Kirjamessu-uutiset ja Herra Hakkarainen

Helsingin kirjamessuista voi tulla friikille uuvuttava kokemus - neljä päivää putkeen torstaista sunnuntaihin Helsingin messukeskuksen kuhisevilla käytävillä. Onneksi ei kuitenkaan joka hetki: torstaina oli hyvinkin tilaa lastenteltan luona ja nuorten Louhi-lavalla istumapaikkoja oli niin suppeasti, ettei ruuhkaa päässyt syntymään. Sunnuntaina oli tilaa lorvia kiireettömämmin. Pressihuonekin oli tyhjä kuin hauta, ja kahvia riitti kaikille.

Palaute olikin sekä että. Lastenteltan paikka oli paljon parempi kuin viime vuoden hallin takaosa, mutta telttaan ei näköjään ollut tarkoituskaan päästää aikuisia. He saivat kuikuilla ulkopuolella tuijottamassa rei'istä sisään. Kallion ilmaisutaidon lukiolaisten vetämän Louhi-lavan ohjelmisto taas veti ketä veti, mutta taustalla seiniin maalauksiaan suihkuttavien taiteilijoiden suihkepullojen hajumaailma sai toisenlaisiin parfyymeihin tottuneet poistumaan. Ehkä myös sittenkin traditionaaliset kysymyksenasettelut kirjailijoille? Polttavimmat aiheet liikkuivat bodauksen, matkustamisen, menestyksen, parisuhteiden eli romantiikan parissa. Olisipa ollut hienoa, jos lukiolaiset olisivat keksineet ottaa käsittelyyn nyt poissaolollaan messuilla loistaneen Books Northin Puiden tarinoita 1-2 - juuri kalliolaisillekin sopivat monimieliset sadut!

Ehkäpä myös urheat kirjailijat vaivaantuivat huomatessaan kuinka nopeasti puoli tuntia kului - otetaan alusta lopusta vähän pois, niin kiirettä pitää jos haluaa puhua oleellisia asioita eikä vain raapaista hauskasti pintaa. Mauri Kunnas hallitsee aika hyvin tällaisen small talkin: hän kertoi työmetodinsa olevan enimmäkseen nukkumista ja vastaili nurkumatta toimittajan ennustettaviin raapaisuihin. Toki esiteltävänä oli kaikkien unissakulkijoiden esikuva, Herra Hakkarainen.  Jos joutuu vertaamaan haastattelijoita, täytyy antaa tunnustus suomenruotsalaiselle puolelle. Esimerkiksi Jörn Donner joutui oikeasti miettimään romaaninsa nimistömaailmaa ja ratkaisuja. Haastattelija antoi myös ovelasti Jörkalle mahdollisuuden sarkasmiin ja poliittiseen vedätykseen: kansanedustaja aikoo vetää lärvit huhtikuussa ja paneutua sitten tositoimiin uuden käsikirjoituksen kera. Mukavasti myös ennen Jörn Donnerin esiintymistä kerrottiin Donnerin sukua käsittelevän kirjan sisällöstä - syntyi kiva historiallinen jatkumo.

Faktaa vai fiktiota palkinnoille

Takauma-lavalla huseerasi Suomen kirjailijaliitto. En päässyt tarkistamaan kuntoa kuin sunnuntaina, kun Kaari Utrio, Tiina Raevaara ja Tuula-Liina Varis puhuivat vaihtuuko fakta fiktioon ja miten. Tuon keskustelun perusteella kaikki olisi hyvin - mitä nyt taas huomattiin, että vauhtiin päästyä piti lopettaa.  Joka tapauksessa aiheita ja pohdintaa tuli kirjattua mieleen. Mikä oli mahdollista kirjan käsittelemänä aikana? Miten aiheet vuotavat tiedosta tarinaksi? Myös fantasia tarvitsee faktaa. Tiedon hankinnasta saa valtavan määrän palapelin palasia - mihin lähtee tietoa viemään? Ja todella - liikuttavan yksimielisiä keskustelijat olivat siitä, miten tiedonhankintaan ei saa upota. Jossain välissä on pakko panna poikki ja alkaa varsinainen kirjoittaminen. Olisi ollut mukava kysäistä, olisiko heistä faktio terminä mahdollinen?

Kirjoittamisen tuloksista sitten palkitaan - joko ihan shekillä tai lukijoiden suosiolla. Kirjamessut ovat olleet hyvä julkinen tila erilaisten saavutusten esiinnostamiseen. Suomen tietokirjailijat ry jakoi tietokirjailijapalkintonsa, Suomen kirjailijaliitto Erkki Tuomiojalle ansaitusti uuden Kirjailija kiittää -maininnan, Suomen messut taas Rakkaudesta kirjaan-tunnustuksensa sarjakuvaneuvos Heikki Kaukorannalle, joka oli mm. perustamassa Suomen sarjakuvaseuraa 1971 (olin siellä minäkin) ja pari lastenkirjoihin liittyvää nostoa.

Niistä ensimmäinen oli Kirjakauppaliiton Lasten kirjapöllö, joka siis jaetaan vähintään viisi vuotta aikaisemmin ilmestyneelle lasten/nuorten runolle, romaanille tai tietokirjalle. Nyt oli vuorossa Ansu Kivekkään nuortendekkari Päin Porkkalaa (Tammi 2008), koulukiusatun Emman ja hiukkasen dementoituneen naapurin Ester-tädin aarrejahdista Porkkalan takamailla. Voi vain sanoa, että valinta oli varsin osuvainen. Muistan, että arvioidessani kirjaa olin ihastunut hyvään draiviin, rujonpuoleiseen huumoriin - virolaisen kulkurikoiran omalaatuiset mietteet tai moottoripyöräjengin katteeton uhoaminen - sekä mainioon sananmukaisesti räjähtäneeseen loppuselvitykseen.

Palkinnon esittelivät Kallion ilmaisutaidon lukion edustajat marssittaen estraadille kirjan päähenkilöt, joita haastateltiin nykytilanteesta. Ratkaisusta voi olla montaa mieltä (ja mikrofonien kuuluvuudesta), mutta varhaiskasvatuksen erityisopettajana Ansu Kivekäs (s. 1964) selvisi tilanteesta. Olihan palkinnon tunnuslauseena "Hyvä kirja elää!"

Karisto käytti messuja hyväkseen julkistaen "Perhe on paras"-kirjoituskilpailun tulokset. Diktaattorina toimi kirjavinkkari Marja-Leena Mäkelä, jonka pohdinnoista saattoi aistia yleensäkin erilaisten raatien jäsenten ongelmanasetteluja:"Yritin löytää kirjoittajan persoonallisen äänen. Missä se kuuluu ja kaikuu. Kielessä? Tapahtumien, ihmisten ja asioiden kuvaamisessa? Ajattelin kirjastoon tulevaa lasta, joka haluaa kivaa luettavaa tai kahdeksanvuotiasta, joka avaa synttärilahjapakettia ja löytää kääreestä kirjan." No, sieltä tuli tässä tapauksessa esiin uuden tekijän, Maria Kuutin, esikoinen Anna ja Elvis kylpylässä. Kilpailussa etsittiin elämänmakuisia, 8-12-vuotiaille tarkoitettuja tarinoita, kommelluksia, iloja ja suruja, jännitystä ja huulenheittoa. 

Maria Kuutti on äidinkielenopettaja Kangasniemellä, niin että ainakin siellä on taattu lukijakunta. Annan ja Elviksen seikkailu täytyy tarkistaa vielä myöhemmin - itse raami, kylpyläloma Imatralla on aika tutuntuntuinen. Seuraavaa osaakin jo lupaillaan, ja silloin Anna ja Elvis ovat mummolassa.

Mikä parasta kirjamessuilla?

Kävijämäärähän ei tainnut nousta tavoiteltuun eli jäätiin alle 80 000. Kaksi tuttua keskisuurta kustantajaa olivat erittäin tyytyväisiä ostoryntäyksiin - molemmat myivät lähinnä lastenkirjallisuutta. Toisaalta moni tuttu mainitsi jättävänsä kirjatuoksinan pienimpään mahdolliseen ja keskittyvänsä kaikkeen muuhun: divarit, musa, ruoka ja viinit. Tuossa messukävijälaskennassa (parinsadan otannastahan saatiin näitä keskimääräisiä aikoja ja ostoksia jne) olisikin mukava miettiä, kuinka paljon merkitsivät muut messut ja esimerkiksi mainio idea tarjota koululaisille ilmaisia ja edullisia lippuja mukaan.

Mutta kun sai raivattua itselleen tilaa, niin olihan messuilla melkoinen kavalkadi tämän vuoden kirjallisuuden ilmeitä! Satuin esimerkiksi avaamaan uteliaisuuttani Maarit Tyrkön Tytön ja nauhurin (WSOY) juuri Astrid Lindgreniä käsittelevältä sivulta. Tyrkkö on ehtinyt todella moneen - Astridin haastattelun ajankohta oli lähellä Veljeni Leijonamielen ilmestymistä, merkittävä hetki "Kuulin, että uusi kirja oli tulossa. Kirjailijan oli määrä jättää se kustantajalle kesäkuun ensimmäisenä päivänä kahden kuukauden kuluttua. Utelin kirjasta ja Astrid Lindgren kertoi:'Luin eräälle hyvälle ystävälleni käsikirjoituksen alkua. Hän alkoi itkeä niin vuolaasti, että minuakin rupesi itkettämään. Tämä ystävättäreni on yli 70-vuotias entinen lastenosaston kirjastonhoitaja ja hän on lukenut kaikki maailman lastenkirjat.'" Astridin löytämisen innoittamana selasin Tyrkön kirjan esimerkillisen kattavaa nimiluetteloa ja löysin sieltä kiintoisia nimiä Ellen Niitistä Jaan Krossiin ja niin edelleen. En kuitenkaan ostanut kirjaa, koska se käsitteli enemmän muuta miestä.

