Elonkirjo ja Kukkumuu

 Lähivuodet ovat olleet suotuisia kotimaiselle lasten ja nuorten tietokirjallisuudelle. Ainakin aiheiden kirjo on vakuuttava: rasismista muoviin, kaivinkoneista jääkauteen, roboteista evoluutioon. Kiinnostavaa kuitenkin tutustua ensin teoksiin, jotka antavat koko perheelle tukea ja tietoa.  Onko kysymys kirjatyypistä, jota mieluusti takakannessakin mainostetaan ikäryhmille ensimmäisestä vuodesta sataan? Onhan niissä johdattelijoinakin usein mummot, vaarit, tädit ja muut vankan tiedon tarjoajat.

Maailma haltuun

Puhelin näyttää päässeen pohdiskeltavaksi monelta kantilta Aino-Mari Tuurilla Puhelimen pomoksi – ota digimaailma haltuun (kuv. Lille Santaneni, Tammi 2022). Tekijä kasaa alkuun tosi paljon kysymyksiä, mutta pian niihin alkaa löytyä vastauksia. Miksi digilaitteet ovat niin kiinnostavia ja miksi niitä pitäisi ymmärtää? Jatkossa Tuuri kehrää ovelasti pohdittavaksi digilaitteiden idean kiinnittää huomiosi houkuttelemalla hauskuuden haluun ja viihteen paloon. Kysymysten äärellä jaetaan asiallisesti tutkittua tietoa paikalleen kivettyneestä kropasta tunteiden vaikutuksiin ihmissuhteissa, olisiko digilaitteista rauhankoneiksi tai riidankylvöstä ruuturatkaisuihin – mitä muuten silmäsi todella näkevät digilaitteiden kanssa. Mukana on tietoiskuja otsikolla Mieti!, kommentteja ja kuplapohdintoja. Kuvitus on ainakin rempseää ja rentoa ja tyypit tyylitelty sinnepäin.

Puhelimen pomoksi antaa hyvää tietotaustaa, kun on ensin puuhastellut lasten kanssa Kerttu Rahikan tarinalla Elsa ja Lauri tutustuvat puhelimiin (kuv. Nadja Sarell, Mäkelä 2022)

Sarjan tässä osassa mummon ja vaarin ullakolta löytyy vanhoja koneita. Lapset keksivät tehdä uudella puhelimella videoelokuvan vanhoista otsikolla Kuka soittaa? Homma sujuu mainiosti, kun kaikki näyttelevät antaumuksella ja pukeutuvatkin erilaisiin asusteisiin ajan hengen mukaisesti. Esityksestä tulee hieno, kun se vielä välitetään suoraan puhelimella television ruudulle. Kirjan lopussa on laajahko selventävä tieto-osuus puhelimen keksijöistä ja kehityksestä, matkapuhelinten malleista 1980-luvusta lähtien, älypuhelimen sisus, tukiverkot ja käyttövinkkejä – mutta myös muistutuksia tilanteista, milloin et tarvitse puhelinta. Nadja Sarellin tutut hahmot kirmailevat aukeamilla vauhdikkaasti.

Puhelin on jossakin taustalla myös Pinja Meretojan Aikamatkassa (Tammi 2022). Alaotsikkona on miten telefoonista tuli älykäs ja matka alkaa Kaisu-tädin kanssa kirpputorilta. Vanhan aapisen myötä selvitetään erilaisia kirjoitusjärjestelmiä, valoisuutta ja sähköä, kunnes päästään valokuvaukseen. Lennätin ja radio enteilevät vanhan puhelimen löytymistä ja siitäpä television voittokulku johtaa äänentoiston uusiin ulottuvuuksiin. Mitäpä enää voi tehdä vanhalla tietokoneellakaan muista härveleistä puhumattakaan? ”Mutta kyllä kaikki vanhat rikkonaisetkin laitteet kannattaa viedä vaikka kierrätyskeskukseen. Jos sielläkään tavaroille ei enää löydetä käyttöä, niistä erotellaan eri materiaalit, joista iso osa päätyy uusiokäyttöön.” Nokian matopelistä Snakesta internetiin, mutta missä ihmeessä se älypuhelin viipyy? Lähes viimeisellä sivulla selviää, että kaikki tähän asti kirpparilla käyty laitepohdiskelu onkin älypuhelimeen soviteltuja ominaisuuksia. Hyvä näin, ja vaikka kehyskertomus kirpputorilta onkin aika mekaaninen, niin kierrätykseen saadaan ytyä. Kirjan lopussa on kierrättämisen periaatteet, keksintöjen aikajana ja yllätys yllätys, jugurttipurkkipuhelimen rakennusohje. Keksinnöistä löytyisi runsaasti lisälukemista suppean lähdekirjallisuusluettelon lisäksi. Ehkäpä koko kirjan nimeä olisi kannattanut rustata selvemmin keksintöjen tai kierrättämisen puolelle.

Leikki leikkinä ja tarinana

Ideoita, luovuutta ja sotkuja tarjoaa Emmi Rapalan ja Iisa Juvan Leikki leikkinä (Tammi 2022). Lapsiperheen luovat hetket saavat tästäkin kirjasta jälleen kerran muistutuksen niistä yhteisten keksimisten iloista ja itsetunnon nostosta onnistuneiden tuotosten jälkeen. Kirjassa ei tosin suoraan sanota kuka korjaa jäljet, mutta kenties siinäkin olisi mukava pieni opetus arjen pakollisesta yhteistyöstä? Liian tarkkoja ohjeita ei anneta, joten kaikki perheen osapuolet pääsevät mukaan projektin etenemiseen. Vauvojen ideat on merkitty erikseen, muutoin ikäsuosituksia ei harrasteta.

