Murha seitsemännellä luokalla ja muita opetusmetodeja

Missä luuraavat vetävät, vivahteikkaat, syvemmältä kouraisevat ja mukaansatempaavat nuorten jännärit? Kun aikuisten Crime Time -osuuskunnan dekkarit menevät mukavasti kaupaksi ja samalla houkuttelevat mukaan niin kirjoittajia kuin arvoitusten ratkaisijoita, kotimainen nuortenkirjallisuus on aika tyhjänoloinen.

Pelataan tunteilla ja likaisilla keinoilla

Meillä toki on muutamia hyviä tunteiden tulkkeja, joiden raameissa on kelpo ristiriitaa, harkitsemattomia tekoja, läheisyyttä ja jengin keskinäistä vauhtia. Rikokset jäävät kuitenkin enemmänkin sivutuotteiksi. Esimerkiksi Jukka-Pekka Palviaisen Tarpeeksi reilua (2016) synnyttää nuorten dialogistakin tunnetiloja, joita täsmentää ja monipuolistaa yhden tytön pitämä ”päiväkirja”. Se avaa ovia taas syrjäänvetäytyvän tytön syihin ja reaktioihin. Asiat tuntuvat pakottomilta ja luontevilta. Kirja on helppo lukea, mutta tunteet ovat läsnä aktivoivasti.

   Suunnaltaan vaihtelevassa tuulessa (2017) Palviainen vie päähenkilönsä tutusti muualle, saarelle. Takana on isän työ hylkeiden tutkijana, ja pyristelyistä huolimatta lukiota käyvä Milla joutuu mukaan. Kun yllättäen isän tutkimusasemaa aletaan boikotoida, asiat mutkistuvat. Kovin trendikkäästi Milla alkaa vielä kuvitella aikoinaan noituudesta syytetyn naisen puhuvan hänelle. Vahingontekijän syyt jäävät tehdyn tuntuisiksi: kalastaja/upseeri-isä on aikoinaan kasvattanut rankalla kädellä ja pakottanut kymmenvuotiaan ampumaan merimetsoja – hylkeet olivat vielä astetta pahempia rosvoja.

   Olen nautiskellut myös Aleksi Delikourasin nörttöilystä ja autenttisen tuntuisesta kiidosta eräällä nuorison valtatiellä. Nörtti4: pro gamer (2016) todistaa, miten lukio tuntuu tylsältä ja turhan vaativalta. Vanhat kaverit ovat häipyneet, eivätkä pidä enää yhteyttä. Onko DragonSlayer666 menettämässä otettaan? Ehkä ei, koska nyt keskitytään pelaamiseen tosissaan ammattilaisuuteen asti. Siinä raadollisessa maailmassa Aleksi näyttää olevan kotonaan ja välittää näin varttuneemmallekin lukijalle uskottavia pelikokemuksia. Mausteina on lisäksi erilaisten kilpailuryhmien taktiikoita lopun huipputason kamppailua myöten. Siinä likaiset keinotkin on sallittu, mutta Dragonin tiimi näyttää valituksen jälkeen hävittyäänkin olevansa paras. Loppu hyvin: rahaa tulee, ja kiikarissa oleva tyttö pussaa suulle ja jää yöksi nukkumaan.

Kaksi mafia-analyysia

Antti Halmeen Mafiakesä (2017) puolestaan osoittaa esimerkinomaisesti aurinkoisten mafiamaisemien olevan kovin kulunutta tavaraa – jos niitä käytetään vain muuntohuumeisina kuvioina. Sisiliassa ja Taorminassa kuusitoistavuotias Arttu kulkee isänsä ja tämän uuden naisystävän kanssa ympäriinsä, saa kivoja ystäviä, mutta sotkeutuu kovan pelin kuvioihin. Isän rapututkimuksia auttanut nainen paljastuu muuntohuumetta mafialle tehtailevaksi oman edun tavoittelijaksi. Loppu onkin tyypillistä vaarasta toiseen juoksemista, jäljitystä ja poliisin dramaattista loppupelastusta.

