Huuhkajat ja roskaaminen - luonto kutsuu lomalle

 Kirjastot ovat vihdoin aukeamassa muuallekin kuin lainausautomaattien ja tilattujen kirjojen luokse. Niiden tiloja käytettiin myös tehokkaasti kuntaäänestyksen toimipaikkoina, mikä toivottavasti toi uusia asiakkaita ja innosti vanhoja turvalliseen ennakkovalintaan. Mutta nyt on mainio tilaisuus myös varustautua kesän rientoihin. Varsinkin yhteiseloon nuorempien lasten kanssa erilaiset seikkailut ja oppaat varmasti antavat muiden puuhien väissä ja iltaisin sopivaa vaihtelua.

Valinnanvaraa on oikeastaan ruhtinaallisesti. Keväälläkin on ilmestynyt uusia kirjoja kohtuullisen tiheään tahtiin – ja viime vuoden antiakin toivottavasti kirjastoissa esitellään. Ja vanhemmissa vara vielä varmempi. Mutta otetaan nyt kesäkuun vinkeiksi alkuun kaksi ylivoimaista teemaa, molemmat luonnosta. Huuhkajat ja roskaaminen.

 On meillä sauna, viina ja kirves – ja Pukki

 No tulihan se sieltä. Teemu Pukki Baby (kuv. Arto Nyyssönen, Arktinen Banaani 2020), kirja suomalaisesta jalkapallosankarista. Mutta mitä otsikossa tekee lisäys Baby? Kirja tosin alkaa jo ennen viidettä ikävuotta, jonka jälkeen Pukki alkoi tositoimiin ja säännöllisempään harjoitteluun. Oliko tuo lempinimi… Mika Wickström tuntee tottuneena urheilukirjailijana ja jalkapalloilijana itsekin kommervenkit ja tärkeät yksityiskohdat. Näistä rakentuu mukava, aikajärjestyksessä etenevä elämänkerta Teemu Pukin vaiheista Suomessa ja kansainvälisillä kentillä aina viimeiseen unelmien täyttymykseen, Huuhkajien pääsyyn vihdoinkin mukaan EM-turnaukseen. Kuvituksissa Pukki muuttaa muotoaan varmaankin hyvin tehdyn valokuvataustoituksen mukaisesti. Huuhkajakin lentää kansikuvassa petomaisesti maaliin kiitävän pallon perässä.

Huuhkajat ovat kesähuuman peruspilareita, ja niinpä kannatus näkyy Mikan uusimmassa Totti-kirjassa Totti kisahuumassa (WS 2021, kuv. Mari Ahokoivu). Totti ja isä lähtevät peräti Kööpenhaminaan seuraamaan Huuhkajien ottelua, joten Totin into on huipussaan. Mutta voi, Mika ei kerrokaan lopputulosta, eikä matkakaan mahdu kirjaan mukaan. Niinpä kirja jää Huuhkajien riemukkaaksi mainostamiseksi ja oikeastaan sitä voisi sanoa fanikirjaksi kannatushuutoineen ja lauluineen. Mikan mukaan isä ja Totti huutavat rinta rottingilla siis: ”Oi Suomi on, oi Suomi on! Oi Suomi on niin ihana! On meillä sauna, viina ja kirves Suomi on niin ihana!”  No, niitä muitakin kannattaa vielä opiskella ja kotikatsomoissa käyttää, kun kisa ensivoiton jälkeen muuttuu yhä jännittävämmäksi.

Uudessa Tietopalat-sarjassa Wickström jatkaa kentän hahmotusta otsikolla Jalkapallo haltuun (WS 2021, kuv. Anton Lipasti). Pientä historiaa ensin, jota löytyy sopivin välein pitkin kirjaa. Hauskasti kerrotaan ensipotkuista Suomessa ja pyöreän pallon suunnittelusta. Varusteiden jälkeen mietitään, mitä numerot paidoissa oikeastaan tarkoittavat ja mennään! läpi futistermejä, varsinkin paitsiota. Mielenkiintoisesti Mika esittelee ennen suurseuroja niiden stadioneita – no, sieltähän rahaa tulee, mitä suurempia ovat. Sitä tietokilpailun materiaalia ovat hienoimmat palkinnot ja upeimmat tuuletukset. Niin, kun otsikko on jalkapallon saamisesta haltuun, onpa lopussa sentään pari sivua harjoittelun törkeydestä! Hiukan jäin miettimään kansikuvan opetusta: selfiekö on se tärkein tuuletus?