Aluksi perustelut toiminnan tärkeydestä, sitten tarvikkeiden esittelyä ja hienoa, todetaan, että pieni taiteilija myös sotkee. Miten suojata (ja suojautua)? On väriharjoituksia, maalaustapoja, muovailua ja rakentelua taikinataikinasta hattaraan – apua, nämä ovat syötävän houkuttelevia. Yhteiset tiedetutkimukset kiinnostavat monen ikäisiä, vaahtomaalaus on kovin monen suosikki ja grafiikan kohdalla saa kivan annoksen tietoa eri tyyleistä. Kätevä on myös antaa paljon vinkkejä kysymykseen, mitä tehdä kaikilla lapsen taideteoksilla. Juhliin saa käytettyä monta tuotosta ja kavereiden kanssa on tosi siistiä(?) tehdä jättimaalausta ja kollaasia. Ja riemukkaat värivalokuvat todistavat onnistumisista.

Entäpä sitten Oona Kivelän Kukkumuu (kuv. Heidi Elokoski, Tammi 2022)? Siinä on tarinatreeniä jokaiseen päivään. ”Ihminen on luotu liikkumaan. Me voimme kävellä, juosta, ryömiä, pyöriä, pomppia, roikkua ja tanssia. Ei meitä ole tehty istumaan!””Mä uskon suhun ja siihen, että tulet oppimaan tosi paljon uutta” Sulla ja sun perheenjäsenillä on kaikilla ihan uskomattoman hienot kehot – vartalot, jotka ovat täynnä taikaa. Täynnä ihmeitä! Ne pystyvät ihan mihin vain!” Tämä kirja taitaa melkein saada meikäläisenkin hiukan uskomaan ja huutamaan siis aina onnistuessaan KUKKUMUU.

Aluksi tärkeitä ohjeita ja jumppatavaroita, sitten lähdetään viikon mittaiselle retkelle Oonan kanssa. Kuvitus on tehty humoristisesti yhdistellen Oonan (hm, kadehdittavan kimmoisan tuntuista malliesimerkkiä) ja piirrettyjä erimuotoisia lapsia – tämäkin mukava piirre. Muurahaismaanantaista seikkailusunnuntaihin sisältää selkeitä vinkkejä, tarkempia piirroskuvituksia ja kannustavaa mukanaoloa. Ehkäpä tuo hauskin on kuitenkin partyperjantai, kun silloin saa valita hyvää musiikkia, omavalintaisen tanssiasun ja muovipullon. Se on tosin tyhjä, koska markkeeraa mikrofonia. Eli tässä olisi Tutti fruttia.

Käännöksiä ihmisestä ja luonnosta

Monille Yuval Noah Hararin ihmisen outoa vaellusta ja kehittymistä pohtivat kirjat ovat tuttuja, mutta nuorille suunnattu (tai takakannen mukaan 9-99-vuotiaille) Pysäyttämätön ihminen (kuv. RicardZarlana Ruiz, Seppo Raudaskoski,WS 2022) on jo kuvituksensa takia houkutteleva ja otsikoiltaan jännittävä. Kuinka valloitimme maailman -tarkennus on jo lupaava.  Harari lähtee sisäkansiin kuvattujen historiamme aikajanan ja maailmankartan tukemana selvittämään, miten esivanhempamme tekivät maailmasta sen, mitä se on. Koska kysymyksessä on osa 1, niin saamme varmaan tietää vielä, miten me voimme päättää, mitä maailmasta tulee. Ihmiset ovat eläimiä, mikä on sapiensin supervoima, miten vanhempamme elivät ja mihin eläimet katosivat? Neljän perusotsikon alle on kirjailtu niin herkullisia yksityiskohtia, laajempia visioita kuin totuuksia, satuja ja uskomuksia. ”Me ihmiset emme ole vahvoja niin kuin leijonat, me emme ui yhtä hyvin kuin delfiinit, eikä meillä varsinkaan ole siipiä! Joten miten me päädyimme hallitsemaan planeettaa? Vastaus siihen kysymykseen on yksi merkillisimmistä tarinoista, jonka eläessäsi kuulet. Ja se on tositarina.”  Kuvitus tukee ja luo mielikuvia kuten tässä kalojen pyynnissä.

Elämän tarinaa on käsitelty eri tavoin jatkuvasti. Anna Claybournen Ihmeellinen evoluutio (kuv. Wesley Robins, suom. Ville Viitanen, WS 2020) on perinteisemmällä tavalla jaoteltu isokokoinen selvitys elämän pitkästä historiasta. Evoluution käsitteistön selventämisestä edetään maapallon menneisyyteen, suureen sukupuuhumme ja yhteisiin piirteisiin. Kysmyksiä esitetään: millaisia muutoksia meissä on tapahtunut, ihmeellisten aivojen saloja ja kehitymmekö todella edelleen. Erikseen puhutaan supersopeutujista ja evoluution erikoisuuksista. Selkeästi isoille aukeamille jaoteltu materiaali on helposti hahmoteltavissa.

Luonnon rikkaus ja suhteemme siihen? Juha Kauppinen kutsuu katsaustaan lyhyeksi oppimääräksi. Monimuotoisuus (kuv. Tuomas Kärkkäinen, Teos 2022) tarjoaa kyllä pureksittavaa moneen kertaan. Sisältö on jaoteltu selkeästi ja päättyy aina kysymykseen ja vastauksiin Mitä nyt pitäisi tehdä? Sitä ennen käydään läpi tekijän mukaan maailman röyhkein kysymys eli mihin monimuotoisuutta tarvitaan? Dinosaurukset ovat päässeet mukaan kysyttäessä kuinka olosuhteet ensin synnyttävät lajit ja ajavat ne sitten vaikeuksiin.

Kauppisen esitystapa on lähestyvä, omiin kokemuksiin väliin poikkeava, sinutteleva, väliin sarkastista ja humoristista. Mihin pieni lintu tarvitsee suuren metsän? Kultajoen taimenista päästään paratiisiniityn kaleidoskooppiin ja ilmaston lämpenemisen vaikutuksiin. Kuvitus on jäänyt lukujen sisältöä markkeeraavaksi esilehdeksi – taitavaa kuvankäsittelyä olisi mielellään nähnyt itse tekstinkin ydinkohtia selventämässä.