   Varmaan Nemo Rossin ensimmäisten kirjojen viitseliään historiapohjan takia viihdyin mukavasti niiden parissa luppoaikoina. Tuottelias sarja jatkuu, eikä ehkä aina niin uusin tuorein virikkein, mutta edelleen Rossi osoittaa, miten täynnä kiinnostavia löytöjä historiasta voi ammentaa. Viimeinen etruski (2016) on neljäs arkeomysteeri saman kolmikon kanssa. Rossi kirjoittaa sujuvasti ja käyttää hyväkseen paikallistuntemustaan Italiassa. Nyt ovat vuorossa arvoitukselliset etruskit, joiden perinnön löytäjäksi ja vaalijaksi paljastuu itse Michelangelo. Vanhoista arkistoista paljastuu vihje, joka liittyy aarteeseen. Roistot pääsevät jäljille ja kilpajuoksu sankarikolmikon kanssa alkaa. Nyt mukaan on ujutettu myös kiinalaisen valtion palkkaama naispuolinen agentti kovin yllättäen. Vauhtia on, historialliset taustat kiinnostavat, ja nykyaikaisia teknisiä välineitä käytetään sutjakkaasti.

Mutta missä ovat kunnon dekkarit?

Ennen murhaa seitsemännellä luokalla on mainostettava Marja-Leena Tiaisen Tatua, Iiristä ja Pääkallomiestä (2016).  Selkokirjassa viitisentoistavuotias Tatu tapaa rannalla veljensä ja tämän kaverin Aleksin kanssa seksikkään Iiriksen ja haaveilu alkaa. Kampaajana työskentelevällä Iiriksellä on kuitenkin sijais- ja nuorisokotitausta ja paljon irtosuhteita. Kun Iiris muuttaa Tatun naapuriin, poika suostuu hoitamaan Iiriksen kissaa tämän loman ajaksi. Omituisia miehiä tuntuu liikkuvan asunnon lähellä, vilaukselta myös Pääkallomies, jota Tatu ei näe kunnolla. Iiris tapetaan heti lomaltapaluun jälkeen, eivätkä poliisit löydä murhaajaa Tatun vihjeidenkään perusteella. 

   Kun Tatu on menossa eronneen isänsä luokse ja saa kyydin vartijana työskentelevältä Aleksilta, hän tunnistaa pääkallokuvion. Aleksi on ollut rakastunut Iirikseen ollessaan samassa nuorisokodissa ja yrittänyt uudistaa suhteen. Vahingossa tehdystä tönäisystä Iiris kaatuu ja lyö päänsä. Aleksi uhkaa Tatua pyssyllä ja vie tämän yksinäisen hiekkakuopan luo. Tatu pääsee karkuun, ja Aleksi ampuu itsensä. Lopussa Tatu alkaa seurustella varovaisesti Iiriksen sisaren Terhin kanssa.  Selkokirjan muoto sopii mainiosti: Tiainen kertoo lyhyesti, mutta ilmeikkäästi ja vetävästi Tatun ajatuksenjuoksuista ja tunnetiloista. Jännitys on sopivan realistista ja tiivistyy lopun realistisen raakaan päätökseen.

Tässä on pohdittavaa ja vihjeitä ratkaisuksi

L.K. Valmun Poika Murha seitsemännellä luokalla (2017, kansi Lasse Rantanen) laittaa riman varsin hyvälle korkeudelle. Kun Hege eli Helkanoora aloittaa yläasteen Helsingin klassisessa Yhtenäiskoulussa, opiskelu alkaa rehtorin tiedotuksella ja hiljaisella hetkellä menehtyneen oppilaan vuoksi. Tämä on kuollut opettajien kokoontumisessa mökillä insuliinin väärään annostukseen. Hegen ja kuolleen Teemun ystävät alkavat selvittää tapausta, joka loppujen lopuksi paljastuu murhaksi. 