 Matkoja vesien kautta

 Traditionaalisin lomatietokirja taitaa olla luontoon sijoittuvat tarinat ja oppaat. Veilä luontoa on olemassa, ja kirjojen määräkin on oikeastaan valtava. Vanhoissakaan kirjoissa eivät värit haalistu, joskin kohteiden määrät saattavat kaventua uhkaavasti. 

Luontoon lähteminen on myös seikkailu, ja tuo elementti tulee mainiosti mukaan harvinaisempien kohteidenkin myötä Raili Mikkasen uusimmassa, Suomen lasten saariseikkailussa (kuv. Sirkku Linnea, Minerva 2021).

Miksipä ei luottaisi vanhaan koettuun raamiin, jota Raili on käyttänyt muissakin Suomen lasten retkissä? Niinpä saariseikkailukin koostuu ensinnäkin yleiskatsauksesta ja sitten kehotuksesta: ”Mutta nyt: kipin kapin seikkailemaan kymmeneen saareen Suonenlahdelta Pohjanlahdelle!” Kotkan Varissaaresta aloitetaan ja lopulta päädytään Hailuotoon. Saaret saavat erimittaisia esittelyjä, mutta runko on samantyylinen: ensin on kahdesta neljään sivua saaren esittelyä ja historiaa ja tämän jälkeen tarina tai usein mainostettu seikkailukin saareen liittyen.

Ruotsinsalmen taistelusta 1790 kerrotaan venäläisten poikien silmin, ja pelastus tulee solmitun rauhan myötä. Porvoon Pellingissä lyhyen esittelyn jälkeen tuleekin yhdeksän sivua nuorten matkasta ja tutustumisesta Tove Janssonin nimikkopolun arvoituksien selvittämiseen. Seilin saari ja sen spitaalisairaat ohitetaan nopeasti, käydään Kemiönsaaren Rosalassa ja viikinkikylässä, Jurmossa kerrotaan tarina miten kirkko sai laivansa. Korppoosta päästään jo Ahvenanmaan Kökariin, mistä annetaan ihan matkailuvinkkejä ja tarinassa palataan munkkien aikakauteen ja luostarin raunioihin, Merenkurusta napataan mukaan Mustasaaren Raippaluoto.

Yleensä tarinoissa perhe tai sopiva ryhmä vaeltaa saaren eri osissa ja tutustuu samalla tapahtuneeseen tai merkittävimpiin rakennuksiin ja kulkureitteihin. Mikkanen käyttää hyväkseen myös taitoaan historian elävöittäjänä ja tämä on tehokasta. Eikä kummituskaan ole hassumpi, kun lopetetaan Hailuodon Fruu Faarastiinaan. Lieköhän Railia innostanut kuitenkin eniten nämä saarten historiat ja tarinat, koska minusta Saariseikkailut ovat näistä Suomen lasten kohdekirjoista vetävimpiä ja innostuneimpia kohtaamisia? Sirkku Linnean kuvitus on varsinkin historiallisissa kohteissa elävää ja ilmaisevaa.

 Muodonmuutoksia ja kirjaston törkeä sabotaasi

  

Luontokirjoissa kuten sanottua meillä on mainioita tekijöitä kasapäin. On vaikkapa Anne Hakulisen Lapsen oma perhoskirja (kuv. Leila Nevakivi, Minerva 2021), joka sekin rakentuuhyväksi havaitun mallin mukaan monipuoliseksi ja kattavaksi kokonaisuudeksi perhosista. Sadullisin keinoin mummi, Nelli ja Niilo muuttuvat taikapölyn ansiosta pikkuruisiksi ja pääsevät lentämään erilaisten perhosten kanssa. Oikeastaan tämä on sopiva johdatus perhosten elämään, missä muodonmuutokset ovat elintärkeitä. Lisää kiinnostuneille löytyy Lapsen omasta metsäkirjasta ja Lapsen omasta ötökkäkirjasta.