Mutta ihastuin todella tuoreeseen tämän vuoden tulokkaaseen Elonkirjoon (WS 2023) Miinä Mäki ja kuvittaja Anni Pöyhtäri veivät minut konkreettisesti ja kuin kädestä ohjaillen luontoomme, jota uhkaa katoaminen. Vaikka takakannen hehkutukselle solisevista puroista ja upottavista suonsilmäkkeistä voisi hiukan hymyillä, sisuksen materiaali saa pian vakavoitumaan ja hengästymään. ”Luonnon kirjo ei kuitenkaan piileskele vain ikimetsien kätköissä tai Lapin palsasoilla, vaan se on läsnä joka puolella ympärillämme. Elämän monimuotoisuus ei liioin voi säilyä eristettynä suojelualueiden saarekkeissa, vaan sitä on varjeltava kaikkialla. Myös kuolleet puut, rikkakasvit ja hyttysparvet ovat tärkeitä palasia elämän monimutkaisissa verkostoissa – elonkirjossa ei ole mitään turhaa.”

Luonnon poluilla ihmisen jäljet, muuttuvassa pohjoisessa luonnossa, metsän siimeksessä, suon aavalla, veden välkkeessä, rannalla ja aaltojen alla pääsen vaeltamaan ja nauttimaan – ja huolestumaan. Ihminen totta tosiaan on osa luontoa, mutta miksi perinneympäristöt hupenevat, miten käy niittykukkien ja perhosten tai pölyttäjien? Lopussa on tiivistykset miten voimme suojella elonkirjoja. Tumma, melkein musta aukeama, mutta valoa on hiukan taivaanrannassa.

Olen silloin tällöin harmitellut, kun luontokirjoissa usein käytetään kuvituksia ja kenties säästetään valokuvien hankinnoissa. Nyt en valita, Anni Pöyhtäri tekee upeaa työtä, käyttää taitavasti erilaisia taustoja ja yhdessä graafisen suunnittelija Kaisu Sandbergin kanssa luo Minna Mäen tietoteksteille kiinnostavat, selkeästi lukemista ohjaavat elävät aukeamat.

 Nimenomaan lapsille ja nuorille suunnattuja kirjoja jää vielä jäljelle iso liuta. Mutta onko määrästä laadun takeeksi? Miten vastaanottajat ja heidän tarpeensa ja kykynsä on otettu huomioon? Näihin kysymyksiin on parasta palata seuraavassa blogissa.

 

 

 

 

 

 

 

Kummat kirjat, kahjot ja raapaleet - älä lue!

 Vuoden alkupuolella voi hetken hengähtää odotellessaan kustantajien potkaisevan taas kevään tuotantonsa vauhtiin. Samalla voi miettiä, kuinka paljon mainioita kirjoja on jäänyt esittelemättä ja sijoittamatta kotimaiseen lasten ja nuortenkirjojen kaanoniin.

 Muutama mielenkiintoinen teema löytyy lukemattomien kirjojen joukosta. Ensinnäkin sanoisinko epäkirjat, jotka eivät halua tulla luetuiksi. Toiset kertovat sen heti kannessa – älä lue minua – toiset pitkin lukemista. Lisäksi tulevat vielä kummat, kahjot ja hullut kirjat. Tämäkin sisältö selviää useimmiten jo kirjan kannesta.

 Helmet-kirjastojen ongelmat

 Niin, en ole osannut olla varuillani pääkaupunkiseudun Helmet-hakujeni kanssa. Poliisillehan ei luovuteta asiakkaiden haku- ja lainaustietoja mahdollisen rikoksenkaan selvittämiseksi, mutta näköjään Amerikkaan kumma ja kahjo mielihaluni on vuotanut. Nyt siis Google tietää tämänkin mielenmaisemani. Pääkaupunkiseutu on saanut viralliset moitteet tietojen huonosta salaamisesta. Olen kuullut kuitenkin vain kehuja helmetiläisten tietogurujen osaamisesta. Mutta älkäämme olko vahingoniloisia. Mitenkähän muut suomalaiset kirjastosysteemit selviävät tarkastuksesta? 

 Joka tapauksessa lastenkirjallisuus näyttää olevan täynnä Kummaa. Marjatta Kurenniemellä Kuinka Kum-maa on kaikkialla (1954),  Uppo-Nallekin tapaa Kumman kuten Tiina Nopolan Siirikin Kumman Kasperin ja Molli kumman pienellä alkukirjaimella. Kummat kirjat on kuitenkin nimenä jo peräti kahdella opuksella. Originaali sellainen on Niklas Bengtssonin otsikoima vuodelta 2014 ja uusin Ville Hännisen ja kavereiden käsialaa (Avain 2022, kansi Timo Numminen).

Kun siinä mukana on vielä Juri Nummelin ja Vesa Sisättö niin tietää, että tämä kahjon kirjallisuuden käsikirja sisältää vaikka millaisia otoksia kirjoittajien oudoista aivoituksista. Kolmikko aloittaa rajulla otsikolla Mitä elämä on? ja kirjaa kahden sivun luettelon kirjojsta, joiden kannesta tämä löytyy. Mutta olisin kyllä alkuun pannut omaan nilkkaan osuvamman parin eli kolmikon version viereen Niklas Bengtssonin Kummat kirjat. Onko mielikuvituksen köyhyyttä napata jo olemassa oleva nimi toiseen kertaan vai kustantajan epähuomio tai huumorin pilkahdus?

 Palotelluista kirjoista kotijumppaan

 Niklas nostaa esiin kirjojen, erityisesti lastenkirjojen niukasti huomioituja puolia: keskiössä ovat muotoilu ja kuvituksen unohdetut puolet, materiaalit, rakenne- ja taittoratkaisut. Uudeksi käsitteeksi nostetaan monimuotoiset lastenkirjat, jotka voidaan jakaa erilaisiksi alaryhmiksi. Näissä teoksissa hyödynnetään kuvan ja tekstin ohella jotakin perinteisestä kirjaformaatista poikkeavaa käytäntöä. Moninaiset ilmaisukeinot voivat yhdistyä niissä omaksi taiteelliseksi kokonaisuudeksi, joita on myös nuorten ja aikuisten kirjoissa.