   Valmu kirjoittaa sujuvasti, kiinnostavasti ja sopivasti annostellen koulun, kotitaustan ja ystävien toimia ja taustoitusta. Tekniset asiat on tarkistettu ja kunnossa, murhan tavan selvittäminen sopivan jännittävää. Osaset loksahtelevat mukavasti kohdilleen. Syyllisen syiden paljastuminen on hiukan tavanomaisempi. Opettajan taustalta löytyy kuolleen vaimon aiheuttama trauma, sairaalloinen vanhan talon kunnostaminen lähellä vaimon yliajopaikkaa.  Murhattu Teemu oli saanut selville, miten rahaa hankittiin ulkolaiselle firmalle koulun ja oppilaiden tietoja väärinkäyttämällä. Sujuvuudesta huolimatta 293 sivua on niillä rajoilla, että jonkin verran karsintaa olisi voinut vielä harkita – esimerkiksi insuliiniin liittyvät sivuhenkilöt eivät tunnu täysin perustelluilta ja jäävätkin sivuhyppäyksiksi. Mutta harvalukuiseen yläkoulu/lukiotason jännitysskaalaan Poika tuo todella kiinnostavan lisän.

    Samanlaisia nyt vain lisää Crime Junior -kastiin!

Muumi of Finland ja Timo Parvelan teesit

Ei kyllä kriitikko Ismo Loivamaa tainnut tietää, miten oikeassa onkaan, kun mietiskeli muumibuumia Lapsen Maailma-lehden nelosnumerossa kirjakolumnissaan. Hän mietiskelee ”voiko muumeja olla liikaa? Mukeja, vateja, vaatteita, tilpehööriä – ja kirjoja! Kysymystä ei voi kiertää, kun perehtyy kevään muumikirjojen kasaan. Esim. kuvakirjat Viesti Nuuskamuikkuselta sekä Muumilaakson rallikisat on julkaistu kaikkiaan jo kolmena eri laitoksena.”

   Tosiaan. Täytyy oikein miettiä, mikä on enää originaalia muumia ja muumifilosofiaa. Tätä hyötyajattelua vastaan löytäisi alkuperäisten muumikirjojen ja sarjakuvien puolelta vaikka kuinka paljon vasta-argumentteja. Mutta tuottavathan nämä uudet versiot pikkuriikkisen verran tuloa ja työtä kotimaisille kirjoittajille ja kuvittajille, jotka matkivat Toven tyyliä näissä väliin aika heppoisissa pikkuseikkailuissa.  Paremmin mielestäni onnistutaan tietoakin välittävissä tuotteissa kuten Muumipeikon retket –sarjassa. Viimeisin taitaa olla Kevätretki Muumimamman kanssa, jonka mukana saa retkivihkon. Idea on hyvä, ja kun erillisessä nidotussa vihkossa on kätevää aktivointia ja tietoa kevään riemuista, puuhaa ja pohdittavaa, kokonaisuus kestää pitkään.

   No, Riina ja Sami Kaarla ovat luoneet oikean muumispesialistisen kuvittajatyylin – joskus jää miettimään, miten he itse suhtautuvat näin hyvään jäljentämiseen. Vai kokevatko he olevansa uudestisyntyneitä figuristeja, joille Moomin Characters on suopeasti hyväksynyt diplomin? Varsinkin retkivihkon hahmoissa on kuitenkin nähtävissä vain peruspiirteiden nopeaa hahmotusta siellä täällä.

   Oireellista olikin, että kaiken maailman muumituotteiden joukkoon eivät sitten kitisemättä mahtuneetkaan Sami Saramäen Image-lehden kannessa muhevasti toisiaan läimäyttelevät Tom of Finland –muumit. Asiasta nousi häly, koska asiasta ei ollutkaan sovittu oikeuksia valvovan yhtiön kanssa. Saattaa olla, että jossakin Aasian maassa valmistettavat uudet muuminuket joudutaan siis salakuljettamaan pohjoismaihin. Kun jokin massatrendi kulkee ympäri maailman, sen hyväksikäyttö näyttää olevan kovin tavallista.