Ensi kertaa messuilla oli myös postimerkkeihin erikoistunut osasto, mistä sai ilmaista neuvontaa ja arviointia. Olisin kysynyt isäni keräämästä oudosta kirjattujen kirjeiden kirjausmerkintöjen kokoelmasta 1950-luvulta, mutta tiskillä oli jonoa. Mikael Jungner näytti olevan niin sisällä jossain postimerkkitarkastelussa, että jätin vuoroni väliin. Sen sijaan katselin odottaessani Aihefilatelisti -lehteä 1/2014 ja äkkäsin jutun Tove Janssonista. Tietenkään Tovesta ei päässyt kirjamessuilla karkuun, vaikka kuinka yritti. Itse juttu oli tuollainen yleiskuvaus, mutta kuvituksena hauska valokuva Tovesta signeeraamassa Nordia 1993-näyttelyyn tehtyä Muumi-postimerkkivihkoaan 9.10.1992 vierellään Tuulikki Pietilä. Vähän harvinaisempaa kuvamateriaalia lienevät sitten Toven yhdessä äitinsä kanssa suunnittelema korusähkelomake ja Taidekorttiyhdistykselle 1941-42 tehty joulu- ja uudenvuodenkortti sotilaista metsässä joulukuusen vieressä (Kuvataide 217/10).

Tutkimuksen mukaan kirjamessujen vieraat viihtyivät keskimäärin reilut kolme tuntia. Se tuntuu aika hyvältä suoritukselta. Toisaalta messuohjelmat voisi hyvin asettaa järjestykseen senkin mukaan, kuinka nopeasti aika kuluu kuunnellessa esiintyjiä. Kaikkein hauskimmin sen taisi tehdä Suomen tietokirjailijoiden jo klassikoksi muodostunut Tietokirjaraati. Viisi tietokirjaa arvioidaan arvovaltaisen raadin toimesta. Puhetta johti armottomasti Minna Lindgren. Kahden minuutin mittaiset arviot tekivät Heikki Haapavaara, Heimo "Holle" Holopainen, Tuija Brax ja Anna-Stina Nykänen. Tunnin mittaisen tilaisuuden ongelma olikin, että aika tuntui menevän kuin siivillä ja supistuvan kuin puoleksi tunniksi...

Raadin suosikki oli muuten Liisa Keltikangas-Järvisen Maailman paras koulu? (WSOY 2014). Sehän todistaa vastaansanomattomasti, miten poikia sorsitaan arvosanoissa kouluissa olivat he miten hyviä tahansa. Kirja kuulema pitää kaikkien kasvattajien, opettajankoulutuslaitosten ja poliitikkojen lukea alusta loppuun.

Kirjamessut opettavat.

Kirjastojen endgame ja Sodankylän draivi

Paitsi Tove Janssonin juhlavuotta tapahtuu koko ajan muutakin lastenkulttuurin kentällä. Elämyksellinen lastenkirjanäyttely Helsingissä 5.11.2014-1.2.2015 Virka Galleriassa sisältää komean kuvituskokonaisuuden lisäksi kaikkea muutakin, mm. lasten tietokirjojen tekijöiden pohdiskelua ja mielenkiintoisten nuorten tietokirjojen vinkkausta. Paitsi että tietysti Tove Jansson on mukana näyttelyssä Maija Karman ja Maija-Kaarina Nenosen siivellä...

Ja miten on Lukuinto-projektin tilanne, kun varsinaisen toimintavuoden loppu häämöttää? Lukuintohan on ollut monipuolinen lukemisen edistämisprojekti, joka on koonnut yhteen erilaisia toimijoita ympäri Suomea kouluista kirjastoihin, järjestöistä tutkijoihin. Varmaan on pidetty huolta samalla hyvien toimintamallien kirjaamisesta ja jatkotoimenpiteistä. Kovin usein tärkeät aktiot ovat saattaneet jäädä vain itsensä pituisiksi ja näköisiksi rahojen loputtua.

Miten vierottaa itsensä muumeista?

Eikö Tove Janssonista pääse millään eroon? Tänä vuonna se ei taida onnistua, ja hyvä niin. Postista kolahti käsiin kuvakirja Muumiperhe talvella (kuvat Päivi Arenius, Tammi 2014)), jota ensin huokaisten ajattelin yhdeksi klooniksi lisää uupumattomaan muumitarinointiin. Mutta Tarinaa ja tekemistä -sarjan sisältö onkin viitseliäs ja nokkelakin. Katariina Heilalan mukavan selkeä teksti johdattelee pienten tehtävien myötä Pikku Myytä etsimään, tuo mukaan sarjakuvista tutun reippaan urheiluhullun Virkkusen ja niin Muumiperhe herää talven riemuihin. Hiljalleen myös Areniuksen kuvat - ja niiden hyvin janssonmainen värimaailma - tempaavat mukaansa. Lopussa on vielä pienoiskuvissa vastaukset kysymyksiin ja arvoituksiin.

Uusin Onnimanni-lehti (Lastenkirjainstituutin julkaisu) tarttuu aiheeseen mm. Sisko Ylimartimon kivalla jutulla Tovesta Lewis Carrollin Liisan kuvittajana. Carroll oli läheinen Tovelle, ja kuinka ollakaan, juuri Raben&Sjögrenillä kustannustoimittajana toiminut Astrid Lindgren houkutteli Toven Hobbitin kuvittajaksi. Bonnier sai sitten Toven tekemään uuden käännöksen kuvamaailman Liisasta. Aivan niin kauheaa ja hurjaa horroria kuin Tove olisi halunnut ruotsalaiset eivät kuitenkaan kestäneet, vaan suitsivat hurjimmat ideat: protestoinnista huolimatta "kuvituksesta tuli kesy ja ruotsalaiselle kansankodille sovelias idylli."

Mutta ehkä ei niin tiedettyä on myös tamperelaisen Lastenkirjainstituutin hieno kokoelma Tove Jansson-aiheista materiaalia. Vuonna 1989 Tove lahjoitti yksitoista laatikollista kotikirjastonsa teoksia ja tutkimuksia, lehtiä, artikkeleita, kirjeitä ja grafiikkaa. Ihailkaa vaikkapa omistuskirjoituksella varustettua Maurice Sendakin hienoa The Moon Jumpersia (1959)! Ei ihme että Tovella on instituutissa kokonainen hylly käytössään.

Syksyn lehtiä

tippuu niitäkin koko ajan poimittaviksi. Kritiikin uutisissa 3/2014 on mm. riemastuttava juttu, Maaria Ylikankaan Runouden uusista sukupolvista. Hän sai valtiolta apurahan perehtyäkseen vuodeksi runouteen. Ja Ylikankaan juttu erilaisine runouden muotojen merkitsijänä on kuin hulppea dada-riimitys itsessään - lukekaa, haluaako hän vielä kokea miten Emma Helle hajottaa runollisesti moottorisahalla pianon!

Teatteri&Tanssi+Sirkus 6/2014 ei vieläkään pääse käsiksi lastenteatteriin. Ilmoitusosastosta löytyvät ne mielenkiintoisimmat vihjeet: Unga teatern valmistelee Timo Parvela -dramatisointia Murrosikäisen käyttöohjeesta ja Teatteri Soittorasia Porvoossa tulee esittämään - kuinkas muuten - Tove Janssonin lapsuutta Olipa kerran pieni tyttö -otsikolla, tekstintekijänä mm. porvoolainen energiamummo Maijaliisa Dieckmann. No. hänellähän on tuntumaa asiaan, takana kirjat niin Aleksis Kiven tai Topeliuksen nuoruudesta.

Tyyris Tyllerössä 3/2014 Ismo Loivamaa on koostanut mukaan melkoisen paketin suomalaisen kirjaston merkityksestä - ja historiastakin. Mukana on useita eläkeiän kynnyksellä tai sen juuri ohittaneita lastenkirjaston puuhanaisia. Mervi Kosken, Katariina Ahtiaisen ja Marketta Könösen kommenteista ja analyyseistä kasvaa jännästi esiin kirjaston kivijalkamainen asema niin lasten ja nuorten kuin myös kirjailijoiden tukena. Miksei myös tietysti opettajien ja kasvattajien vierihoitajana, kuten Seija Kitulan rakkaiden kirjojen mietiskelystä selviää.Miten lukuinto syntyy, miten sitä tuetaan ja jatketaan? Samoin vähän nostalgista on miettiä, kuinka vuosikymmenien tieto, tuntuma ja tekemiset jäävät kovin nopeasti unholaan maailman muuttumisen pyörityksessä. Poleemisesti Suomen kuvalehden 34/2014 kannessa olivatkin kaikki nykyisin kirjastosta saatavat/lainattavat vehkeet, joista puuttui ehkä vain rollaattori heikkokuntoisille eläkeläisasiakkaille. Kirjaa edusti tietysti Tuntematon sotilas. Tyllerön kannessa puolestaan Pirre Vaijärven Jeppe 70-luvulta pohtii jo sarjakirjallisuuden ongelmia. Mikä olisi sopiva seuraava salaisuus...

Pääkirjoituksessa todetaan, että kirjastoilla ei taida olla omia tehokkaita lobbareitaan, ei koko maan kattavaa tiedotusstrategiaa, ei hyvien lukemistulosten yhteistä lainaustiskiä. Mistä saadaan tarpeeksi pätikkää Kirjastoseuralle tehostamaan tiedotusta? Kirjasto on edelleen tämän maan suosituin käyttöliittymä ja edullisen tiedon ja viihteen kanava. Jos poliitikot eivät osaa pitää asiaa kunnossa, kansanliike oikokoon raamit kuntoon. Ehkä kirjastojenkin on kuitenkin syytä katsoa itseään peiliin: ken on maassa kaunehin ja millä tavalla, millä tavoitteilla?

Kirjastokirjat ja muita sisustuselementtejä

Tapiolan kirjastossa on kirjailijan työtila otettu näppärästi mielenkiintoiseksi sisustuselementiksi. Tauno Yliruusin pöytä tilpehööreineen pysäyttää monia tarkastelemaan ja aprikoimaan. Omia kirjailijoita alueelta riittää, joten idea on kätevästi vaihdettavissa. Tapiolassa myös seinävaatteista ja palautusautomaatin plekseistä voi lukea paikallisten kirjailijoiden runoja! 