Kirjassa syvennytään kirjojen ja pelikorttien rajoihin, kuvasalkkuihin, irtokorttikirjoihin, postikorttikirjoihin, palapelikirjoihin, värityskirjoihin sekä lasten- ja nuortenkirjallisuuden karttoihin. Pääasiassa käsitellään siis paloiteltuja ja paloiteltavia kirjoja eli kirjoja, joissa on irrallisia tai irrotettavia osia, mutta ne eivät suinkaan ole ainoita monimuotoisia kirjoja. Aiheen käsittelyä laajennetaan myös lastenkulttuurin puolelle. Esille on nostettu useita yllättäviäkin kirjailijoita kuten Riitta Uusitalon monimuotoisten kirjojen ensimmäisessä laajassa kartoituksessa.

 Lastenkirjallisuuteen nimiplagiaattikin sukeltaa – tosin vain parissa kohtaa ja aika vaisusti. Lapset ja nuoret-osiossa on sekalainen kirjakokoelma lapsen kengissä olemisesta ja kakasta lastenkirjoissa – niistähän on jo olemassa hauskempiakin listoja. Sieltä muuten puuttuu tämän alan nykyhetken johtavat kirjailijat eli Paula Noronen ja Minna Kivelä, joiden Hulluissa saduissa (2021) ja Täysin hulluissa saduissa (Tammi 2022, kuvitukset Minna Kivelä) vauvojen, kännykän ja kauhuoravien ohi nousee sankariksi Kakkakikkare. Tämä esiintyy hammaslääkärissä, valehtelun asiantuntijana, räppäämässä, luontoleirillä, Lontoossa ja kokkisodassa. Kolmannen satukokoelman nimeksi voisi ehdottaa Uskomattoman kahjoja satuja?

Outoihin lastenkirjoihin on päässyt jostain kahjosta syystä Anna Taurialan ja Vuokko Österlundin Ihminen ja ihmisiä (1974), kenties siksi, että siinä esiteltiin jopa rakastelua lähes alasti. Klassikko Vihreä vallankumous saa myös maininnan, mutta onko se kumma kirja voi olla vaikeampi niellä. Mutta kyllä Juri Nummelin ihan oikeita kahjoja sentään löytää kuten namusetätarinan Teemu ja pojat tai Hiiren hongan latvassa. Ville Hänninen taas esittelee ja nostaa ansiokkaasti esille Yrjö Kokon Perheen jumppakirjan (1963) ja totea, miten sivilisaatio on tässä pelkkä pintasilaus.  Niinpä kirjan ohjeissa esiintyvätkin valokuvissa erilaiset metsäneläimiksi markkeeratut hahmot naamioineen. Kummat kirjat kakkonen on varmaan tarkoitettukin selailtavaksi ja toki siitä löytyy lyhyempiä ja pitempiä sukelluksia humoristinen virne suupielessä joka tiedon ja kirjallisuuden lajista.

 Miten kumma kirjoitetaan?

 Kun Suomessa on nykyisin melkoinen määrä mitä kummallisimpia kustantajien nimiä, löytyy toki aivan ikioma porukkansakin eli Osuuskumma. Repertuaarissa on tietenkin mukan Kumma kirjoitusopas (2022).

Toki oppaassa puhutaan yleisesti käyttökelpoisista asioista kirjan kirjoittamisessa, mutta erityinen valokeila on nimenomaan spekulatiivisessa fiktiossa. Tämän yläkäsitteen alle onkin sitten kerääntynyt melkoinen joukko sf:ää, fantasiaa, maagista realismia, kyberpunkia ja niin edelleen. Alan harrastajille tämä on tutumpaa, mutta onpahan myös muutoin näistä lajeista kiinnostuneelle antoisaa. Löytyy maailman rakentamista, tapahtumien rakenteen suunnittelua, dialogin perusteita, erotiikan kirjoittamista ja vaikkapa Magdalena Hain kiinnostava analyysi tarinan ytimessä ja uutena sivistyssanana raapaleet! Taidan alkaa käyttää tuota kaikista sinne tänne kirjoittamistani aluista, lopuista ja hyvistä kohdista, joista voisi tulla joskus jotakin… Kirjoittajan elämästäkin on useita hyviä ja hauskojakin selvennyksiä. Kansi on kovin spekulatiivisen kumma.

 Kampaa kummaa ja muita runoja

 Lastenrunojen parissa välittäjänkin tuntee olonsa välistä kummaksi. Nimet ohjaavat ajatuksia kuten Laura Ruohosella Kummalla kammalla (luv. Erika Kallasmaa, Otava 2022). Ulkoasu näyttää lasten kuvakirjalta, mutta viimeistään Catti Casanovan elämänohje panee pohtimaan kohderyhmää: ”Haista/ maista/ jokaista.” Perille menevin lukija lienee siis pientä koululaista varttuneempi kollikissa? Muidenkin runojen maukaisujen tulkitsemisessa on melkoisia vaikeuksia niin sanaston, laajojen kulttuuriyhteyksien ja ylipäänsä kohdevalintojen kanssa. Kenties alkuruno Laiva on lastattu antaakin ohjeet (tai varoituksen) välittäjälle: ”Laiva on lastattu hajamielillä:/ he unohti kaiken kaikilla kielillä!”

Ihan totta, sanaleikkejä löytyy kummalta kannelta, kun kampea kampela kanteleen kannelta. Ehkäpä leikki-ikäisille lausuisin sittenkin vanhan kansan rimpsuja eelin keelin klotista viipula vaapula vottiin kuin tiedotuksia merenkulkijoille: ”Zimpula zampula/ zeniitissä Kokkola!/ Åbossa å/ Turku haloo/ ja loppu loki lokin kakassa!”. 

