Pelastakaa pörriäinen ja pihapöljänteri!

Heinäkuu, ja koronan rajoitukset hellittävät. On kesäpuuhien aika: voi mennä metsään halaamaan puita, loikoilla veden äärellä, tutkia mummin ja vaarin kasvimaata, seikkailla villissä luonnossa, pelastaa pörriäisiä ja tajuta jotain luonnon monimuotoisuudesta. Eikö niin?

Toivottavasti. Ainakin kotimaista ja joistakin käännöskirjostakin saa vinkkejä ja apua oikeastaan kaikenmoisiin retkiin. Luonto taitaa olla suurin ja kaunein lasten ja nuorten tietokirjojen alue, jota uskollisesti vuosi toisensa jälkeen lannoitetaan kerättäväksi. Toivoisi vain, että puitten runkojen takaa muistettaisiin, miten mahtavan hyviä oppaita on tehty aikaisemminkin. Eli kannattaa tutkailla kirjastojen luontohyllyjä hiukan tarkemmin – olettaen että kirjastoihmiset ovat valveutuneesti pitäneet esillä myös parhaita ikääntyneempiä ja yhä täysin ajankohtaisia opuksia.

 

Kuvitus Sanna Pelliccioni

Parin kolmen vuoden periodistakin noukkii helposti mielenkiintoisia ja aktivoivia retkiä luonnon saloihin. Jos sivuutetaan sinänsä hyvät ja mainiosti kuvitetut isommat kotona selailtavat opukset – esimerkiksi Viljami Ovaskaisen useat luonnontutkijaksi sparraavat – niin tarinaa ja tietoa yhdisteleviä kuvakirjoja on heti mukava pino.

Agentit ja pihapöljänterit

Yksistään palkitun Reetta Niemelän tuotannosta voi poimia vanhemmasta viehättävästä Milja-sarjasta Miljan kesän (2002), joka vie nostalgiseenkin maalaismaisemaan. Siitä voi jatkaa hiukan varttuneempien seikkailupitoisempaan agentti-sarjaan, vaikkapa Nähdään majalla, kasviagentit (2018) pörriäisten ja lintujen jälkeen. Kirjan rakenne on tuttua ja taattua edellisten kirjojen malliin: vasemmalla etenee tarina ja oikealla löytyy erilaisia tietoiskuja ja esittelyjä kasvien maailmasta. On dinosaurusten salaattia ja kirjavinkkejä, sokerin valmistamista ja hassunkurisia nimiä. Kuolemankouraksi vanhastaan kutsuttu saniaisten kevätverso ristitään uudelleen lohikäärmeen poikaseksi. Voihan niitä nimiä tosiaan itsekin keksi: törsäke ja pihapöljänteri! Välillä suojellaan hienoa niittyä ja pörriäisten kukkia ruohonleikkaajalta. Monipuolista, hauskaa, aktivoivaa.

Käännöspuoleltakin löytyy pelastamisen meininkiä. Grethe Rottböllin Luontopartio pelastaa eläimiä (2019) löytää kätevästi lähiympäristöstä realistisia kohteita, joiden kautta opitaan tärkeitä hoitomalleja. Ullakolla voi olla lepakoita, pääskyset likaavat pesänsä alapuolen, miten suojella nokkosperhosen toukkia tai pelastaa sammakot tai siilit tieltä. Harmillisempiakin tehtäviä löytyy, kun lipastosta löytyy hiirenpesä tai naapurista tappajaetanoita. Esitysrunko on samanlainen ja toimiva: ensin realistinen tilanne, sitten toimintatapa tai jopa apuvälineen rakennepiirustuksia ja vielä perustietoja kohteista.

Laajan tuotannon ovat saaneet aikaiseksi myös Titta Kuisma ja kuvittajana tunnetumpi Laila Nevakivi, joiden tuorein seikkailu vie metsään. Aikaisemmin on harrastettu niin ötököitä kuin luontoa yleensä.

 Lapsen oma metsäkirjassa (Minerva 2020) sukelletaan metsän moninaisuuteen nuoren liito-orava Nupun matkassa. Liituri lähtee etsimään omaa reviiriä ja pesäkoloa, mutta sopivan metsän löytäminen ei olekaan ihan helppo juttu. Ihmiset ovat tehneet pesimisen vaikeammaksi harventaessaan ja hakatessaan sopivia paikkoja. Nuppua auttavat monet metsän eläimet pusta puhumattakaan, jotka auliisti tarjoavat yöpaikkoja matkalla. Kuisma kertoo suuhun sopivasti liikoja maalailematta, mutta tietoa soljahtaa mukaan kuin huomaamatta. Matkatarinoiden väleissä on selkeitä tietoaukeamia tietenkin liito-oravasta, mutta myös kätevästi vuodenaikojen vaihdellessa liiturimetsän eliöistä, puista, lehdistä ja siemenistä, puiden kavereista kuten sienistä, männiköistä, sekametsistä ja lehdoista. Miten metsä sitten auttaa ihmistä? Isojen ja pienien eläinten perässä näkyy jätöksiä ja totta kai metsässä on merkillistä kansanuskomusten väkeä. Keväällä Nuppu huomaa mielenkiintoisen vieraan ja siitä lähtee elämän kiertokulku uudelleen poikasineen. Mukana on myös pönttöjen rakentamista ja lähdekirjallisuutta.