Kirjasto on neliö, jonka keskus on pöytä, laulaa M.A.Numminen ep-lyvyllä Pynnisen perintö. Sisustuselementteinä kirjahyllyt ja kirjojen selät ovat tietysti piristävä ja omistajastaan paljon kertova kokonaisuus. Muistelenpa, että nykyisessä reality-tunne itsesi-testaa-maailmassa oli sellainenkin osio kuin ota joka kymmenes kirja hyllystäsi niin kerron millainen olet. Huh huh. Taitaapa pikemminkin kertoa, mitä lähiaikoina on ajatellut yrittävänsä lukea: Elina Rouhiainen Susiraja 3, Markku Karpion Selviytymispeli, Elisabeth Ahon Tanssii Emman kanssa, Leena Laulajainen Hopeasarvinen poro, Maria Turtschaninoffin Maresi... Millainen siis olen?

Kirjastot ovat esillä myös monenmoisissa kirjoissa. Henkilökohtaisesti koskettavin elämys oli varmaankin Haruki Murakawin Kafka rannalla, missä kirjasto loppujen lopuksi vertautui itse elämään. Ei voi tienkään unohtaa myöskään Walter Moersia ja esimerkiksi Uinuvien kirjojen labyrinttiä (Otava 2014), valtavaa kirjan merkityksien ilotulitusta. Ehkä vähän tuntemattomampi sarja on sitten Jylhäkoskeen sijoittuva Karo Hämäläisen ja Tapani Baggen maailma. Tammen jonkinlaiseen oppituki-ideaan liittyvissä kirjoissa mm. konkreettisesti kiristetään kirjastolla. Konstaapeli Mutanen ja kadonneen kirjaston arvoituksessa (Tammi 2011) taikuri tekee hämäyksiään ja kirjaston saa takaisin sadallatuhannella eurolla. Taustalla häärii myös erittäin epäluotettava kaupunginjohtaja...

Jos kirjasto katoaa, koska paikalliset poliitikot eivät saa aikaan lunastussummaa, edessä on jalkautuminen - tai oikeastaan kai pitäisi sanoa pyöräytyminen. Tapiolassa tämäkin tehtiin ensimmäisenä, niin että oireellista kyllä jopa Eestistä tultiin hakemaan kokemuksia ja know how -taustoja. Erikoisvalmisteiset pyörät kätkevät sisäänsä hyvät tilat kirjoille. Lanseeraus muuten tehtiin torilla, missä riitti väkeä tungokseen asti. Kirjastopyörät ovatkin mainio väline osallistua erilaisiin katutapahtumiin, toriaktioihin ja messuihin. Ehkäpä myös puolueiden äänestystelttojen liepeille sopivin iskulausebanderollein?

Muuten - viime vuoden kirjastokehittäjän palkinto meni Toenperän kirjastoille (Joroinen, Juva ja Rantasalmi) sekä Sompion kirjastolle (Pelkosenniemi, Savukoski ja Sodankylä). Jälkimmäinen on sekin hieno osoitus pienten yksiköiden hynttyiden mainiosta yhteenlyttäytymisestä. "Runokirjakahvilaa, tarinatupia, sanataidepajoja, senioreiden lukupiiriä, itsepalvelukokoustilaa, kirjojen julkistamistilaisuuksia, satutunteja, käsityökerhoa, kauhukammaria, Lukuintoa, luentoja, nukketeatteria, konsertteja, itsepalvelulehtisalia ja runopiiriä. Lapsille, perheille, saamenkielisille, nuorille, ikääntyneille ja erityisryhmille löytyy tapahtumia. Tämä kirjasto levittää hyvinvointia aivan konkreettisesti: kirjastoauton matkassa sivukylille kulkevat niin kirjallisuus kuin lääkkeetkin."

Rakkaudesta kirjoihin. Ripaus hullua luovuutta.

Muumit Rivieralla ja kirjeitä Frankfurtista

Mikä viikonloppu!

Ensin meitä hemmoteltiin perjantaina uudella muumien animaatioelokuvalla ja sen maailmanensi-illalla, kaupan päälle vielä Tove Janssonin kirjekokoelmalla sekä filmistä raakattu kuvakirja. Lauantaina ympäri Suomea vietettiin Sadun päivää paraateineen. Sunnuntaina kai sitten voidaankin levätä kaikesta tästä hauskasta ja miettiä mitä jäi käteen - kun vielä Suomi teemamaana -frankfurtilainen messuhulina päättyy.

Ainakaan lounasaikaan sijoittunut Muumit Rivieralla -ensiesitys ei houkutellut kuin kourallisen lapsiyleisöä kasvattajineen katsomoon. Yleisö oli varsin sivistynyttä, enpä päässyt laskemaan kuin pari naurunpyrskähdystä. Toinen kuului, kun muumiperhe muutti loistohotellissa asumaan valtavaan sänkyyn - muualla oli liian hienoa - ja toinen, kun pikku Myy pääsi käyttämään hampaitaan. Ai niin, kyllä hihitystä tunnistin myös, kun Niiskuneiti yritti maalata itselleen suloiset pusuhuulet!

Muumit Rivieralla tuotti tällaiselle muumifanille päänsärkyäkin. Toisaalta toivoi tietenkin, että animaatio räjäyttäisi pankin ja toisi kunniaa tekijöilleen muumifilosofian taitavana tulkitsijana. No, elokuva on kait myyty jo ympäri maailmaa, mutta...

Rustasin muistilehtiööni ranskalaisia viivoja. Alussa oudon hailakat värit? Pikku Myy ylimääräinen lisäke, onko perusteltua? Merirosvoseikkailu alussa irrallinen. Meri ja purjehdus mukavan hurjia. 

Ja niin edelleen.

Sarjakuvan asiantuntijat varmaan vielä jollakin foorumilla mietiskelevät strippien ja elokuvan yhtäläisyyksiä ja eroavaisuuksia. Familjen lever högt perustuu Toven ja hänen äitinsä Rivieran vierailuun, ja äkkisältään hahmot ja osin tapahtumat perustuvatkin säntillisesti sarjakuvan hahmoihin - alunperin suoraan englanniksi tehtynä. Minusta pikku Myyn mukaanotto ylimääräisenä hahmona on kekseliäs, mutta lopultakin hänen roolinsa jää pitkälti vain purevaksi - totuuden suorasukaisena tulkkina vähäisemmäksi. Muumi-sarjakuvissahan Pikku Myy ilmestyy mukaan Talonrakennus-kokonaisuudessa, kun Mymmelin äiti saapuu 17 uuden lapsen kanssa asumaan Muumitalossa. "Pienuuttani minä kompensoinkin ilkeydellä." pikku Myy ilmoittaa rouva Vilijonkalle. Ja Muumipappakin saa osansa löydettyään tyttösen sängystään: "Minä olen pikku Myy! Puren, koska se on mukavaa!" "Johtuu varmaan siitä vapaasta kasvatuksesta.", arvelee Muumipappa.

Elokuvassa mukaantulo on loogisoitu merirosvolaivan haaksirikolla - laivasta pelastuu pikku Myykin, joka piiloutuu muumiperheen veneeseen ja matkalle kohti tarunomaista Rivieran rannikkoa. Merirosvoista ei alun jälkeen nähdä häivähdystäkään. Koko episodi muuten saa muistelemaan tyyppeineen Egnerin kolmea iloista rosvoa...

Muistutettakoon, että vuonna 2010 tuli mainio Maria Lindbergin nukketietokoneanimaatio Muumi ja punainen pyrstötähti. Suomalaisessa versiossa ääninä olivat mm. Tapani Perttu ja Elsa Sainio, muissa mm. Max von Sydow ja Mads Mickelsen. Riviera -elokuvassa musiikissa valloittavinta olivat jazzahtavat osat (Lassy) - Pyrstötähdessä The Comet Song oli itsensä Björkin käsialaa!

Mitä jää uupumaan?

Kuvakirjassa Muumit Rivieralla (WSOY 2014) ei siinäkään ole häivähdystäkään merirosvoista, vaan aloitetaan suoraan idyllistä: "Muumitalon puutarhassa vietetään kodikkaan rauhallista ja tunnelmallista iltahetkeä." Kirjassa piirrosjälki on väliin oudon vimeistelemätöntä. Mietinpä, miten tässä toimii kirjan ja elokuvan suhde eli tämä vanha kysymys, kumpi ensin? 

Nyt ilman muuta kirja, jos pakko on. Siitä saa selkoistetun juonikuvion, jota elokuva sitten pystyy jonkin verran lihottamaan. Kovin paljon sekään ei paneudu hienosäätöihin. Toki Muumipapan omahyväinen omiin sankaritekoihin uppoutuminen tulee esille, toki hiukan Muumimamman psykologinen silmä luksuselämän vaaroista, jonkin verran Muumipeikon ja Niiskuneidin suhteen ongelmat. Satiiri taiteilijaelämästä, rahan vaikutuksesta naisten shoppailuun on mukana, mutta sittenkin alkuperäisen sarjakuvan ruutujen tehokkuus himmenee Rivieran rannikon auringon keltaiseen utuun.

Muuten, jäin ihastelemaan erästä ratkaisua elokuvassa. Kun poliisit lopussa jahtaavat (Chaplinin poliisit?) Muumipappaa pormestarin patsaan turmelemisestä, muumiperhe pelastuu päästämällä irti säkistä riiviöt. Nämä pienet mustat otukset alkavat kiljua hävyttömyyksiä joka puolelle, ja niinpä poliisit ja muutkin rivieralaiset ovat pian tukkanuottasilla. Olisiko tämän idean lähtökohta Taikurin hatussa? Siinähän vieraskieliset sanaotukset ryömivät lattialle herättämään epäjärjestystä! 