 Onhan tuossa ainakin yksi vuorenvarma ilmaus mukana. Näitä päivitettyjä loruja ja tilannekuvia on tosi vänkää esittää ja ääntään värisyttää, mutta paremmin voi onnistua varttuneempien kanssa. Lasten kera voi hassutella Erika Kallasmaan kuvilla ensin riemastellen ja kummia yhteyksiä etsiskellen – jos siihen sitten runonlausuntaa tarvitseekaan. En oikein usko, että näistä olisi unirunoiksi, vaikka viimeisessä Unen maisemissa Buddhakin meditoi yön outoja maisemia. Muuten, ymmärrän, että kirjastojen on johonkin laitettava lainauskooditarransa, mutta mitähän kuvittajat ajattelevat sijoituspaikoista? Pahimmillaan ne peittävät oleellisia kohtia taka-aukeamasta.

Mitenkähän Mariskan Kummat ja kammot (kuv. Reetta Niemensivu & Aapo Ravantti, Tammi 2021) solahtaa teemaan? Kun on kysymys lauluntekijästä ja laulajasta, niin miten runokirjassa lauseet ja riimit soljuvat ulos. No, usein unohtuu totuus, että tekstinsä ääneen lukeminen on mainio tapa löytää erilaisia ongelmakohtia ja muita mukelluksia. Mutta miten näitä pitikään esittää, millä tyylillä? Kestää hetken aikaa, ennen kuin lopettaa ilmeisen vanhanaikaisen tapansa lisätä sanoihin sen viimeisen kirjaimen ja tottua tyyliin. ”Annas, kerron tarkemmin,/tarviit silmät, yksikin/ luultavasti riittää, mut/ silleen en oo kokeillut.” 

 Mariskan lastenrunokoppaan mahtuu siis lumiukonnenäleipää, seitsemän korvaa, Aave Mariaa, känkkäripäivää, keskisuuri merenneito ja keijupölyä. Oikeastaan siis tutunoloista hahmojen metelöintiä ja riehakasta menoa, jota kuvittajien reippailla siveltimillä laajennetaan koko aukeaman täyttäviksi. Lapsia huvitti ainakin runon Hiihtokummitus ja Tylsärouvan kuva – torilla rullasuksilla toilaileva kummitus saa peräänsä oikean siisteyden ja kurin ruumiillistuman. Siinä taisi tuo pieni opetuskin mennä ihan hyvin perille.

 Absurdista kummasta ilman pistettä

 Harri Hertellin Absurdien aakkosten (kuv. Laura Mertz, Etana editions 2022) takakansi hehkuttaa: kirja on villi ja värikäs aakkosrunokirja, josta voit nauttia monin aistein. Värikäs – varmasti. Aakkoset viittaavat ehkä noin kuusivuotiaaseen, jonka pitäisi sitten heti aluksi mieltää, mitä on absurdi. Sen jälkeen tulevatkin ne aakkoskirjojen hankalimmat sivut. Buffetti, Boston, boolimalja, flamencoa, fiini delfiini, kalsariton kalmari, diili. Näitähän on väännelty kautta aakkostuksen historian ja yritelty olla fiksun fiinejä runoniekkoja. Jos vanhemmat jaksavat avustaa, niin voipi tulla ihan hauskoja tilanteita, varsinkin kun mukana on vielä Pentti Luomakankaan musiikkia QR-koodilla. 

 Kuvittaja ilottelee parhaansa mukaan, mutta absurdiuteen hänkin päätyy. Joskus mustalla varmuuden vuoksi erotellut kirjaimet taitavat olla vähän noloina, kun kaikki muu vinksahtelee pomppien ympärillä. Paitsi P, jota on vaikea erottaa taustastaan. Vaihtoehtoja löytyy monia, keskittyneempiäkin kuvitukseltaan ja teksteiltään.

 Aakkosiin ei kuulu piste, mutta sekin tarvitsee oman kirjansa. Klassikko tietysti on edesmenneen ystäväni Osmo Jokisen Nollapiste (2004), jonka tyhjiltä sivuilta sai tarkkaavaisena etsiä sitä kuuluisaa pistettä. Huvittavinta oli tietysti, että kirjan tiedoissa ilkikurisesti ilmoitettiin myös kääntäjä ja graafinen suunnittelu.

 Kaisa Happosen Piste (WS 2019) ja Piste ja megaällö tykkäysjuttu (WS 2020) laittavat kerralla pisteen tarinan kummien kirjojen joukkoon. Kuvittaja Joonas Utin riemukkaiden oivallusten tukemana kirjat voisivat kuulua alakoulun päästökokeeseen siirryttäessä yläkouluun. Nythän on kuultu huolestuttavia uutisia lukutaidottomuudesta ja kirjoittamisen alamäestä.

Näiden kirjojen sankari PISTE nappaa varttuneemmankin toimittajan mukaansa miettimään välimerkkien ihmeellistä maailmaa. Kaisa Happonen on kerännyt mukaan niin muistumia maailmankirjallisuudesta (Olipa kerran ja muut Robinsonit), tarinankerronnan erilaisista mahdollisuuksista (oivaa opastusta näille sanankäytön harjoittelijoille) sekä tietysti huumorin pläjäykset. Loppu hyvin, kaikki hyvin, piste. Ei sentään, jos rakastaa tarinoita, niitä on saatava lisää. 

 Megaällä tykkäysjuttu alkaa vuorenvarmasta keinosta eli sankarin kiellosta. ”Et saa avata tätä kirjaa! Olen saanut tarinoista tarpeekseni! Varsinkin tällaisista.” Nyt sankarina on Laventeli, kirjakaupan kiireapulainen, joka tietää tarkkaan, mitä sinä haluat lukea. Kyllä! Korvaläppien virkkausopas osuu kyllä meikäläisen kumma-kuumeeseen. Vai oliko se näkkileivän historia?  Joka tapauksessa Laventelin ja Siriuksen rakkaustarina opettaa lukijaa myös sanomaan empimättä ja mielellään, että toinen on kuin tähtisadetikku, hauskasti häikäisevä! Niin, sillä jos opettajat eivät osaa välittää ihmissuhdetaitoja, niin Piste vie perille.