Kuvakaappaus Imagen Facebookista

Mutta meidän muumit ja Ellat!

 

Image –lehden menekki on varmaan kasvanut, ja irtonumeroiden myynti räjähtänyt nousuun. Tämä numero on saatava historialliseksi todisteeksi. Niin mistä? Onko Muumi muuttunut kaikkien kohteeksi vai Tom of Finland koko kansan maskotiksi? Imagen päätoimittajan pohdiskelu on sekin mielenkiintoinen. Kansikuvassa kun kysymys on kuitenkin omasta teoksesta, joka yhdistää kaksi eri asiaa. Miten voidaan tehdä satiiria vaikkapa pääministeristä, jos lupaa joudutaan pyytämään soittelemalla? Luultavasti Tovea asia olisi riemastuttanut…

   Ismo Loivamaa ihmettelee edelleen, miksi Suomessa ei ole laadittu vielä ensimmäistäkään muumi-ilmiöstä ja Janssonista kertovaa lasten tietokirjaa. No, ehkä tekstin ja kuvien käyttäminen entisten aikojen tapaisessa oppikirjojen kouluhallituksen tarkastusrumbassa ei ole niin houkutteleva.

Mervi Lindman ja taistelu koulukirjastosta

   Timo Parvela on kunnostautunut lastenkirjan, -kulttuurin ja lukemisen puolestapuhujana. Hän on ovelasti sujuttanut koulun merkityksen ja myönteisten puolien korostamisen Ella-kirjoihinsa. Satiiri taitaa olla enemmänkin aikuisten lukijoiden saavutettavissa, mutta kuten joskus olen sanonut, Ella-kirjojen pitää kuulua myös poliittisten päättäjien, opettajakoulutuksen eri toimijoiden ja opetushallituksen virkailijoiden pakolliseen kaanoniin. Opetusministeriöstä en tiedä. Jotkut ovat sitä mieltä, että nykyisellään siellä ei lastenkulttuurista puhuta kun korulausein.

Satiiria  ja aitoa huolta

Tärkeimpiä julistuksia löytää pamfleteista Ella ja kaverit salaisessa palveluksessa ja Ella ja kaverit rakentavat ihmekoneen. Koulun kuristuksen ja digiloikan kummallisuudet, lyhytnäköisyys ja perinteiden romuttaminen saavat humoristisen viiltävän käsittelyn. Jos Tom of Finland-muumit ovat satiiria, niin Parvelan porukka panee paremmaksi. Ella ja kaverit hevosen selässä (2017) onkin sitten laukannut jo hiukan rauhallisemmille poluille – varsinkin kun opettaja on saanut alennuksen, eikä ole enää rehtori. Parvelan silmä koomisille tilanteille on iskussaan. ”Varoitus: Tarina sisältää hevosen. Voi aiheuttaa hirnuntaa.”

   Parvela kuitenkin jatkaa myös valistusta ottaessaan kantaa Helsingin Sanomissa 24.3. olleeseen ruotsalaisen kirjailijan Martin Widmarkin haastatteluun. Siinä Martin totesi mm. että meidän kirjailijoiden on kirjoitettava niin hyviä kirjoja, että päihitämme tietokoneet. Parvelan kommentti 25.3.  on sen verran jykevä ja perusteinen, että se on hyvä tässä toistaa kertaalleen: ” Ainakin me suomalaiset lastenkirjailijat kirjoitamme jo ­sellaisia kirjoja. Maassamme julkaistaan väestön kokoon nähden valtava määrä kotimaista, kiinnostavaa, vetävää, hauskaa, koukuttavaa ja laadukasta lasten- ja nuortenkirjallisuutta, jonka ainoa ongelma on se, että se ei näy missään. Erään opettajan sanoin: ’Näkymätöntä on mahdoton suositella lapsille.
   Kun jopa alan sisällä toimivat kriitikot ja toimittajat säännöllisin väliajoin huutelevat esimerkiksi poikia kiinnostavan lukemisen perään, kertoo se vain siitä, että tieto lastenkirjoista ei yksinkertaisesti kulje tai se ohitetaan. Kyllä poikia kiinnostavia kirjoja on. Kyllä tyttöjä kiinnostavia kirjoja on. Ja kyllä lapset niitä yhä lukevatkin, kun kirja ja lapsi vain saadaan kohtaamaan.
   Koulujen, perheiden, kirjastolaitoksen, median ja koko muunkin yhteiskunnan tulisi viimeistään nyt herätä ja kantaa vastuuta jälkikasvumme lukutaidosta levittämällä ja jakamalla tietoa lastenkirjoista mitään lajia tai tyyliä vähättelemättä. Ei se paljon vaadi – ainoastaan kirjan ja silmien avaamisen.”