Olen seurannut kasvavalla innostuksella Aira Savisaaren Niilo-sarjaa. Tarjolla on jo seitsemän mainiota esikouluikäisten faktiota Niilo-pojan mielenkiinnon kohteista (ehkä myös äidin ja isän?). Nikkaroidaan, leivotaan, tehdään keppihevosia, korjataan pyörää, vietetään synttäreitä ja rakennetaan pönttö  - samalla laajennetaan kiinnostavasti näkökulmaa myös lintujen tarkkailuun ja muistiinmerkitsemiseen. Viimeisinkin on ajankohtainen: Niilo kylvää (kuv. Hannamari Ruohonen, Karisto 2021). Ensin selvitetään, miten äiti on lähtenyt auttamaan jalkansa loukannutta mummia. On siis aikaa valmistaa hänelle yllätys. Niilon päähän vain pälkähtää, että olisi mukava kylvää nurmikko – äiti rakastaa juosta paljain jaloin. Pahaksi onneksi on talvi, joten täytyy tuumia uudelleen. Isoon pesuvatiin hankitaan multaa ja sekaan siemeniä. Savisaari kuvaa pilke silmäkulmassa, miten odottelu on ärsyttävää, mutta onneksi on kaikenlaista mitä voi tehdä sillä aikaa – kuten lumihevosella ratsastamista, lintujen bongaamista ja isän kanssa muhkuroiden leipomista.

Ja sopivasti äidin paluupäivänä pesuvadissa on hieno, iso nurmikko, missä jalkoja voi ihanasti kutkutella. Niilo kylvää -kirjassa tiivistyvät entisestään turvallinen kotitausta, tasavertainen puuhailu aikuisten kanssa, yhteisöllisyyden tärkeys ja ystävien mukaanotto. Kuvissakin näkyy tuo tunnelma, vaikkapa lopun tunteisiin – ja huumoriin – vetoavassa kuvassa äidistä jalat tukevasti ruohojen syleilyssä. Mutta kaksi huomatusta täytyy kyllä tehdä. Toinen on myönteinen: Ruohonen käyttää alku- ja loppuaukeamat hyödykseen henkilöiden ja asioiden esittämisellä ja selkeiden ohjeiden antamisella. Mutta aika törkeää on Vantaan kirjastolta lätkäyttää lainaustarransa juuri oleellisimman asian päälle: missä ne äidin varpaat ovat? Kuvittajien pitäisi oikeastaan puuttua huolimattomaan ja piittaamattomaan tapaan turmella kuvittajan luoma kokonaisuus!

 Jos metsään menet nyt, niin… 

Christel Rönnsin Nippelin ja kummallisen kapistuksen (Lasten Keskus 2021) takakannesta jo selviää, että Nippeli on suurten sanojen pieni hiiri. Itse perusjuoni on tutunoloinen näppärä kuvaus metsästä löytyneestä peilistä. Se tuottaa erilaisia kommentteja metsän asukkailta varsin hauskasti – lasten kanssa on mukava arvuutella ja miettiä näitä eteenpäin. Mutta ne suuret sanat? En aivan ymmärtänyt miksi Nippelin isommalla tekstityypillä painokkaasti esittämät sivistys yms ilmaisut avittavat juonen kulkua? Oikeastaan originelli, anomaalinen, groteski, kulturelli, makaaberi jne haittaavat etenemistä, kun niitä pitää selitellä jotenkin järkevästi pienille kuulijoille. Rönnsin tunnistettava kuvitustyyli on edelleen hauska ja sopivasti täynnä seurattavia yksityiskohtiakin. 