Piste-kaksikko on rämäpäisen kuvituksensa kautta hyvä verrokki näille kummille lukemisen esto-opuksille.

 Älä avaa minua!

 On Magnus Mystin Hirveä pieni kirja (kuv. Thomas Husung. Aurinkokustannus 2021), sivulta toiselle ja taas jonnekin ohjaileva tarina. Idea on mukava: kirja itsessään yrittää koukuttaa lukijaansa ja mietiskelee miten se onnistuu. Onko jännitystä ja kauhua tarpeeksi, onko kunnon valehtelua ja juksaamista vai voisiko ihan tulla lukijan kanssa jotenkin kaveriksi. Väliin on raamin mukaisesti erilaisia tehtäviä ja tyrmään joutumista tai jotain kauheuden lähestymistä. Tällaisenaan kirja varmasti toimii viihdykkeenä ja väliin ihan hauskana kauhun parodianakin. Kuvitus ei järin pelottava ole animaatiohahmoineen. Vihreä välihuutoteksti tummalla pohjalla on kyllä ihan hirveää.

 David Sundin on puolestaan luonut niin Kirjan joka ei halunnut tulla luetuksi (2022) sekä Kirjan joka ei todellakaan halunnut tulla luetuksi (2023, suom. Tittamari Marttinen). Toivottavasti tämä ei ole Tammen yleinen linja, vaikka ei lueta -kirja ilmestyikin tämän vuoden aluksi.

Näissä kirjoissa kirja itsessään on kuin elävä taikuri, joka kirmaa ties millaisiin muotoihin. Lapsi pyytää aikuista lukemaan iltasadun ja tietysti tämä suostuu. Ei olisi pitänyt! Kirjasta tulee ratti, ja vauhtia lisää.  Kirjaan ilmestyy uusia sanoja, se saa siivet, teksti kutistuu ja suurenee, tulee viimeinen sivu, eikä missään nimessä saa kääntää enää. Kirja menee kiinni, pysäytä heti, taistele! Entäs jos sivu syttyy tuleen? Tai kirjaimia puuttuu tai yksi muuttuu toiseksi? Jatko-osassa kirja käyttäytyy yhä huonosti, jopa puraisee! Hirviöitä ilmestyy ja outoja olentoja ja tunteita aletaan opiskella suurilla kirjaimilla!

 Tittamari Marttinen on varmaan juuri oikea suomentaja. Teksti on riemastuttavaa ja näyttää erilaisia tapoja käyttää kieltä, löytää yksityiskohtia ja opetella samalla keskustelua, tutkimista ja kuvituksen monimuotoisuuden arvioimista. ”Saattoiko kirja kuulla niitä, jotka lukivat sitä?” Aikuiselle kirjan välittäminen on sekä vaativaa että vapauttavaa. Näiden pisteiden ja epäkirjojen kanssa voi päästää itsestään oman pienen Kummansa nautinnolla irti. Välillä saa ihan karjuakin.

Luitko tämän blogin kuitenkin loppuun? Et siis ottanut vaarin varoituksista!

 

 

Finlandian luokat, luonto ja luottamus

Niinhän kävi kuten olin ounastellut. Lastenkirjallisuuden Finlandia ja 30 000 euroa meni Malmöön. Vastavuoroon tuli kuitenkin Pietarsaareen 100 000 kruunua Ellen Strömbergille August-palkinnosta ja nuortenromaanista Mehän vaan mennään siitä ohi (S&S). Olisiko tähän ollut enteitä, kun Strömberg kävi Monika Fagerholmin kirjoittajakursseilla? Monika nimittäin voitti Suomen edellisen Augustin 2005.

Kun lukijaFinlandian sai Reetta Niemelä Mustan kuun majatalostaan, niin lasten ja nuortenkirjojen kärjessä porhaltavat mitä oudoimmat mielikuvitushahmot. Reetalla niillä on kytkynsä suomalaiseen kansanmieleen ja tarinoihin. Sofia ja Amanda Chanfreaun Kirahvilla on tavattoman suureri sydän-fantasiassa luontokappaleet bongataan eri henkilöiden tarkasteluissa jopa parhaita nauruja keräten. Kirahvin äidin kaipuun ja sydämen jäätymisen lisäksi saattoi ihmetellä ja arvostaakin, miten lukujen otsikoihin oli löydetty luontomaailman asuttajista mitä oudoimpia ominaisuuksia.

Rajua palkintopuhetta

 

Diktaattorien puheissa korostuivat lukemisen tärkeys ja kirjallisuuden vivahteikas anti ihmisen elämään. Juontaja, näyttelijä ja peruskoulun opettaja Ernest Lawson tietysti puhui hiukan myös ongelmista ja lukemisen opettamisen vaatimuksista. Lastenkirjallisuuden voittajaparin haastattelu latistui valitettavasti tavanomaisiin kysymyksiin yhteistyöstä ja palkintosumman käytöstä ja jatkosuunnitelmista.

Julkisen huomion taisi kuitenkin kerätä kaunokirjallisuuden voittaja Iida Rauma, joka oli ymmärtänyt mahdollisuuden puhua suoraan laajemmalle yleisölle. Hänellä oli myös kanttia kritiikilleen, sillä Hävitys(kansi Tuomo Parikka) perustui omakohtaisiin kokemuksiin lasten asemasta yhteiskunnassa, koulumaailmassa ja väkivallan kohteena.

Iida Rauma aloitti räväkästi toteamalla, että kirjoilta on loppumassa lukijat. Hän ei kuitenkaan ollut niinkään huolissaan lukijakunnan katoamisesta kuin yhteiskunnallisen epätasa-arvon lisääntymisestä ja demokratian romahtamisesta.