Allekirjoitan ja hyväksyn c Lastenkulttuurin vinkkari

Lukuklaani ja ohut hauska kirja

Innostuneena vastaanotin tiedotteen Lukuklaani-projektista ja koulukirjastojen tukemisesta. Taustalla on tietysti työuralta löytyvä monen vuoden pesti aikoinaan opetushallituksessa koulukirjastojen ylitarkastajana, jolloin työhön kuului muun muassa kiertäminen ympäri maata kouluissa ja erilaisten ohjeiden, neuvojen ja kirjalistojenkin laatimista.

   Kulttuurirahaston ja Kopioston Lukuklaani-hankkeen kohderyhmänä ovat kaikki Suomen ala-asteet ja yhtenäiskoulut. Erityisesti huomiossa ovat 3.-4.-luokkalaiset ja pojat, vaikka hanke kohdistuukin kaikkiin ala-asteikäisiin. Hanke toteutetaan vuosina 2017 ja 2018, ja sen kokonaisbudjetti on kaksi miljoonaa euroa. 

Faktio oppiaineiden yhteismateriaalina?

   Lukuklaani jakautuu tiedotteen mukaan kahteen vaiheeseen: ensin koulut voivat syyslukukauden 2017 alussa osallistua kilpailuun koulukirjastonsa perustamiseksi tai kehittämiseksi; parhaat ideat palkitaan. Valtaosa palkintorahoista käytetään kirjahankintoihin, mutta koulujen toivotaan myös kehittävän kirjastojaan toiminnallisiksi tiloiksi, joissa järjestetään esimerkiksi kirjavinkkausta tai teemaviikkoja. Kopiosto painottaa, että mediaa koskevia rajoituksia ei ole, joten hankittava aineisto voi vaihdella räpistä romaaneihin. ”On kuitenkin eduksi, jos koulu ja koulukirjasto rakentavat yhteistyötä esimerkiksi koulujen iltapäivätoiminnan, vanhempainyhdistyksen, yleisen kirjaston tai kirjastoauton kanssa. Vielä parempaa olisi, jos yhteistyö rakentuisi odottamattomaan suuntaan, vaikkapa koulun judoseuran kanssa.”

   Toisessa vaiheessa keväällä 2018 koulut voivat tilata lukupiiripaketin opetuksensa tueksi. Lukupiiripaketti sisältää kaikille kouluille noin 50 kirjaa ja myös opettajan pedagogisen materiaalin, jonka tarkoituksena on tehdä opettajalle mahdollisimman helpoksi lukupiirimetodin käyttöönotto. Lukupiirejä kutsutaan hankkeessa lukuklaaneiksi, joissa oppilaat ja koulut voivat jakaa lukukokemuksiaan ja kilpailla keskenään luetuista teksteistä. Kouluille tämä kaikki on ilmaista.

Keitä me olemme ja mistä tulemme?