Boel Westinin ja Helen Svenssonin toimittama Kirjeitä Tove Janssonilta (Schildts&Söderström 2014) on valikoima kohteinaan perhe, Elisabeth Wolff, Eva Konikoff, Atos Wirtanen, Vivica Bandler, Tuulikki Pietilä, erikseen äiti Signe, kääntäjä Maya Vanni ja kustantaja Åke Runnquist. Tove oli todella uupumaton kirjeiden kirjoittaja (tämähän näkyy kirjoissakin: muistakaa Nuuskamuikkusen kevätkirje muumitalon salongin lipastolla). Jos Tove sai parhaimpina aikoinaan muun muassa ihailijoiltaan parituhatta kirjettä vuosittain ja vastasi kaikkiin, kirjetulva paisuu melkoisiin mittoihin - kenties sillä pääsisi Guinnessin ennätysten kirjaankin.

 Kokonaisuus on maltillisesti jaoteltu sekä vuosittain että myös varustettu selventävillä osviitoilla. Hyvä näin, vaikka luulisin kirjan kiinnostavan erityisemmin nimenomaan Toven uraan ja elämään uppoutuneita entusiasteja. Silti kirjeistä paljastuu hyvin läheltä, riipaisevastikin, Toven ajatuksia, tuntemuksia, haaveita ja päämääriä. Osa kirjeistä on toki jo hyödynnetty erilaisissa tutkimuksissa, mutta niiden lukeminen kokonaisina, aikaan ja henkilöihin sidottuina, antaa intiimimmän ja vaikuttavamman tunteen läsnäolosta. Henkilökohtaisesti tämän kirjan läpikäynti oli vaikuttava kokemus, aivan kuin Tove Jansson olisi uudelleen tullut kirjojensa ja kuvitustensa kanssa viereen.

Muumilaaksosta Frankfurtiin

Sadun päivä lauantaina sai ainakin Helsingissä nauttia myös siedettävästä säästä. Jopa poliisisedät valvoivat ystävällisesti kulkuetta keskikaupungilta Annantaloon jatkamaan juhlintaa. Olikohan kulkueessa mukana Muumiperheen jäseniäkin? Ainakin satu oli kirvoittanut prinsessoja ja muita traditionaalisen vaikuttavia teemoja mukaan. Hienoa oli myös huomata, että leikkimieli saa aikuisemmatkin mukaan hullutteluun. Annantalo oli muuten mainio paikka loppupisteeksi. Siellä oli sopivasti animaatiota ja askartelua, Sadun päivän kahvilameininkiä ja vanhoja kunnon tarinankertojia Maikki Harjanteesta Camilla Mickwitziin esillä kuvillaan. Ohjelma ympäri Suomea näytti keskittyvän kirjastoihin ja teattereihin. Tämä on ymmärrettävää - Sadun päivän ideahan taisi lähteä lastenteatterin puolelta, ainakin nukketeatteri Hevosenkengän puuhaihmisiltä. Nyt mainion iskulauseen "Satua liikkeellä" -idean on hahmottanut Sari Airola.

Useimmiten kirjastoissa vannottiin traditionaalisen sadunkerronnan nimiin, mutta esimerkiksi Vaasassa kirjastossa jäi mieleen vähän erilainen meininki. Siellä seikkailtiin kirjastossa tarinoiden perässä. Ilmeisesti vinkkiä oli otettu Marja-Leena Mäkelän monista oivista kirjavinkkausideoista ja malleista.

Frankfurt, niin. Ennen Helsingin kirjamessuja suomalaisen kustannusmaailman starat pääsivät tositoimiin saksalaiseen kirjamaailmaan - sekä myymään että ostamaan. Ehkä enemmän ostamaan, mutta olisi mielenkiintoista tietää, kuinka monta kustannussopimusta saatiin aikaan näillä satsauksilla saksalaiselle kielialueelle. Sellaisia lukuja on mainittu kuin jo 130 käännettyä kirjaa, 60 kirjailijaa messuilla (joilta siis on tullut saksaksi jotain), 200 messuihin liittyvää tapahtumaa ja neljä miljoonaa euroa teemavuoden rahoitukseen, puolet yksityisiltä lahjoittajilta. Taitaa kuitenkin olla niin, että kunnon myyntilukuihin niinkin valtavassa maassa kuin Saksa ei oikein kukaan ole yltänyt? Jos Suomessa voi olla erittäin tyytyväinen viidentuhannen kirjan myyntiin, niin miten Saksassa?

Eräs erinomainen idea oli mielestäni rakentaa oma messuosasto suomalaiselle koulumateriaalille. Yhteisosasto 4.2. valtavassa hallissa nimittäin ei esittele/myy oppimateriaaleja vaan myös koulujärjestelmää. Helsingin Sanomien haastattelussa (12.10.2014) professori Pasi Sahlberg kuitenkin toteaa, että Suomen Pisa-menestyksen hohto on himmenemässä. Hänen mielestään peruskoulun opetussuunnitelman uudistaminen on menossa pieleen:"Se on Titanicin kansituolien järjestämistä uudella tavalla, vaikka nähdään että jäävuori on tulossa vastaan. Koko laivan kurssi pitäisi muuttaa." Suomessa opettajat ja rehtorit ovat pystyviä, mutta peruskoulusta ja toisen asteen tavoitteista ei ole olemassa yhteistä kansallista näkemystä, Sahlberg tykittää. Sitä ei johda kukaan. Hän mittaisi koulun onnistumista sillä, kuinka moni 16-vuotias sanoo koulun auttaneen keksimään, mitä tämä haluaa tehdä.

Miten tuntuukaan siltä, että koulun uudistuksessa on samoja titanicmaisia piirteitä kuin suomalaisessa talousuudistuksessa?

Kirjamessujen outo hohde ja tunnetieto

Halkokellarin salaisuudesta Repun salaisuuteen

Kirjamessut ovat porhaltaneet meilläkin käyntiin. Turussa ensimmäisten päivien vilinä oli jopa yllättävän hektistä tai sitten ei enää muistanut kunnolla miten kirja voi vetää puoleensa. Messuillahan ylipäätään ensimmäiset arkipäivät ovat traditionaalisesti olleet myös kouluille tarjottuja täsmävierailuja, ja niinpä Turussakin porhalsi ilahduttavan paljon nuoria osastolta toiselle. Suomen nuorisokirjailijoiden lavan nurkilla kuhisi ihan mukavasti - useimmiten kyllä kirjojen kansinäyttelyn ja kilpailun tiimoilta, mutta riitti eturiviin oppilaita meidänkin esityksemme aikana, kun Kari J. Kettulan - Turun kirjamessujen ex-promoottorin - kanssa puhuimme edellisenä päivänä (!) ilmestyneestä kirjastani Halkokellarin salaisuus. Siihen vierelle sopikin sitten mainiosti esiteltäväksi myös Repun salaisuus (Lasten Keskus 2014), mihin palaan vielä myöhemmin tarkemmin. Nimittäin rovaniemeläisen Ulla Eton fantastiset kuvat kirvoittivat luomaan uuden käsitteen, tunnetiedon, joka muun muassa heijastui suutarinverstaan tilanteesta mainiosti.

Kari J:ltä ilmestyi myös messuille kolmas osa facebook-elämänkerrasta eli Outo hohde III (Turbator 2014), mistä löysimme useita samanlaisia muistumuksia 1950- luvun Helsingistä kuin omastanikin. Halkokellarin salaisuus (Kustannus-Mäkelä 2014) on noin 13-vuotiaiden kavereiden odysseia 1950-luvun Helsingissä, lähihistoriaa, mutta myös muuta. Päähenkilön isoisä, Pappa, on nimittäin syntynyt jo 1874 ja elänyt parit tsaarit, sodat ja presidentitkin. Jännittävintä kuitenkin on Papan rahakokoelma, jonka helmi on outo piparkakkuraha, viisikopeekkainen, vuodelta 1774. Varsinaisena keräilijänä Papan vanerisesta matkalaukusta löytyy myös kultarahoja 1900-luvun alusta. Papan juttujen kautta kaverukset menevät läpi niin Helsingin pommitukset 1944 kuin pirtun salakuljetuksen, pula-ajan keinotteluineen tai olympialaisten touhotukset. Papan ura kirvesmiehenä, talonmiehenä ja klapikauppiaana tuo mukaan myös pahamaineiset kiinalaiset rangaistusvangit pakkotöissä Uudellamaalla tai joppareiden salakähmäiset puuhat sotien jälkeen.

Kari J. totesikin viisaasti, että hänestä on turha nykyään puhua kauhean kategorisesti kohderyhmien iästä: yhä enemmän tietokirjaa lähestyvät kaunokirjalliset tuotteet tavoittavat hyvin monialaisen lukijakunnan. Halkokellarin ja Repun salaisuuden lukijoihin kuuluvat aivan yhtä hyvin nostalgiset mummot ja vaarit kuin isovanhempiensa elämästä - tai Pallo-Poikien jalkapallo-otteluista Brahiksella - kiinnostuneet lapset ja nuoret tai siitä välistä vanhemmat.

FAKTIO näyttää todellakin olevan vahvoilla. Kaunokirjallinen muoto yhdistettynä luotettavaan faktapohjaan tuottaa juuri sellaista kirjallisuutta, joka menee perille. Kari J. totesi, että ytimessä on tarina - ja esimerkiksi Ruotsissa opettajankoulutuksessa tutkittiin, miten opettajakandidaatit koeluokkineen lukivat mieluimmin tietokirjoja, joissa oli tarinoita kuin aivan mielikuvituksellisia juttuja.