”Nuorten lukutaidon heikentyminen – tai heikentäminen – on sen ytimessä. Ajatus viisitoistavuotiaasta, käytännössä lukutaidottomasta ihmisestä, on musertava. Hänen elämästään on viety yhdeksän vuotta, hänen vapauttaan on rajoitettu ja hänen itsemääräämiseensä on kajottu. Vastineeksi hän ei ole saanut edes tätä nykymaailman tärkeintä eloonjäämistaitoa.”

Rauma antoi epäsuorasti viitteitä myönteisistä keinoista puhuessaan vanhempiensa tuesta eli väsymättömästä lukemisesta lapselle. Ensimmäisen luokan ihana opettaja vei luokan joka viikko kirjastoon, mistä löytyi kannustava kirjastonhoitaja.

Termi eriytynyt lukutaito tarkoittaa eriarvoista ihmistä, Rauma toteaa. ”Lukutaitoinen ihminen on kriittinen ja hankalasti hallittava. Lukutaidoton ihminen puolustuskyvytön, huijattavissa ja heikoilla. On turha kuvitella, etteikö joku yrittäisi hyötyä tästä.”

 

Luottamukseen tukeutuminen

 

Aikaisemmin käytettiin uuvuttavuuteen saakka ilmiöiden selittämiseen tarina-termiä. Jopa lähikampaamosta tuli Hiustarinoita-niminen. Joukkuepeleistä – yhtiöiden erilaisista vuosituloksista puhumattakaan – selvitettiin, miten tästä nyt tuli tällainen tarina.

Äkkiä mukaan on tullut uusi termi. Luottamus. Oli oikein riemastuttavaa, kun niin jääkiekkomaajoukkueen valmentaja kuin Huuhkajien vastaava yhteen ääneen totesivat linnan kutsuilla, miten joukkueen peli rakentuu luottamuksen varaan. Koko joukkueen yksilöt ovat hioutuneet ja oppineet keskinäisen ryhmädynamiikan ja arvostuksen.

Rauno Haapaniemen ja Liisa Rainan uusin koulun toimintaa luotaava kirja on sopivasti aallon harjalla ja selittää pätevästi esimerkein, mistä on kyse ja mitä koulussa voidaan tehdä oppilaan eloonjäämisen tukemiseksi. Luottamus ja kansalaisuuteen kasvaminen (Cultura 2022, kansi Pirre Vaijärvi) on tärkeä kirja niin opettajille, opettajakoulutukseen, vanhemmille – ja päättäjille.

Iida Raumallekin kirjasta voisi olla tukea ja luottamuksen lisäämistä koulun mahdollisuuksiin. Alaotsikon mukaisesti esimerkkeinä on useita käytännön koulutyössä saatuja tuloksia ja havaintoja sosiaalisen pääoman pedagogiikasta. Tekijät pääsevät hiukan briljeeraamaankin todetessaan, että jopa Helsingin Sanomat pääkirjoituksessaan 3.4.2022 totesi Suomen kansallisaarteen olevan luottamus.

 

Miten hyvä elämä turvataan?

 

Tekijät aloittavat raflaavasti hekin. Kirjan syntyyn on vaikuttanut merkittävästi Koskelan koulupojan surma 2020, kertoo Rauno Haapaniemi. Miten joku voi jäädä noin yksin? Miksi uhrilla ei ollut suojaa antavaa sosiaalista verkostoa ja turvallisia ystäviä? Mitä pitäisi muuttaa koulussa ja tukitoimissa, jos kaikesta huolimatta tällainen on mahdollista?

Samoja ajatuksia Finlandian voittajan kanssa tulee kirjassakin esiin. ”Demokratiaa, moniarvoisuutta ja avoimuutta heikennetään autoritaariseen johtamiseen pyrkivien organisaatioiden taholta tarkoituksellisesti. Tehokkaammin se käy epäluulon kylvämisellä ja vastakkainasettelulla.  Ilman luottamusta maailma on rikki. Koulu voi vaikuttaa osaltaan koko yhteiskunnan hyvinvointiin vahvistamalla luottamusta.  Jokaisella pitäisi olla samanlaiset mahdollisuudet osallistua, rakentaa elämäänsä ja kuulua yhteisöön. Koulun tehtävä on kansalaiseksi kasvun tukeminen ja hyvän elämän mahdollistaminen.”

Tekijät miettivät, miten julkisuudessa koulumaailmaa on viime vuosikymmeninä käsitelty usein lasten ja nuorten ongelmien näkökulmasta. Kouluun on haluttu ja saatu yksilöiden ongelmiin erikoistuneita ammattihenkilöitä. Mutta vaikeuksien tunnistaminen ja niiden hoitaminen eivät ole toistaiseksi poistaneet syitä, jotka ongelmia aiheuttavat.

Osataanko riittävästi huomioida koulua lasten sosiaalisena kasvuympäristönä?

Haapaniemi ja Raina käsittelevät otsikoitaan viiden kokonaisuuden kautta teorian ja käytännön kautta. Neljännessä ja viidennessä puhutaan maallikkoakin kiinnostavasti Huuhkajien, Susijengin ja jääkiekon hymistämää luottamuksen rakentamista eli ryhmäilmiöitä opettajien tueksi heidän kehittäessään inhimillisen ja sosiaalisen pääoman kasvamisen vuorovaikutussuhteita.

Kiusaaminenkin saa oman ala-otsikkonsa. Tekijät kirjoittivat jo Helsingin Sanomien Vieraskynään 11.9.2021 kiusaamisesta ja pienryhmistä. Koulussa kaikki vuorovaikutus on julkista ja oppilaat yleensä varsin tietoisia vertaisryhmänsä tapahtumista. Suojaavat, merkitsevät kaverisuhteet ehkäisevät kiusaamista hyvin tehokkaasti. Jos yhteisö ei palkitse kiusaajaa ja tällä on vaara jäädä yksin, ei kiusaamiseen ole motivaatiota. Kiusaamisesta on helpompi kertoa ryhmässä, jolloin yksittäistä oppilasta ei voi pelotella tai leimata kantelupukiksi. Näkymätön voidaan tehdä näkyväksi erilaisin keinoin, esimerkiksi säännöllisten nimettömien ilmapiirikyselyjen avulla.