   Samantyyppinen kokeilu tehtiin jo aikoinaan; silloinkin koulukirjastoja pyrittiin tukemaan kirjavalikoimalla, jonka saattoi hankkia koulukirjastoihin pienellä toimituskulumaksulla. Valikoima syntyi melko pitkälle kustantajien tarjoamilla edullisilla vaihtoehdoilla. Nyt voisi ounastella, että tuohon kirjapakettiin on tunkua monelta taholta – lisäähän se sekä kirjailijan että kustantajan tunnettuutta ja ansiota mukavasti. Sitä enemmän vastuuta kasaantuu valitsijaraadin päiden päälle: toivottavasti prosessi onkin modernisti ilmaistuna läpinäkyvä ja tasapuolinen. Suomen Koulukirjastoyhdistys ry on esimerkiksi mukana arvioimassa koulukirjastojen kehittämissuunnitelmia, kokoamassa lapsia kiinnostavia kirjapaketteja sekä valmistelemassa opettajien pedagogista materiaalia.

Erilaisia heimojen raja-aitoja

Tosin Kulttuurirahaston hallituksen jäsen ja hankkeen aloitteentekijä, kirjailija Jari Järvelä tekee tiedotteessa klaanien välille heimorajoja. ”Looginen ajattelu kehittyy parhaiten kaunokirjallisuutta lukemalla. Kaunokirjallisuus jättää aukkoja, jotka lukijan pitää itse täyttää. Lukemalla ihminen voi elää monta elämää ja oppia kirjojen henkilöhahmojen valinnoista.” Tulkitsen tämän ovelaksi heitoksi, joka pyytää klaanin muilta jäseniltä kommenttia.

Sata suomalaista lasten- ja nuortenkirjailijaa!

   Täytyy sanoa, että olen varmaan viimeisen projektini uuvuttamana ja aivopestynä huolestunut koulujen tietokirjallisuuden asemasta. Tehdessäni Toden teolla –teosta (Avain 2016) kotimaisista lasten ja nuorten tietokirjoista löysin koko ajan uusia ja vaikuttavia tiedon ja tunteiden välittäjiä, joita on käytännössä kokeiltu kohderyhmien kanssaesimerkiksi koulujen luokanopetuksessa, koulukäynneillä ja tietovinkkauksessa. 

   Ateneumin taidemuseon johtaja Susanna Petterson lausui Tieto-Finlandian ehdokkaiden esittelyssä (2014): "Kaikkia teoksia yhdistää halu selvittää mysteereitä, tuottaa uutta tietoa ja auttaa meitä ymmärtämään hieman paremmin ympäröivää maailmaamme. Kun kysyin teini-ikäisiltä tyttäriltäni millainen on hyvä tietokirja, sain lyhyen vastauksen. Hyvä tietokirja auttaa tajuamaan." Tieto-Finlandia meni Mirkka Lappalaisen Pohjolan leijonalla. Diktaattori Heikki Helman totesi lopuksi, miten teos on "tietokirja, joka imaisee mukaansa ja auttaa ymmärtämään, mistä olemme tulleet ja keitä olemme."

Vesikirja alkaa fiktiolla ja tarjoaa perään mainiota faktaa

 

 

     Kustantaja Minna Castren jatkoi aihetta: ” Perinteisesti on tavattu asettaa fakta ja fiktio vastakkain: fakta on hyödyllistä ja arvokasta, fiktio koristetta. Mutta taitava kerronta, josta fiktio tunnetaan, on myös hyvän tietokirjallisuuden oleellinen rakennusaine. Faktat eivät puhu yksinään puolestaan - ellei niitä ole asetettu kerronnallisesti merkittävään yhteyteen, missä niiden voima paljastuu. Niin kauno- kuin tietokirjallisuuttakin lukiessa kerronnallisuuden kautta syntyy kokemuksellisuus, kokemuksellisuudesta henkilökohtainen merkityksellisyys."

   Taustalla on nyt hyviä raameja. Opetushallitus muistuttaa. miten uudet opetussuunnitelman perusteet korostavat monilukutaitoa ja elämyksellistä lukemista sekä nostavat esiin koulun kirjastotoiminnan kehittämisen. Lukemalla kehittyvää kriittistä ja kulttuurista lukutaitoa tarvitaan nykyään yhä enemmän. Vanhempainliitto korostaa tietenkin ja oikein, miten perheiden lukutottumuksilla ja esimerkillä on suuri vaikutlasten lukemiseen. Siksi kannustetaan myös vanhempainyhdistyksiä kehittämään tapoja osallistua hankkeeseen.