Homeroksesta suruvaippoihin

Ötököistä ei pääse eroon kesälomallakaan. Niiden elämää ja moninaisuutta voi ymmärtää runsaan lähdemateriaalin avulla.  On ajan tasalle saatettua tietoa kuten Silva Lehtisen Mikä ötökkä? (Avain 2020), uudistettu painos v, 2007 ilmestyneestä esityksestä.  Hyvä näin, sillä nämä ötökät mainioine värikuvineen ja ja selkeine esittelyineen saavat jatkuvasti ihmettelemään – ja ihailemaan – luonnon monimuotoisuutta. 39 ötökkää istuu, juoksee, nautiskelee, lentää sivuilla. On ukon- ja tytönkorentoja, suruvaippaa, tanhukärpäsiä, kenttäkiitäjäisiä ja kärsäkkitä. Heikompinäköisiä jää harmittamaan siellä täällä tummille väripinnoille valjuiksi jäävä hento teksti.

 Ja jos olet kiireinen aikuinen ja haluat kuitenkin opastaa asiantuntevasti jälkikasvua, tartu Anna Claybournen Hyönteisiin 30 sekunnissa. (Into 2020). Kuten hyvissä sloganeissakin totuutta ei tietenkään kerrota kokonaan. Niinpä kirjan rakenteeseen tutustuminen vie jo 60 ja jokainen osio sen 30 sekuntia. Kun tämän hyväksyy, niin itse rakenne ja esitystapa on hyvin toimivaa ja väliin jopa hauskan kiinnostavaa. Lähdetään hyönteisen ruumiista rakenteesta silmiin, tutustutaan elinkiertoon parivalinnasta jälkeläishoitoon, selvitetään ravinto (on muuten valittavaa kasvisyöjistä kakanahmijoihin) ja asumisen muodot. Entä miten hyönteiset tulevat toimeen toistensa kanssa? Tapellaanko vai eletäänkö sopuisasti? Ihmisen kannalta hyönteisistä on sekä hyötyä että haittaa, ja todella vaarallisiakin löytyy. Jokaisen osion alussa on tarpeellinen selittävä sanasto. Aukeaman vasemmalla puolella on aina perustietous, oikealla kuvituksen lisäksi lisäselvityksiä. Ihan väitettyyn lukunopeuteen ei tietenkään päästä – asiat ovat sen verran mielenkiintoisia ja kuvituksen tutkiminenkin vie kyllä paljon enemmän.

 

Pieninä vinkkeinä hiukan oudompiin maailman yhteyksiin vie Emilia  Dziubakin Ällistyttäviä ystävyksiä kasvien ja eläinten maailmassa (Aurinko kustannus 2020).  Tiedon ja tarinan välimaastossa ovelasti operoivassa isokokoisessa kuvakirjassa kissa Homeros menettää nukkumapaikkansa. Kissa päättää lähteä etsimään uutta paikkaa ja huoltajaa. On ystävää hoitajana, on erottamattomia kavereita tai kenties ystävää ei huomaakaan. Onko täydellistä ystävyyttä tai valheellista kaveruutta? Entä löytyykö jostain täydellisyyttä? Kenties ystävyyttä voisi harjoittaa vain harvoin? Ja mitä se rakkaus on? Kuinka naapureihin pitäisi suhtautua? Isoilla aukeamilla kutakin kysymystä selvennetään kuvilla ja erillisessä laatikossa olevilla selvityksillä ja luonnehdinnoilla. Kirjan kokonaisuus avaa sekä humoristisesti että mietityttävästi esille ystävyyden monenlaisia taustoja hyötymisestä pyyteettömyyteen. Isoilla aukeamilla on selventävä numerointi ja havainnolliset kuvat. Onnellinen loppu toki löytyy. Lisäksi voi vielä leikkisän testin avulla selvittää, millainen ystävä itse on.

Halaa tunnistettua puuta!

Mutta puut – nehän ovat luonnon kantavia voimia ja jokaisen ulottuvilla jollakin tavalla. Oppaitakin kasvaa melkein joka toisella oksalla. Kevin Erwinin Mitä ihmettä! Puut. Kuv. Pau Morgan, Lasten Keskus 2018) käydään selkeästi läpi kohdetta monelta kantilta. Puiden rakenne tulee useamminkin esille sijoituspaikan ja kasvun ohella. Jonkinlaisena punaisena lankana pyritään kertomaan myös puiden merkityksestä maapallon ekosysteemissä. Esitystavaksi on valittu sekoitus tietoa ja askartelua, joka täpötäysillä sivuilla jättää varsinaisen tiedon hankalammin omaksuttavaksi. Tehdään puututkimuksia, rakennetaan sääasema, runoillaan mielipuulle, luodaan varjotaidetta puun oksista ja niin edelleen. Tieto tulee kuin varkain sitten tekemisen ohella. Kuvitustyyli on tätä tietokonepelien tylsähköä hahmogalleriaa, joka selittelee puhekuplin ja erivärisissä laatikoissa asiaa. Yleiskuvasta tulee näin hajanainen.