Emilia Elfvingin edellisen, Kasan, jälkeen mietinkin, jatkuuko hänen filosofisen hätäilemätön luontotarinansa jotenkin. Jatkuu toki Roskakasana (Lasten Keskus 2021) ja nyt otetaan sitten kantaa luonnon puolesta rajumminkin nimeä myöten. Kasan ympärille ja päälle on ilmestynyt omituista tavaraa. Uteliaat metsän eläimet uskaltautuvat tonkimaan Kasaa ja joutuvat erilaisiin ongelmiin: kettu tunkee päänsä houkuttelevan tuoksuiseen purkkiin ja jää kiinni. hajoavat jätteet aiheuttavat mahanpuruja useammallekin oravista madoille. Kuvitus on mainion ilmaisevaa ja täynnä käteviä oivalluksia vaikkapa ketun silmät purkissa tai hylätty peili, mistä Kasa näkee ensimmäistä kertaa uuden olemuksensa. Lähes ironiaa on Kasan päällä keikkuva kynttelikkö kruununa jäteongelmalle. Toki jätteistä on hyötyäkin erilaisten pesien rakentamiseen, mutta eräänä päivänä ne ovat poissa. Kuka on vienyt roskat? Ilmeisesti paikallinen ITE-taiteilija on armahtanut Kasan ja tuunannut jätteistä uskottavan näköisiä metsäneläimiä. Kasa sen kuin paranee – mitähän seuraavaksi luonnossa tapahtuu? 

Sari Kanalaa olen myös seurannut kiinnostuneena ja odotellut niin uusia luonnonkohteita kuin sadullisten elementtien tulemisia. Piilosilla metsässä (valokuvat Hannu Ahonen, Avain 2021) on viehättävä valokuvakirja luonnosta, mutta samalla kätevää arvuuttelua. Valukuvista kun saa näyttäviä osasia, joista on hauska miettiä mistä otuksista ne voisivat olla peräisin. Arvaus osuu toki joskus oikeaan (korvatupsukin voi olla monella), useammin saa hämmästyä luonnossa olevia kummallisuuksia ja värien upeita variaatioita. Samalla annetaan vastauksen yhteydessä perustiedot kustakin kohteesta. Kirjaa on kiva käyttää uusien lukijoiden kanssa tietokilpailun tapaan, mutta kyllä selailuun jaksaa paneutua vielä useamman kerran. Ja onpa ihmetystä, kun ison piikin kohdalla arvataan varmaksi sarvikuonon sarvea, ja sivua käännettäessä eteen tulee horsmakiitäjä!

Sari Kanala on pitkän linjan kauno- ja tietokirjailija, jonka Saippa:saimaannorppa (Amusantti 2015) on edelleen tärkeä – sampoin kuin vakiokuvittaja Daga Ulvin kanssa tehdyt luontokirjat, esimerkiksi ilveksen tarina Lynz lynx (2020). Sadullisempi Hisse ja talvilinnut  2020) on vuodenajastaan huolimatta malliesimerkki hyvästä kokonaisuudesta. Pikkuhiiret Hisse etunenässä lähtevät talvilintujen ruokintaan. Vaari on opettanut kuitenkin hassuja nimiä, joten miten tunnistaa ihan oikeasti ruokittavat? Daga Ulvin hienon kuvituksen avulla on helppo tunnistaa tiaiset, tikat, tilhet ja muut talvilinnut, joista annetaan samalla hyvät perustiedot omilla aukeamillaan. Lopussa Hisse ystävineen rakentaa kauralyhteen ja pikkuhiiret saavat oman lintukirjansa. Kirjan etu- ja takalansissa on vielä linnuista muistin virkistämiseksi kuvakoosteet.

 Kai jokin Muumi-klooneistakin pitää saada mukaan? Itse muumien kuvitusgallerian äärilaitoihin pitänee myöhemmin palata, mutta nyt ihan pientä kesälomalaista voisi viihdyttää Vauvalla (WS 2021). Vanha kunnon haitarimuoto on aika vekkuli leikkiväline, se pysyy pystyssä aikansa, kiertelee sinne tänne ja antaa perushuudahduksia kuten Kukkuu! Pallo! Koira! Rumpu! Ja tietysti aurinko… 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Hattaratuuli, Pikku Tirriäinen ja Rapuooppera - kirjasto valitsee nolosti?

 

Kirjojen esittely ja arviointi näinä koronarunsauden aikoina on aina hiukan sattumanvaraista. Väliin syntyy loogisia aihekimppuja, joskus vastakkain asetteluja, silloin tällöin löytöjä ja ihastumisia. Ja joskus yllättäviä oikean hetken kohtaamisia. Näin kävi tahattomasti esimerkiksi viime blogin ja Päivi Lukkarilan nuortenkirjan Kuinka saavutetaan zanshin kanssa. Se sai samana päivänä Tampereen kaupungin kirjallisuuspalkinnon.