Äidinkielen opettajat ovat kova sana

Turussa Suomen arvostelijain liiton Turun jaosto jakoi Kritiikin punnuksia. Mieltä lämmitti, kun uuden Taikapunnus -huomionosoituksen sai Turun seudun äidinkielen opettajat ry tuloksellisesta työstään lasten ja nuorten lukuharrastuksen edistäjänä. Yhdistyksen organisoima koululaisten kirjailijahaastatteluja sisältävä Turun kirjamessujen perinteinen ohjelmalava on ollut mainiona esimerkkinä lukutaitopläjäyksestä monimedian ajassa. Ja taitaapa tuo muoto olla myös Helsingin kirjamessujen toista kertaa tänä vuonna tapahtuvan Kallion ilmaisutaidon lukion idean taustalla. Helsingissä tosin lukiolaiset ovat tainneet yrittää olla vähän liian fiksuja - myös kysymyksissään - ja tehdä sitä tätä ja tuota sillisalaatiksi: viime vuonna räpellettiin jopa haastattelujen aikana jonkinlaisia graffitteja seiniin. Ehkä kivaa, mutta maalit tuoksuivat voimakkaasti... Ja arvostavatko lukiolaiset enää alakoulun ja yläkoulun taitekohtia? Jääkö mielenkiintoista kirjallisuutta sitten tylysti pois tai kustantajien oman viitseliäisyyden varaan? Valitettavaa, että esimerkiksi Suomen Nuorisokirjailijoiden varsin monipuolista kokemusta ja ammattitaitoa ei enää oteta mukaan suunnittelutyöhön - toisin kuin siis Turussa, missä yhdistyksellä oli jopa mukavan iso lava käytössään. 

Turussa äidinkielen opettajat ovat hyvin fleksiibelejä. Mukaan mahtuu, ja vaikka nuoret itse toimivat kuten Helsingissäkin haastattelijoina, niin kivasti parin tunnin varoitusajalla tehtiin ajan hermolle välijuttujakin.

Muuten - nimet ja virtaukset ovat aika samanlaiset Turussa ja Helsingissä. Edellisessä massan vellominen on siedettävämpää, jälkimmäisessä melutasokin aiheuttaa omat ongelmansa. Jörn Donner taitaa olla nyt niin patiriarkaalinen, että voi todella sanoa miltä tuntuu. Hän inhoaa tätä aikaa ja kaiken pinnallisuutta. Ja tämä tulkintani on hyvin kauniisti muotoiltu. Turussa pidän myös paikallisen kulttuurin ja yhteistoiminnallisuuden hurtista meiningistä. Mistähän syystä juuri Turkuun on syntynyt niin monta kiinnostavaa pienlaatukustantajaa? Turbator esimerkiksi, joka Kari J. Kettulan Outo hohto-sarjan myötä pitää siis yllä kustantajalle kuuluvaa kultturellistakin roolia mainiosti: tuntuu siltä, että Outo hohde III:ssa tämä suomalaisen kirjamessumaailman renessanssimainen hahmo on nyt saanut eläköidyttyään vapaat kädet oikein herkutella oudoilla tapahtumilla ja ihmisillä - ja muistoilla.

 Lapsella on filosofinsa

Eero Ojasen Lapsen filosofia (Kirjapaja 2014) on aika ärsyttävä kirja. Toisaalta se nimittäin oikein selittää miten lasta on filosofiassa mielletty ja ehkä syrjittykin, seikkaperäisesti ja lähes selkokielellä. Toisaalta kirja tekee mitä mainioimman katsauksen alueeseensa ja samalla antaa kiinnostavia lukuvinkkejä harhapoluille. 

Ojanen toteaa, että lapsen tarkastelu korostetusti kasvatuksen näkökulmasta on yksipuolista. Näin keskipisteenä onkin kasvattaja ja kasvatettava on vain kohde. Myös Ojanen on löytänyt aikaisemminkin mainostamani Alison Gopnikin Filosofisen vauvan (Terra Cognita 2010) ja referoi sitä mukavasti - niin että luulisi kirjan saavan yhä uusia lukijoita. Toinen Ojasen kiva kokonaisuus on pohdiskelu lelujen ja leikkien merkityksestä osana lapsuuden käsitettä ihmiskunnan historiassa. "Arkeologinen aineisto kertoo, että lelut ovat ikivanha asia. --- Leluja on aina ollut ainakin kolmea perustyyppiä. On aikuisen tavaroita viitteellisesti tai hyvinkin tarkoin jäljitteleviä pienoismalleja, joiden avulla on ehkä aivan konkreettisestikin opittu jotain tekemiseen liittyviä seikkoja. Toisaalta on puhtaasti huvittavia ja hauskuttavia kapistuksia, kuten pyörivät hyrrät, ääntä tuottavat pillit ja muut sellaiset, joita ihmisten jäljiltä on löydetty hyvin vanhoilta ajoilta. Kolmanneksi voidaan lisätä taitoon ja myös yhteiseen toimintaan liittyvät kapineet, kuten pallot pelaamista varten."

Ojanen pohtii myös, miksi lapsi jää melkoiseksi mysteeriksi sananlaskuperinteessä - sen kautta ei paljon tavoita lasta tai lapsuutta. Mutta ehkä lapsen arvoitusta voi etsiä saduista? Ojanen huomauttaa, että toki sadut ovat alkuaan olleet pääasiallisesti aikuisten tarinoita. Mutta onko lapset otettu kulttuurissa vakavammin huomioon, kun he ovat saaneet enemmän aivan omaa kirjallisuuttaan ja omia lajejaan? Lapsen filosofian kannalta Ojanen katsoo juuri satujen olevan tärkein kirjallisuuden laji ja tulkitsee esimerkinomaisesti vanhaa kunnon Andersenia ja Keisarin uusia vaatteita. Ja vielä lopuksi: Kieli ja maailma. Ojanen miettii, miten merkillinen ilmiö on lapsen kieli. Minne suurin osa valtavasta kielellisestä luovuudesta häviää sen tien? "Vaikka lasten sanoja toistellaan, meillä on kulttuurissamme aivan liian vähän kaikille jaettua, yhteistä tietoa tästä inhimillisen luovuuden suunnattomasta varastosta." Pitänee yhtyä Ojasen vaatimukseen lapsen kielen tallentamisesta tutkijoille ja levittämisestä kielen kanssa työtä tekeville. Kukapa tekisi ensimmäisen tukevan "Lapsien kehittämän kielen sanakirjan"? Vaikeaa, mutta varmasti antoisaa. Ehkä tuohon kirjaan tarttuisi ainakin hiukan mahtavaa fiilistä alkuperäisestäkin tilanteesta.

Kummat kirjat, Labyrintti och Detta är en bok!

Kirjamessuaika lähestyy uhkaavasti. Turku kolkuttaa jo lokakuun ensimmäisenä viikonloppuna, Göteborgin mammuttikirjatapahtuma otti esille mm. kirjablogistiikan ja koulujen opetuksen pilvipalveluineen - sama puheenaihe kuin meilläkin! - Frankfurtissa taas Suomi on esimerkkimaana ja sitten joutuu taas meluhäiriöisenä kestämään Helsingin kirjahulinan. Olisipa mukava mitata messujen desibelimäärät - 35 on jo siellä ylärajoilla!

Kovaa kaikuivat myös taputukset tiedonjulkistamisen neuvottelukunnan valtionpalkintojen jakotilaisuudessa viime keskiviikkona Tieteiden talossa. Alueet jakaantuivat varsin mukavasti: oli historiallista elämäntyötä, tiedekeskus Heurekaa eli tieteen popularisointia, oli maanmainio suomen kielen tsekkausradiosarja Aristoteleen kantapää, polemiikkia uskonnollisista yhteisöistä, eläintietoutta sudesta, semanttisen webin kehitystä ja uusia näköaloja, silmiä avaavaa reportaasia kiinalaisista toisinajattelijoista.

Paina perunalla kirja!

Ja kotimainen lasten tietokirja! Siinä poseeraavat professori Heikki Ylikankaan vieressä Jan Kåhre ja Nora Kitinmäki. Vai lasketaanko ahvenanmaalaisen PQR -kustantamon tuote, joka lanseerattiin Göteborgin kirjamessuilla viime vuonna, ihan supikotimaiseksi? Varsinkaan, kun nämä tavanomaisimmat kirjatehtaamme eivät kuulema olleet projektista kiinnostuneita? No, ennenkin on esimerkiksi WSOY laskenut viime tingassa käsistään tiedonjulkistamisen valtionpalkinnon saaneen lasten tietokirjan, mutta nyt olisi siis mahdollisuus parantaa ja katsastaa insinööri, tutkija Jan Kåhren ja kuvittaja Nora Kitinmäen teos Detta är en bok! För smarta barn som vill veta mer än pappa om böcker. Neuvottelukunnan on täytynyt tehdä varmaan hiukan salapoliisityötä löytääkseen tämän mainion teoksen, sillä esimerkiksi pääkaupunkiseudun kirjastot eivät ole vielä havahtuneet kirjaa hankkimaan. Palkintoperusteluissa on monia oleellisia hyvän lasten tietokirjan tuntomerkkejä.

"Kirja on suunnattu hieman vanhemmille lapsille, sen ikäisille, jotka eivät ole enää kiinnostuneet vain saduista. Tällä ikäryhmälle suunnattuja tietokirjoja on hämmästyttävän vähän. 

Teos onnistuu osaltaan paikkaamaan juuri tätä puutetta ja vieläpä kukkaramitoin. Liioittelematta voi sanoa, että kirja on lyömätön lajissaan niin sisällöltään, kieleltään kuin kuvitukseltaan. Se ei myöskään aliarvioi nuoria lukijoitaan, vaan pikemminkin haastaa heidät."

Näin on, vaikka rinnalle mieluusti toisi heti toisen Ruotsissa palkitun ja maanmainion opuksen eli Nina Ulmajan ABC å allt om D, myös viime vuodelta (ja suomalaistaustaiselta tekijältä!). Sekin kertoo omalta alueeltaan kattavasti kaiken aakkosten tarinasta kirjainten historiaan ja kirjoitustapoihin. Detta är en bok selittää paperin valmistuksen kautta taas vaikkapa selluloosan atomit, painatuksen salat, erikoiskäsitteet. 

Tee itse!

Kuten ABC å allt om D myös Detta är en bok! välittää taitoja: miten teet paperia kotona, painat perunalla kuvia, kirjan sidontaa ja kansien tekemistä. Entäpä marmorointi! Kun muistaa, miten hauskaa oli nuorempana tehdä "omia" kirjoja, niin tästä opuksesta saa hyvää ja innostavaa perusmallistoa. Osa sivuista on muuten kiiltäviä, osa mattaa - ero on käsinkosketeltava. Käsittelytapa on looginen ja hauska: jokainen tiedonjyvä johtaa toiseen, esimerkiksi paperi mäntypuuhun, metsänhoito selluloosaan ja fotosynteesiin ja kemiaan. 