Tässä on varma valinta yläkouluun

Kalle Veirto onkin tehnyt heti kantaaottavan ja ytimeen pureutuvan luotauksen poikalukemisen saloihin. Ohut hauska kirja (Karisto 2017) sisältää juuri nuo laiskan lukijan toivomat elimelliset osat. Veirto toki vääntää idean hauskasti päälaelleen. Kaksi äidinkielenopettajan kannalta toivotonta laiskuria peruskoulun viimeisellä luokalla saavat viimeisen mahdollisuuden: yksi kirja on luettava ja tehtävä siitä esitelmä. Muuten ei numeroa tipu eikä nosteta. 

   Iiro-Matias yllättää, koska isä on luvannut vastustamattomat bonukset, jos numeroa justeerataan. Hän haluaa lukea vaadittavan opuksen. Paha vain, että koulun kirjaston luettelossa komeileva A.P.Yrjölän Ohut hauska kirja loistaa poissaolollaan. Se on löydettävä: kun nimen taakse kätkeytyvä naiskirjailija löydetään, käsikirjoitus on hukassa, eikä sitä koskaan ole julkaistu. Iiro-Matias ei anna periksi. Käsikirjoitus etsitään erinäisten mutkien kautta kesämökiltä, ja siihen kirjailija rustaa kadonneen lopun. Numerot nousevat, joskin viimeinen viikko on nuorten miesten tuskaista vaellusta kriisistä toiseen. Niistä vähäisin ei ole kondomien katoaminen ja viinalastin outo hupeneminen.

   No, hauska kyllä. Totuusarvoltaan varsin keskiverto. Oleelliset lukemisen esteet kunnossa. Ohut? No ei ole. Sataviisikymmentäyksi sivua vaatii vähän enemmän motivaatiota. Mutta koukut ovat ovelia, joten ehkä jännite kestää kliimaksiin.

Pari asiaa klaanien tueksi

   Suomen tietokirjailijoiden toimesta on viime vuonna tuettu lasten ja nuorten tietokirjallisuuden roolin tehostamista niin koulukirjastojen kuin opetussuunnitelman oleellisena lukemisen tukena. Kun aikanaan tukipakettien koostumus hyvin helposti painottui kaunokirjallisuuteen, tällä hetkellä esimerkiksi Ruotsissa opettajakoulutuksessa tehdyn kyselyn perusteella tietokirjalla ja ns. faktiolla on jo lukemisessa yhä suositumpi asema. Suomen tietokirjailijat ovat julkaisseet kaksi vihjeluetteloa lukioon ja alakouluun, joiden esipuheissa on mainiota perustelua lukutaidon moninaisuuden tarpeellisuudesta.

   Koulukirjastojen tilanne on todella kauniisti sanottuna edelleen monimuotoinen ympäri Suomea. Tilanteen kokonaisuus ja tarpeet ovat erilaisia. Samoin tehdyt ratkaisut ja mahdollisuudet vaihtelevat hyvästä yhteistyöstä paikallisen kirjaston ja koulun välillä, todellisesta koulukirjastoon panostamisesta (esimerkiksi hoitajamalleja soveltaen) rutiininomaiseen työskentelyyn. Ehkä nyt saadaan lisää kokonaisnäkemystä koko Suomesta?

   Kopiosto on ennenkin toiminut ennakkoluulottomasti erilaisissa lukemisen tukiprojekteissa. Kulttuurirahasto osoittaa nyt samaa huolta tärkeästä kulttuurimme perustasta. Lukuklaani on todella tärkeä avaus, ja on mielenkiintoista seurata sen edistymistä – ja osallistua aktiivisen uteliaasti tapahtuviin toimenpiteisiin!