 Yllätys ja aivoitus

Toisaalta tuntuu hienolta, että satunnaisesti lukemattomien kirjojen pinosta napatut kirjat tuottavat aina elämyksiä, mielipiteitä ja harmituksia. Joskus pitää rehellisesti yodeta, ettei oikein päässyt kirjailijan perimmäisten aivoitusten tasolle.

 

Aloitanpa Marja Niinimäen Nolointa ikinä –raportista (kuv. Anni Yrjölä, Reuna 2021).

Myönnetään, kannen perusteella ja kuvitusta silmäillessäni ajattelin jälleen kerran tarttuvani johonkin nolojen tilanteiden tuttujen sankareiden tapausselostukseen. Olin vain hiukan oikeassa. Sijaiskotiin joutuva yksitoistavuotias Viljami Veli Jooseppi Vitikainen toki tuntee olevansa nolouden maailmanmestari, mutta en ole samaa mieltä. Tilanteet syntyvät uusista toimintatavoista, ympäristöstä ja ihmisistä, jotka Niinimäki solmii taitavasti ja kuitenkin lämpimästi yhteen keskelle pojan elämän taitekohtaa. Viljamin tilanne ei todellakaan ole helppo, mutta sitä ei korosteta eikä sillä mässäillä. Sopivissa kohdissa muistellut katkelmat vanhemmista paljastavat kaikessa karuudessaan äidin huumeriippuvuuden ja isän alkoholismin. Isoveli Veikkokin on joutunut vieroitukseen, joten Viljami todella tuntee olevansa yksin tunteittensa aallokossa.

 Niinimäki on mielenkiintoinen tuttavuus: teksti on selkeää, pojan realististen mietteiden kautta etenevää. Väliin lempeän humoristista, väliin kauhun ja vihan pilkahduksien kautta ymmärtävää analysointia. Se vie mukanaan, sillä kontrastitkin toimivat: sijaisperheen tiukka äiti ja höpöttävän ymmärtävä isä, kolme muuta sijaislasta, joista kasvaa yllättävän omapiirteisiä persoonallisuuksia. Tunteisiin vedotaan hyvin tehdyn tilanneraportin kautta: esimerkiksi nuorin, Ruusu, lähtee äitinsä luokse kokeilemaan elämistä, mutta tämä sammuu päivän päätteeksi.

Isoveli Veikko karkaa vieroituksesta päästäkseen tarkistamaan Viljamin tilanteen – tämä kun on lähetellyt outoja tekstareita mm. sijaiskodin kananhoidosta ja munien hautomisesta. Tapaaminen on riipaiseva. Niinimäki ei sorru romanttiseen lopetukseen: vanhemmat eivät ole päässeet kuntoon, mutta isoveli on toipumassa ja sijaiskodissa Viljami alkaa ymmärtää johonkin kuulumisen ja toisten hyväksymisen tuoman paremman olon arvon. Aihe ei ole kovinkaan yleinen varhaisnuorten kirjoissa, ja Viljami nostaa riman mukavan korkealle.

Mutta löytääkö kukaan raati tätä kirjaa tutkailtavakseen? Uudehko, pienempi kustantaja ja kirjailija on aina hankalampi tapaus. Helmet-kirjastoista löytyy 32 kappaletta, joka ei ole huono, mutta ei hyväkään tarjous lainaajille tämän tasoisesta kirjasta.

Tunnettu kirjailija, iso kustantaja tuottaa heti aivan toisenlaisen tuloksen. Joskus hiukan miettii, miten kirjavalinta todella tapahtuu. Ehtiikö kukaan koskaan lukemaan ja arvottamaan hankintoja todella? Jälkeenpäin tilausmäärien muuttaminen on hankalaa, olen kuullut. Eikä niistä varmaan moni valitakaan. 