Mukana on pieniä historiallisia tietoiskuja tekniikan kehittymisestä. Nora Kitinmäki on minulle uusi tuttavuus, mutta miellyttävä sellainen. Tällainen teos vaatii sekä tarkkaa että luovaa tietokuvitusta, ja näihin Kitinmäki lisää vielä hauskan humoristisen ulottuvuuden päähenkilöiden kautta ja keskustelevaa sävyä sarjakuvamaisine kuplineen.

Kirjassa on niin paljon tärkeää, erilaista ja monipuolista tietoa, että ehkä jonkinlainen hakemisto olisi ollut paikallaan. Kirjan selkeä jaottelu auttaa tässä kuitenkin. Ja koska kirjan anti on oivallinen myös varttuneemmille lukijoille, soisi sen pääsevän myös pikapikaa suomenkieliseen levitykseen.

Monimuotoiset lastenkirjat

Kenties Detta är en bok menisi siinä ja siinä myös Niklas Bengtssonin monimuoto -määritelmän laitamille. Juuri ilmestynyt Kummat kirjat - lastenkirjan muodon ja kuvituksen historiaa (Cultura 2014) on taas Bengtssonilta katsaus tuntemattomasta alueesta - muistakaapa Elävät aakkoset - lasten ja nuorten käännöstietokirjallisuus 1600-1800-luvuilla (Avain 2012). 

Lastenkirjat ovat erikoisia tuotteita. Niitä on – ainakin toistaiseksi – runsaasti ja niitä tutkitaan yhä aktiivisemmin. Silti huomio kiinnittyy lähinnä tekstiin ja kuvaan. Kummat kirjat nostaa esiin kirjojen, erityisesti lastenkirjojen niukasti huomioituja puolia: keskiössä ovat muotoilu ja kuvituksen unohdetut puolet, materiaalit, rakenne- ja taittoratkaisut.  Uudeksi käsitteeksi Bengtsson nostaa siis monimuotoiset lastenkirjat, jotka voidaan jakaa erilaisiksi alaryhmiksi. Näissä teoksissa hyödynnetään kuvan ja tekstin ohella jotakin perinteisestä kirjaformaatista poikkeavaa käytäntöä ja moninaiset ilmaisukeinot voivat yhdistyä niissä omaksi taiteelliseksi kokonaisuudeksi, joita on myös nuorten ja aikuisten kirjoissa.

Kirjassa syvennytään kirjojen ja pelikorttien rajoihin, kuvasalkkuihin, irtokorttikirjoihin, postikorttikirjoihin, palapelikirjoihin, värityskirjoihin sekä lasten- ja nuortenkirjallisuuden karttoihin. Pääasiassa käsitellään siis paloiteltuja ja paloiteltavia kirjoja eli kirjoja, joissa on irrallisia tai irrotettavia osia, mutta ne eivät suinkaan ole ainoita monimuotoisia kirjoja. Aiheen käsittelyä laajennetaan myös lastenkulttuurin puolelle. Bengtsson nostaa esille useita yllättäviäkin kirjailijoita kuten Riitta Uusitalon - Topeliusta tai Tanskan kuningatar Margareeta II:sta unohtamatta - monimuotoisten kirjojen ensimmäisessä laajassa kartoituksessa. 

Kaikki kirjoissa pomppii

Tuntuu muuten siltä, että monimuotoisten kirjojen maailma on saanut Tove Janssonin juhlavuodesta lisää imua sekin. Juuri avasin Muumin ja suuren aarteen metsästyksen (WS 2014) ja katselin alkajaisiksi moniulotteista Muumilaakson karttaa, sitten hurjaa mustan metsän konstruktiota ja oikeastaan aika kivaa veneretkeä. Vedenpinta nimittäin nousee erilliseksi tasoksi ja lukija näkee mitä veneen alla oikein on! Aarre löytyy - mutta olisikohan siinä vaiheessa jo joku innokas muumifani ehtinyt repiä osan pop up-näyttämöistä hajalle? Vähän enemmän askartelua on muuten Lucy Cousinsin Maisan linnassa (WS 2014), missä näyttämöä oikein rakennetaan irtohahmoista ja vetoläpistä. Tämä oli onneksi hiukan helpompaa kuin Ikean vaatekaapin kokoaminen.

Tammen vastaisku on valtavankokoinen Muumisynttärit -kokoomapläjäys, joka sisältää kaiken 24 vieraalle: on ruokailualustoja, kutsukortteja, viirejä, hattuja, koristeita, ideoita, reseptejä. Muumihullantuneet lapsukaiset toivottavasti saavat avukseen kärsivällisiä aikuisia leikkaamaan, liimaamaan ja ripustelemaan.

Ja jos tästä hybridimuumistelusta ei saa tarpeekseen, niin suosittelen lääkkeeksi Walter Moersin uusinta jatkoa uinuville kirjoille eli Labyrinttiä (Otava 2014). Opus on selvästi jonkinmoinen väliseikkailu, missä Zamonian suurimmaksi kirjailijaksi noussut Hildegunst von Mythenmetz palaa juurilleen tuhkasta nousseeseen Kirjalistoon. Näin on helppo tulkita, koska kirja loppuu lakoniseen toteamukseen labyrinttiin johtavan aukon alkupäässä:"Tarina alkaa tästä." Sitä ennen nimittäin Hildegunst-lohikäärme vaeltaa kirjailjauransa alkulähteillä ja ihmettelee kirjallisuuden muutoksia ja ihmeellisiä uusia muotoja ja tekijöitä. Haloo, sivulla 226 on mukana jopa "Kirjalistoon - syntyy uus/ silkka sel-ko-kir-jal-li-suus!" Tai sivulla 203 nostalgisesti:"Korttelissa oli ennen kulkenut Kustannustoimittajien katu, joka oli aina kaikunut ylityöllistettyjen kustannustoimittajien epätoivoisista huokauksista." Ja lukekaa sivulta 296 riipaiseva tiedon tärkeyden ylistys, mistä tässä vain pieni lainaus:"Kaikkihan riippuu siitä, mikä jää pysyväksi - mutta sitä taas ei voi koskaan tietää etukäteen. Siispä opiskelemaan! Minä tosin en ole koskaan pitänyt tiukasti järjestetystä ja järjestelmällisestä opiskelusta, joka etenee oppikirjan mukaan. Kirjastonkin voi järjestää aakkosjärjestykseen vasta kun se on ensin olemassa."

Ei voi kuin ihailla Marja Kyrön taitoa kääntää, vääntää ja keksiä Mythenmetzin seikkailujen uskomattomat verbaaliset ulottuvuudet. Luultavasti Marja Kyrö on tässä myös tehnyt uraauurtavaa työtä seuraavien kirjallisuustieteiden terminologian uudistamisessa. Biblionekromanteista biblioklepteihin, bibliofanteista biblionääreihin...

Kiljusten filosofinen vauva, kirjakätilö ja Sisko Latvus

Äitiyspakkauskirjat ja niiden valintakriteerit herättivät uteliaisuutta toissa blogissani, joten niihin täytyy vielä palata.  Idea ei ole ollut ihan uusi. Ensiksi löytyi vuodelta 1977 uutinen miten Liikenneturva on on toimittanut postin jaettavaksi joka kotiin Kiipeli-kirjasen: lapsille pikku tehtäviä ja vanhemmille tietoa lasten kehityksestä ja turvallisesta liikkumisesta. Osa neuvoista taitaa päteä yhä: "Kiipelissä korostetaan aiheellisesti lasten oppimista aikuisen mallin mukaan. Paitsi tapoja opitaan myös asenteet. Jos vanhempi kiroilee autoa ajaessaan muita liikkujia, lapsikin oppii kielteisen suhtautumisen." 

Äitiyspakkaus on herättänyt aikoinaan myös satiirista mielenkiintoa, vinkkasi eräs kollega. Niinpä kaivoin kätköistä esiin  Helsingin Sanomien Huutoja ja kuiskauksia 23.4.1978. Siinä joku toimituksesta on keksinyt hyviä lisäehdotuksia luettuaan ensinnäkin Kirjailijakeskuksen ehdotuksen sosiaaliministeriölle: jokaiseen äitiyspakkaukseen on lisättävä lapsen ensimmäinen katselukirja.

Toisekseen intoa on herättänyt nimimerkki Kirjakon artikkeli "Lue jo vauvallesi" Omassa Markassa 4/1978. Ensimmäinen vauvakirja on avattava jo imeväisiässä, ja Kirjakko siteeraa kasvatuspsykologia: "Jos minulla olisi valta, velvoittaisin vanhemmat lakisääteisesti lukemaan pikkulapsilleen."

Vatsakirja on pop - kuka ehtii ensin?

Kuiskaajan mielestä nämä ovat aivan liian mietoja uudistuksia. Hän vaatii tuhtia toimintaa: "Maan synnytyslaitoksiin perustetaan lakisääteinen kirjakätilön toimi. Kirjakätilö lukee korkeatasoisen sadun jokaiselle syntyvälle lapselle. --- Taideteollinen korkeakoulu suunnittelee ryhmätyönä tuttipullon, jonka muoto muistuttaa kirjaa. Näin lapsi saa jo varhain oikean haptisen käsityksen kirjan olemuksesta. Alalla vallitsevan suunnitelmattomuuden poistamiseksi luodaan organisaatio, jonka keskeinen toimija on henkilökohtainen neuvolakirjailija. Neuvolakirjailijoiden kouluttamiseksi Oulun yliopistoon perustetaan loppusoinnuttelun ja imeväisestetiikan oppituolit. Toimintaa koordinoi läänintaideneuvoloiden järjestelmä."

