo aikaisemmin esittelemäni Karin Erlandsson Yöjuna (kuv. Peter Bergting, S&S 2020). Kadonneita ihmisiä keräävällä junalla on 24 pysäkkiä eli yhtä monta kuin kirjassa lukuja. Tosin kaksi asemaa on vielä kateissa, joten taikajunaa on korjattava. Runsas dialogi, sopivasti jännitystä piti otteessaan palkinnosta päättäneitä nuoria lukijoita. Vaikka kohdetta saattoi jo ennakkoon arvata, niin onhan suora palaute lukukelpoisen kirjan rakenteista aina opettavaista. Kuvituksen merkitystäkään ei kannata aliarvioida.