Mutta vain koulussa voidaan tasoittaa erilaisista taustoista johtuvaa sosiaalisen pääoman eroja. Se on osa koulun laajaa sivistystehtävää. Toivottavasti kirjan ympärillä alkanut kiinnostava keskustelu saa lisää lentoa eri lukijapiireistä.

 

Toimivatko kampanjat?

 

Iida Rauma epäili terävästi myös erilaisia lukemisen edistämiseen tähtääviä toimenpiteitä. ”Lastentarhanopettaja-äitini suree sitä, miten ääneen lukeminen on vähentynyt päiväkodeissa. Mieleeni on jäänyt hänen puheistaan ’lokakuu on lukukuu’-niminen kampanja. Äidistäni se oli kaamea. Lukemista ei opita kuukaudessa. Se opitaan, kun lapselle luetaan joka päivä, viikosta ja vuodesta toiseen. Niin kauan, että lapsi haluaa lukea itse.”

Laajempia yrityksiä näillä tiivistetyillä iskuotsikoilla on toki ollut. On komeasti julkisuudessa esiteltyjä järjestelytoimikuntia, työryhmiä, esittelytilaisuuksia, erilaisia toimenpide-ehdotuksia ja tuloksien esittelyjä. Mutta tosiaan, mitä todella on tapahtunut? Mitä on jäänyt käteen ehkä ensihuuman ja tukevan avustusmäärärahan laannuttua? Onko Iida Rauman loppukaneetissa todella perää? ”Lukutaidon ei pidä roikkua erilaisten kampanjoiden ja strategioiden varassa kuin löysässä hirressä. Sen ei pidä olla opetussuunnitelman sivujuonne tai ylimääräinen taakka loppuun uuvutettujen luokanopettajien niskassa."

Kuinkahan monessa kirjailijaillassa, opettajien kera vanhempainilloissa olen päässyt uuvuttamaan puhumalla lukuhingusta ja varhaisista yhteishetkistä. Taisin joskus tukeutua jopa tutkimukseen sikiö reagoimisesta lukemiseen ja musiikkiin. Silloin useammassakin paikassa ehdotettiin uusien vatsakirjojen tekemistä.

Mielestäni Lastenkirjainstituutin tämän vuoden Onnimanni-palkinto kuitenkin kiinnittää huomion juuri tänne alkulähtökohtiin. Se jaettiin Lukukeskuksen Lukulahja lapselle-ohjelmalle. Hanke on pyrkinyt nostamaan esiin lukemista tasavertaisesti kaikissa vauvaperheissä. Se on ensimmäinen meillä toteutettu valtakunnallinen, koko ikäluokan tavoittanut kirjalahjaohjelma.

Vauvaperheille on jaettu neuvolatarkastuksen yhteydessä kirjakassit jopa yhdeksällä kielellä. Säännöllinen ääneen lukeminen on hyödyllistä monin tavoin: varhaislapsuuden kokemukset vaikuttavat tehokkaasti myöhempiin lukukokemuksiin.

Mutta niinpä – miten hanke jatkuu? Jääkö sekin kertaluontoiseksi kampanjaksi Iida Rauman turhauttavaan listaan?

 

Entä lasten tunteet?

 

Tiedonjulkistamisen neuvottelukunta otti valtionpalkinnoissaan selvästi kantaa myös varhaislapsuuden tilanteisiin palkitessaan Fanni-norsun psykologiset otteet. Julia Pöyhösen, Heidi Livinstonin ja taiteilija Linnea Bellaminen Fanni-kirjoissa pieni norsu seikkailee eläinystäviensä kanssa. Suosittujen ongelmaratkaisukirjojen rakenteen mukaisesti tässäkin joudutaan tunnekuohujen valtaan, kiukustutaan tai pelätään. Eläimet yhdessä yrittävät käsitellä tunteita ja ymmärtää niiden syitä. Perustelujen mukaan tekijät ovat tunnistaneet käytännöllisiä tilanteita, joita lapset kokevat. Ote on myötätuntoinen, teot ja ilmeet ilmaisevat osuvasti tunteiden purkautumista.

Jokaisessa kirjassa on tieto-osuus vanhemmille sekä harjoituksia tunnetaitojen opetteluun. Älylaitteiden vetovoiman vierellä on entistä tärkeämpää pienestä pitäen harjoitella sosiaalisia taitoja, tunteiden tunnistamista, nimeämistä ja hallintaa.

Tosiaan, kun vanhemmat lukevat Iida Rauman vanhempien tapaan kirjoja lapsille innoissaan, kokemus välittyy entistä paremmin perheen pienemmille. Mutta eipä unohdeta ”tavallisia” kuvakirjojakaan. Oikeastaan mielestäni lähes kaikista kotimaista taitavista kuvakirjoistamme löytyy yllin kyllin tunnekasvatusta ja ongelmanratkaisuja – ilman tunnemittareita tai psykologin ohjeistusta. Niitä voi toki poimia mukaan Fanneista, Metsämarja Aittokosken Pikkulista oppimassa tunteita tai Maria Vilian Näkymättömästä repusta tai Maarit Kallion Murkensista ja hirmuisesta syysmyrskystä tai Tiina Nopolan Siiristä ja kainosta kurpitsasta tai Sanna Sofia Vuoren Leijona tulee tai…  

 Katri Kirkkopelto on jälleen tunteiden, ystävyyden ja harmituksen tulkkina erinomainen johdattelija. Jos yhden kirjan tähän juhlaan haluaisi lahjoittaa, niin käärisin paperiin Mollin joulun. Ottaisin sen jopa etukäteen riemastuttamaan pienempiä ja juttelemaan antamisen, kaveruuden ja toisen tunteiden tulkitsemisesta. Siellä on myös tämän joulun suttuisin joulupukki! Kyllä voi kirjan toisenkin kerran ottaa kääreistä ja kuunnella kun lahjansaaja tulkitsee sen omalla tavallaan.

Touhukkaan hm tasokasta joulua kirjojen parissa.