Parodisinta taitaa olla, että aika moni näistä ideoista on jossain muodossa jo olemassa tai jopa vanhentuneita. Nykyisin suositellaan lukemista jo pompottavalle vatsalle musiikkia ja hyräilyä unohtamatta. Välitettävän materiaalin voi tietysti optimistisesti valita mahdollisen myöhemmän suuntautumisen kannalta: Kiljusen herrasväestä Platonin koottuihin tai Woody Allenin musiikista Stockhauseniin. Koulutukseen taas riittäisi mainiosti hieno vauvan tuntemuksen opas eli Alison Gopnikin (suom. Kimmo Pietiläinen, Terra Cognita 2010) Filosofinen vauva eli mitä lasten mieli kertoo totuudesta, rakkaudesta ja elämän tarkoituksesta. Oikeastaan haluaisinkin opuksen ehdottomasti mukaan jo vanhempien synnytysvalmennukseen pakollisena yhteisenä 

lukukokemuksena. Voi käydä niinkin, että vanhemmat joutuvat terveellisen hämmennyksen valtaan. Pikkulapset ovat oikeastaan nokkelampia, syvämietteisempiä ja jopa tietoisempia kuin aikuiset. Psykologiset, neurotieteelliset ja filosofiset uudet tutkimustulokset kannattaa ottaa tosissaan: on aika huikaisevaa perehtyä vaikkapa kolmivuotiaan villiin mielikuvitukseen - sieltähän kumpuavat fantasia- ja tieteiskirjailjoiden tulevaisuuden maailmat, romaanien raamit ja tiedon soveltamisen ulottuvuudet.

Kiljusten uusi tuleminen

Näin kai voisi jo sanoa, kun kolmas seikkailu on jo nähnyt päivänvalon. Kiljusen uusi herraväki ilmestyi 2012, Kaupunkielämää 2013 ja nyt on siis käsissä herrasväen kosteampi seikkailu Merihädässä (Satukustannus 2014). Tekijöinä ovat Tapani Bagge sanaruorissa ja Mika Launis pensselinvedoissa. Voivat olla muuten juuri oikeat herrat tähän vaativaan, etten sanoisi suurta pieteettiä vaativaan urakkaan. Mika Launis on varsin armoitettu anarkististen ilmeiden ja ilmiöiden kuvaaja, joka saa tekstiinkin tarvittavaa rempseyttä - kuvista voi jopa jotenkin aistia Kiljusten tavaramerkin, ainakin 70 desibelin perustason.

Kun kaupunkiasunto on myyty, isä Kiljunen törmää sattumalta luotettavaan liikemieheen, kiinteistönvälittäjä Tuonenkieloon. Lopusta voi arvata jonkin verran, mutta Bagge lataa outojakin käänteitä jahti Esmeraldan löydyttyä. Vene kun näyttää olevan jonkun toisen omaisuutta ja nimeltään

Amanda. Esmeralda taas on huomattavasti ruosteisempi ja vain metrin verran vedenpinnan yläpuolella. Myös moottori näyttää hävinneen. Myrskyssä Esmeralda kuitenkin karkaa ja juuttuu saareen, joka päätetään ristiä Kiljusten kuningaskunnaksi. Kekkosta tarvitaan rauhoittamassa tilannetta, kun Suomen tasavalta julistaa sodan Kiljusten kuningaskunnalle. Kekkonen hoitaa asian: "Eiköhän tehdä heti rauha. Mitä me turhaan sodimme, järkevät ihmiset?" Liekö tässä baggemainen kiljusstrategia laajempiinkin puitteisiin? 

Mutta täytyy sanoa, että odotan suurella mielenkiinnolla Kiljusten neljättä tulemista. Kannattaisiko jo lyödä vetoja seuraavista kohelluksen kohteista? Guggenheim, Havis Amanda vai jättiläismaailmanpyörä?

Syksyn kirjat tulossa

Kohta alkaa varsinainen syksyn lasten ja nuortenkirjojen julkistaminen. Kotimaisten joukko ei näytä ainakaan enentyneen, mutta jokuhan on sanonut tason nousevan tarjonnan tiivistyessä. Liekö totta - toivottavasti ainakin kotimaisten kirjojen kohdalla.

Alku näyttää hyvältä, kun käsiin joutui Sisko Latvuksen Kaksi sateenkaarta (WS 2014, kansi Laura Lyytinen). Latvus on pitkän linjan nuortenkirjailija, joka jo 70-luvulla teki realistisia kertomuksia Jukan touhuista päiväkerhossa, kaupassa ja saaressa. Sitä ennen Latvus herätti kiinnostusta myös nuorisokulttuurin muistiinmerkitsijänä Saviminässä (1965), jonka Salme on erikoislaatuinen nuori keskustellessaan vaikkapa modernista lyriikasta ja uuden aallon elokuvaohjaajista. Uskonnollinen etsiminen ja kääntyminen ovat olleet taustalla muissakin kirjoissa kuten Mopokolarissa (1975). Lähetystyön realistinen kuvaus juontuu Latvuksen omasta

lähetystyöskentelystä Ranskassa ja Venäjällä. Tämä lienee ollut yhtenä syynä hiljaisuuteen Evakkojunalla länteen -kirjan (1984) jälkeen, kunnes Kaukana omalta maalta (2011) räjäytti eräällä lailla pankin päästessään Finlandia Junior-ehdokkaaksikin. Se oli kuin läheltä nähty kohtaus Neuvostoliiton ristiriidoista ja esimerkiksi kristillisyyden salaamisesta. Tuore Kaksi sateenkaarta jatkaa lähietäisyydeltä saman suomalaissyntyisen perheen ongelmia Moskovan vallankaappauksen mainingeissa 1991. Uudet mahdollisuudet ja myös rankat ratkaisut varjostavat 15-vuotiaan Innan aikuisuuteen siirtymistä ja tuskailua uuden rakkauden parissa. Perhe päättää lähteä Innan vastuksesta huolimatta paluumuuttajiksi Helsinkiin, ja tämä saa Innan tekemään dramaattisia ratkaisuja.

Mielenkiintoisesti Latvus punoo mukaan isovanhempien kautta myös Viron itsenäistymisen tuomat muutokset, sopeutumisen suomalaiseen kulttuuriin ja kulutukseen, kielen tuottamat hankaluudet ja ystävyyssuhteiden tärkeyden. Kaksi sateenkaarta on myös ajateltu faktio: Latvus on tehnyt kirjan loppuun hyvinkin tarpeellisen osion Faktat tarinan takana, laajat ja asialliset hakusanat Ahmatovasta inkerinsuomalaisiin, Jeltsinistä voitonpäivään. Hän toteaa itse jälkisanoissaan: "Venäjältä on Suomeen lyhyt matka, mutta se on matka eri kulttuuriin, vaikka asiakirjoissa olisikin oman nimen jäljessä lukenut 'suomalainen'. Sopeutuminen on ollut raskas prosessi erityisesti monille nuorille, joille on ehtinyt ennen muuttoa vakiintua venäläisnuoren identiteetti. Tämän kirjan henkilöt ovat fiktiivisiä, mutta tarina voisi olla tosi." Siltä se lukiessa tuntuu, todelta. Hyvän kirjan merkki.

Syksyn ensi merkkeihin kuuluvat myös kirjamessujen lähestymiset, seminaarit ja palkintogaalojen aloitukset. Niiden takia Lastenkulttuurin vinkkarikin palaa asiaan kahden viikon kuluttua. Silloin onkin jo tiedossa muun muassa, ketkä saavat tiedonjulkistamisen valtionpalkinnot eli missä tieto luuraa Suomessa!

Huutoja hiljaisuuteen luokkahuoneessa

Voisi ajatella, että mitä ihmettä nyt oikein tarjoillaan, kun kirjan kansien väliin on koottu 100 merkittävää suomalaista tietokirjaa (Paasilinna 2014)! Aikani kirjaa pläräiltyäni löysin kuitenkin monia mielenkiintoisia polkuja taakse- ja eteenpäin - myös lasten ja nuorten tietokirjallisuuden puolelta.

 Valikoimaan on pyritty saamaan edustava otos tietokirjallisuuden lajeista: hakuteoksista ja tutkimuksista oppimateriaaleihin ja pamfletteihin. Kaanonista ei siis ole kyse, vaan valistuneista sisäänotoista. Ongelma lienee vähän samanlainen kuin vaikkapa tiedonjulkistamisen neuvottelukunnan vähälevikkisen tietokirjallisuuden tukilistan kokoamisessa: siinä nyt kuitenkin on tilaa reilulle parillesadalle nimekkeelle, mutta onhan relevantteja mukaan tulijoitakin moninkertainen määrä. Tässä teoksessa on siis kysymys merkkipaaluista, subjektiivisista lukuelämyksistä. Vanhin kirja on toki vuorenvarmasti Mikael Agricolan ABCkiria vuodelta 1543, tuorein Elina Grundströmin Musta orkidea, ilmastonmuutoksesta jännittävällä tavalla uutisoiva pamfletti.

 Pari seikkaa tulee esille melko selvästi: tietokirjallisuus on voittopuolisesti miesten tekemää, mutta kun valikoimaan on tullut runsaasti 2000-luvun kirjoja, naiset ovat lisääntyneet. Suomenruotsalaisia on mukana ehkä yllättävänkin paljon.

Poimintoja tietojen merestä

No, kirjan ulkoasu on kovin uskollinen tietokirjojen historialliselle ilmiasulle: vasta noin 50 kirjan jälkeen kansissa alkaa näkyä uskaliaampia kuvioita kuin pelkkä graafisten kirjainten informaatio. Sittenkin kansia leimaa säntillinen, selkeä typografia, tiukasti asiaan liittyvät kuvat, hillitty väriskaala. Ehkäpä taustalla on ajatus kansien sisälle kätkeytyvän tiedon riittävyydestä ja kiinnostavuudesta?

No, lasten ja nuorten tietokirjoissa on vaihtelevampaa otetta. Sadan kirjan joukkoon on päässyt noin viisi valintaa, jos Topeliuksen Maamme-kirja otetaan mukaan. Kohtuullisen hyvin, jos prosentteja lasketaan, enemmän kuin esimerkiksi apurahoitusten kohdalla. 