Aivoituksia sain mietiskellä tuotteliaan ammattikirjailijan kohdalla. Kollega Tapani Baggen   Jenni ja ystävyyden talo (kuv. Hannamari Ruohonen, Karisto 2021) keräsi 87 kappaleen tarjouksen lainaajille. Kirjakärpänen-sarjaan kuuluva kesäinen tarina on kuin kesäloman hiukan sekalaisista muistelmista työstetty tarina. On vähän hössähtänyt isä, joka korjaa keinun vinoon, on kaveri. joka hakee ratsastamaan ja uimaan, on karannut Raisu-hevonen, on erityinen ammattikoulu Kurttula eli Ystävyyden talo ja sen originelleja asukkaita. Siitäkö johtunee, että pari nuorta on kantanut saunan täyteen puita, niin ettei sinne mahdu saunomaan? No, Rosinan syytä eli äidin, joka on rehtori ja opettaa metsätaloutta ja eränkäyntiä. Tavataan Urmas, isä ja kokkitaitojen tuntija, on puutarhuri Sanna joka esittelee hienon kokoelmansa lihansyöjäkasveja. Sitten syödään muikkuja ja käydään savusaunassa. Kotiin tultaessa äitikin on jo päässyt perille. No niin, olipas Jenni sinulle kivaa kesällä. Ja hyvä mielikuvitus. Ja selkeä helppolukuinen kirjoitustyyli, missä on välillä hauskoja sanoja. Kun kirja on toisen osa Jenni-sarjaa, niin kirjavalinnassa on helppo vain seurata ensimmäisestä tehtyä samanlaista raamia. Täytyy sanoa, että sen luettuaan toki tajuaa aivoituksia paremmin. Jenni ja punainen poni (2019) on mukavaa ä arkirealismia ja ystävyyden punomista puhumattakaan aina perille menevästä hevosteemasta.

Runojen hattarat

 Runoutta on tullut äkkiä laskeskellen kivan runsaasti. On upeasti kuvitettuja kokoelmia, humoristisuutta, leikkisyyttä, opettavaisuutta ja erikoisuuden tavoitteluakin. 

 Noora Lehtisen ja Jenni Skyttä-Forssellin Hattaratuulessa (kuv. Reetta Niemensivu, Karisto 2021) runon muotoon kerrotut tarinat ovat enimmäkseen rivitettyjä suorasanaisia pikku tarinoita ihmismäisten eläinten puuhista, joihin hattaratuuli johdattelee.

Alaotsikko ”piirretään satuja iholle” kertoo jo, mistä on kyse. Kerrontaa tehostetaan sivelemällä, hivelemällä, koputtelemalla ja niin edelleen lapsen iholle. Kirjan alussa on lyhyet ohjeet toiminnalle, ja runojen viereen oikeille kohdille on kirjoitettu ”piirrosohjeet”. Idea on kiva, ja useimmiten se toimiikin. Joitakin mietteitä piirtämistä harrastaessaan toki tuli. Ensinnäkin tarinat ovat enimmäkseen hauskoja ja sopivasti piirtämiseen rytmittyvjä. Toisekseen olisi alussa voinut toki mainostaa hiukan myös lukemisen vivahteikkuutta ja vinkittää kivoja hassutuksia tai rauhoituksia äänen avulla piirtämiseen. Ehkä lapsi saa myös jonkinlaisen mielikuvan vaikkapa hattarasta, kun sitä taiteellisesti ihoon yrittää piirtää… 

Hyvä ohje on alussa mm. pyytää lupa piirtämiseen ja selittää ideaa. Kolmanneksi nimittäin moni koehenkilö näytti olevan altis myös kutitukselle. Hervoton nauru on toki myös mukava rentoutuksen lähde. Kirjastot lähtökohtaisesti tykkäävät pienten lasten kuvakirjoista. Höystettynä sivelyllä tilausmäärä nouseekin jo sataankymmeneen.

 Tirriäisen nukahdukset

 Monien muiden kanssa tekemiensä kuvitusten perään Mira Mallius esittelee nyt oman Pikku tirriäisensä (Lasten Keskus 2021). Takakannessa annetaan ohjeet hellittelystä ja rauhoittumisesta ennen nukahtamista. Olisiko kuitenkin niin, että ensin lorutellaan vai pitääkö samaan aikaan hellitellä? Ai jai, kyllä tottumaton isä kaipaa tarkempia ohjeita – vai onko tilanne itsessään jo neuvoa antava?