Historian hämäryydestä olisin ehkä mielelläni selaillut vielä uudelleen Antero Wareliuksen ällistyttävän modernia Enon Opetuksia Luonnon asioista (1845). Vastineeksi mieltä lämmittää mainio lasten ja nuortenkirjallisuuden tekijäpari Iiris Kalliola ja Lasse J. Laine Suomen lasten luontokirjallaan (2010).

Ehkä sentään olisin voinut napata väljästi nuorten tiedon kategoriaan myös hulvattoman hauskan suomalaisen rockin historian JEE, JEE, JEE (1998)?

Hiljaisuuden tieto karjuu korviin

Jos ja kun Joel Kuortti ja Jukka-Pekka Pietiäinen jatkavat seuraavalla sadalla opuksella, niin ehkäpä mukaan mahtuisi Outi Ampujan ja Miikka Peltomaan toimittama Huutoja hiljaisuuteen (Gaudeamus 2014). Ihminen ääniympäristössä on paksun teoksen alaotsikko, joka ilmentää oleellisen viestin. Milloin melusta tuli ympäristöongelma Suomessa?

Kokoomateos on mainio yleiskatsaus aiheeseen, mutta myös sopivasti syventävä. Aluksi tarkastellaan muuttuvia ääniympäristöjä. Tosiaan, korvat ja ääni ovat olleet aikojen alusta oleellisen tärkeitä niin hengissä pysymiseen kuin viestimiseen. Ja nyt sitten ollaan paketoimassa luonnonäänet maksulliseksi rentoutumiseksi! Kirjassa haetaan kiinnostavasti erilaisia tekijöitä luonnon rauhasta, hiljaisuudesta uskonnossa tai säveltäjän työssä - entä mitä ovat hiljaisuuden ja melun tekstit? Melun vaikutukset ihmiseen ovat nimittäin mitattavissa vaikkapa terveyden puolella: meluherkkyys on uusi tutkimusalue, tinnitys vanhempi ongelma. Mutta miten ympäristöstä tulee melulle altistava?

Suoraan päivän ongelmiin iski kuitenkin Mirka Hintsasen artikkeli miten melu uhkaa lasten ja nuorten hyvinvointia ja oppimista. Hintsanen kertoo selkeästi ja kiihkottomasti tutkimustietoa melun vaikutuksista: normaalipuheen desibelimäärä on noin 50-65, huutamisessa noin 84. Jo 85 desibelin määrä jatkuvasti voi vaurioittaa kuuloa, ja vähäisempikin 50-60 voi aiheuttaa ärtymystä työympäristössä. Miten ollakaan: WHO on antanut 35 desibelin suosituksen koululuokkien ja päiväkotien taustamelulle. Meidän kouluissamme melutaso on aivan varmasti ihan toista luokkaa. Taustameluahan syntyy muustakin kuin puheesta, ikkunoiden takaa, koneista, liikenteestä.

Mitä aktiivisemmin oppilaat osallistuvat, sitä korkeampi melutaso. Miksi olla huolissaan? Lapsilla melulle altistuminen on erityisen haitallista. "Ajattelemiseen, muistiin ja tarkkaavaisuuteen liittyvät toiminnot häiriintyvät enemmän lapsilla kuin aikuisilla." Muisti, keskittyminen, puheen erottaminen, lukemaan oppiminen ja luetun ymmärtäminen vaikeutuvat. 

Hintsasella on paljon muutakin tietoa asioista. Hänkin joutuu myöntämään, että melu on vielä melkoisen nuori tutkimusalue. Joka tapauksessa lapset joutuvat eriarvoiseen asemaan riippuen siitä, millaisesta kotiympäristöstä he tulevat. Myös kouluissa meluisammissa ympäristöissä olleet oppilaat olivat esimerkiksi sitoutumattomampia toimintaan tai uppoutuivat harvemmin tiiviisti käsillä oleviin ongelmiin. "Hyvämuististen ja huonomuististen oppilaiden suoriutuminen huononee melussa suhteessa yhtä paljon, mutta koska hyvämuistiset muistavat ylipäätään enemmän kuin huonomuistiset, heidän muistamiensa asioiden määrä pienenee absoluuttisesti mitattuna enemmän kuin huonomuististen."

Kun voidaan todeta, miten melulle altistuminen on yhteydessä stressistä aiheutuviin kielteisiin tunteisiin ja vaikkapa kohonneeseen verenpaineeseen, kuinka koulu ja opettajat ovat ottaneet tämän huomioon rakentamisessa, oppimistilanteissa, opettajakoulutuksessa ja niin edelleen? Olisiko tässä yksi tärkeä syy viihtymättömyyteen koulussa, kun koululaisten asenteet ovat kääntyneet yhä kielteisemmiksi? 

Pedagoginen viihtyminen

Rauno Haapaniemen ja Liisa Rainan tuore kirja Rakenna oppiva ryhmä, alaotsikkonaan Pedagogisen viihtymisen käsikirja (PS-kustannus 2014) sanoo jo takakannessaan, miten "opettajat tulevat työpaikalleen ensisijaisesti opettamaan, oppilaiden näkökulmasta sosiaalisten suhteiden hoitaminen on oppimista tärkeämpää. Se, minkä opettajat yleensä kokevat työrauhaksi, on oppilaiden mielestä passiivista hiljaisuutta." Pedagoginen viihtyminen on tekijöiden mielestä tila, jossa oppilaat ovat turvalliseksi kokemassaan ryhmässä uteliaita ja motivoituneita oppimaan. He kokevat lisäksi voivansa vaikuttaa koulussa itseään koskeviin asioihin. "Edellytyksenä on että oppilaiden ja opettajien elämismaailmat kohtaavat entistä paremmin ja että opettaja ottaa ryhmän ohjaajan roolin sen sijaan, että yrittää opettaa yksilöitä luokassaan." 

Kirja on oikeastaan eräänlainen pamfletti, niin usein se haastaa miettimään uudelleen opetuskäytäntöjä ja kanssakäymistä oppilaiden kanssa.Tutkimustietokin haastaa aika rankasti nykykoulun - ja myös opettajakoulutuksen. Ryhmääntymisen tuntemus, nuoren elämän kokonaisvaltaisuus, osallisuus koulutyöhön tai tuo ainainen isojen luokkien ongelma, oppimiserojen suuri määrä. Lisäksi koulun muuttunutta tehtävää on tarkasteltava - ja nimenomaan tieto- ja viestintätekniikan uudenlaisten haasteiden ja mahdollisuuksien kannalta.

Onko meillä tosiaan vielä koulussa puurtamisihanne? 

Tekijät jaksottavat ensiksi kirjansa koulun muuttumisesta opettajien tai oppilaiden kouluun. Mikä on opettajan asema ja miksi koulussa ollaan? Miten oppituntien välttämättömästä pahasta päästään samaan peliin? Tähän vastataan kolmannessa osiossa turvallisuudesta, uteliaisuudesta, vuorovaikutuksesta - noista pedagogisen viihtymisen kulmakivistä. Tekijät nostavat esille nimenomaan turvallisuuden tunteen, uteliaisuuden merkityksen oppimisessa, mielekkään vuorovaikutuksen ja lopuksi lempiaiheensa ryhmästä työvälineenä.

Rakenna oppiva ryhmä kuuluu sarjaan Opetus 2000. Se sisältää myös paljon suoria kommentteja opetustyöstä, pohtimisen kulmakiviä ja tiivistää ja selkeyttää mainiosti vielä erikseen peruskäsitteitään. 

Meikäläinenkin, jonka varsinaisesta koulunkäynnistä on todellakin aikaa, tuntee innostuvansa asiaansa paneutuvien tekijöiden uskosta. Varsin monessa kohtaa kirjassa puhutaankin hiljaisuuden koulusta ja pedagogiasta, joka on todellakin tuttu. Jäin miettimään kuitenkin tuota edellisen kirjan sanomaa eriarvoisuuden lisääntymisestä meluisassa ympäristössä. Miten opettaja hallitsee tällaisen kokonaisuuden? Kerettiläisesti muistan kyllä, miten hyvin koko luokkamme oma opettajamamma opetti ja täsmensi asiat hiljaisuuden tilassa. Hän käytti ilmeisesti pedagogisesti oikein niin rauhallisen ilmapiirin, sanojen ja liitutaulun kertaamiset ja tietenkin myös ovelan lahjonnan: paras rivi sai aina lauantaisin palkkioksi karamellin. Mutta karttakeppimentaliteetti on muisto - toivottavasti, kuten tekijöiden aikaisemmassa bestsellerissä todetaan.

Nyt ilmoitetaan yksiselitteisesti: "Nykyaikainen oppimiskäsitys johtaa myös koulutilojen avaamiseen. Hiljaisuuden pedagogiaa tukeneet käytäväkoulut suljettuine luokkahuoneineen ovat auttamattomasti vanhentumassa. Luokat ovat ahtaita, ja niissä aktiivinen vuorovaikutustilanne on usein vaikea järjestää ilman että ainakin jotkut kokevat sen häiriöksi. Pieni tila aiheuttaa myös helposti reviirin vahtimista, hermostumista ja kinaa."

Luulenpa, että mieluusti menisin Haapaniemen ja Rainan kouluun, missä yhteisöllisen pedagogian mukaan oppisin paljolti ohjatussa vertaisryhmässä ja aktiivisen, prosessinomaisen toiminnan avulla. Kouluja on näköjään aikaisemmin kehitetty siis opettajien, ei oppilaiden näkökulmasta. Tästä lähtien taidankin mennessäni kouluihin puhumaan kirjailijantyöstä tarkistaa ensiksi millainen luokkatila on... Nyt alkaa harmittaa, että luokkakäynnit lähes poikkeuksetta ovat tunnin mittaisia luokan edessä esiintymisiä ja lasten viihdyttämisiä. Mitenkähän niitä voisi ohjata yhteisöllisempään suuntaan?Silti haluaisin, että myös melusta koulussa puhuttaisiin paljon enemmän. Meluherkkiä on yllättävän paljon! Mutta se on ehkä taas uuden pamfletin aihe.