Mallius menee mukavien ja selvästi kokeiltujen lorujensa kautta läpi eläinlapsia lapsitirriäisestä leijonaan, karhuun, valaaseen, pöllöön, norsuun ja takaisin omaan lapsoseen. ”Keinutus,/kikatus./Pehmeä pieni heijaus,/levon lempeä läikähdys,/unihiekan pöllähdys./Nuku hyvin,/pikku tirriäinen.” 

Ahaa, takakannessa kuitenkin todetaan, että hellittelyohjeet liittyvät runoihin. Kun runoja on seitsemän ja ohjeita seitsemän, niin asiahan on selvä. Paitsi että eihän näitä ohjeita muista ulkoa. Mikäs tulikaan kolmannen runon kohdalla? Pitääpä kääntää kirjaa ja rahoitella lasta välillä, kun isi lukee mitä pitää tehdä. No, leikki sikseen. Ideoita kannattaa etukäteen miettiä ja kyllä käytäntö tekijäänsä neuvoo. Tällainen kirja on myös moneen kertaan käytävä läpi, jolloin pian ollaan mestareita niin hellittelyssä kuin nukahtamisen avittamisessa. 

Tämän kierroksen hankintalapseksi Pikku Tirriäinen nousee yli sadalla kahdellakymmenellä kappaleellaan. Määrää nostaa ensikirjojen hankinta useampina kappaleina suurimpiin kirjastoihin. Tämän yli mennee tosin myöhemmin Muumiperhe laulaa, jota on vasta yksi näyte, mutta tilauksia jo parikymmentä.

 Mainosta oopperalle 

Helsingin Sanomissa muistaakseni Leena Sainion Rapuoopperaa (Enostone 2021) mainostettiin tutun lapsen suosikkiteokseksi. Makuja ja lapsia on monenlaisia, myös vanhempien viitseliäisyydessä ja yhdessä lukemisen ihanuudessa on melkoisia eroja. Nyt kirjastojen tarjonnassa näkyy taas uusi tekijä ja pienempi kustantaja eli 36 kappaletta. Mutta toteutuu myös Helsingin Sanomien mainosmerkitys: tilauksia on reilut 50 kappaletta. Mitenkähän käy lisäostojen? Raameiltaan tämä runokirja lapsille – ja kenties varttuneemmillekin – on kuin sukellus runoteorioihin. Tekijä nimittäin on kautta sivujen irrotellut esimerkkejä erilaisista runotyyleistä pikku ohjeineen. Tekniikoista esitellään niin riimit, proosarunot, dialogia, tajunnanvirtaa, aforismeja, haikua, loitsua, iskelmää, aseemista kirjoitusta. Otsikon lupauskin toteutuu lyhyehkön Rapuoopperan muodossa.

Kokonaisuus jää hiukan sekavaksi, kun materiaali on lisäksi jaoteltu kolmeen osaan, Ihmeelliseen elämään, Eläimiin ja luontoon sekä Universumin mysteeriin. Mukana on oivalluksia ja tavanomaisempia ja tutuntuttuja tuntemuksien merkintöjä. Kuvitukseen olisi voinut panostaa enemmän. Pienet sinänsä hauskat vinjetit hukkuvat sivuille ja suuremmat tauluntapaiset kuvaelmat jäävät ihmeteltäviksi niin lapsille kuin aikuisellekin.

Runokirjoihin lisäillään siis jo toki vuosien varrelta tuttuja motorisia, äänellisiä ja opettavaisia elementtejä. Hyvä niin. Lopuksi voi aina tarttua klassikoihin. Tuossa on Kirsi Kunnas ja tässä uunituore Hannele Huovi. Toisen palkitun lastenkulttuurin tekijän Soili Perkiön kanssa tehty Muumiperhe laulaa Ohoi! (piirrokset Riina ja Sami Kaarla, WS 2921) yhdistelee mukaansa tempaavasti tutut hahmot, Hannele Huovin ihan pelkkään lorutteluunkin innostavat runolaulut sekä tietysti Soili Perkiön taatut melodiat. Nekin ovat kuultavissa kirjan ohjeen mukaisesti. Runoissa on kaikki mahdollista.