 Kotimaisessa Jenni Erkinsalon ja Réka Királyn Ystäväni puu (Etana editions 2019) käytetään viime vuosina yleistynyttä tyypittelyä erilaisiin sadullisiin tai kerronnallisiin raameihin. Niinpä tässäkin heti alkusivulla esiintyy elollistettu linnun näköinen otus, joka onkin sitten Naava – tällaiset johdattelijat ovat lasten tietokirjan tuttua rekvisiittaa. Houkan tätimäisesti Naava on innoissaan ja tuumii: ”En malta odottaa, että pääsemme tapaamaan kaikki puut!” ”Kurkistetaanpa puiden ihmeelliseen maailmaan!” Alussa on hiukan taustoitusta puiden merkityksestä, sisällysluettelo, aktivointia ja sanaselityksien sivunumero. Juuriston jälkeen esitellään tavallisimmat puumme aukeamittain: on taustaa, kasvua, ulkonäköä ja jopa supervoiman miettimistä. Ei pelkästään mytologiaa. vaan myös käyttötarkoituksia ja soveltuvuutta.

 Naavalla on sivuilla aktivoijan rooli ehdotuksineen. Tammesta aloitetaan ja kuuseen kapsahdetaan. Tietopuoli on toki hallussa, niin paljon valmista tietoa on helposti saatavissa tällaista yhteenvetoa varten. Niin värikkäitä kuin puiden kuvitukset ovatkin, ne jäivät usein tunteellisiksi havainnoiksi – oleelliset lehtien muodot olivat kyllä kohdallaan.  Joulukuusen punaiset pallukat ihmetyttivät: ”Ei metsässä ole tuollaisia. Onko se joulukuusi? Miksi se on metsässä?” Rakenne vaatisi hiukan varttuneempaa lukijaa tekstin asiallisuuden takia, toisaalta Naavan aktivoivat kysymykset ja ehdotukset ovat pienemmille. Aika monet lapsista olivat katsoneet vanhempiensa kanssa television erinomaisen, ilmeisesti koululaisille suunnatun Puu-ohjelman. Esimerkiksi Suomen vanhin puu –selvitys oli mennyt hyvin perille. Oikeastaan lapset – esikouluikäiset – taisivat miettiä ja tietää paljon kirjan tietoja mielenkiintoisempia asioita. Puut puhuvat ja juuret ovat tietoverkko – nämä kiinnostivat tv-ohjelman myötä.

Muumit rakastavat luontoa

Ei unohdeta nytkään Muumeja.  Aikaisemmin irrallisina ilmestyneet eri vuodenaikoihin perustuneet kahdeksan luontoretkikirjaa on nyt yhdistetty mukavan kokoiseksi tuhdiksi paketiksi Muumipeikon retket (2019). Jo aikaisemmin olin viehättynyt muumien avulla tapahtuvaan luonnon tarkkailuun ja muihin aktiviteetteihin. Kun mukana on ollut asiantuntijataustana mm. Suomen Latu, asiat ovat siltäkin osin mietittyjä ja toteuttamiskelpoisia. Ulkoilukaudet otetaan siis haltuun talvesta kevääseen, kesästä syksyyn. Katariina Heilala vastaa käsikirjoituksesta ja Riina sekä Sami Kaarla muumikuvituksesta. Teoksessa on sekä mainioita ja vaihtelevia ideoita että seikkaperäisempiä manöövereitä – Heilala saa tarinoihinsa oikein kätevästi mukaan myös Muumilaakson tunnelmia ja asukkaiden erikoisiirteitä. Geokätkeilykin on mukana!

Vanhempien iltalukemiseksi vielä kaksi vinkkiä. Stefano Mangusonin Kasvien vallankumous ((Aula 2019) selvittää, ovatko kasvit jo keksineet tulevaisuuden. Miten voimme hyödyntää kasvien innovaatioita ja hajautettua verkostoa, joka reagoi nopeasti erilaisiin ärsykkeisiin. Ajatteluttavaa!

Toiseksi Karja Bargumin ja Heikki Helanterän Suuri suomalainen muurahaiskirja (Minerva 2019) joka nimensä mukaisesti avaa muurahaispesän muniaan myöten – ja muurahaisiltakin voi oppia hyvin paljon. Vierellä pienempi luonnontutkija voi tehdä saman availemalla kätevästi rei’itetyn paksusivuisen Petra Bertikován Muurahaispesän (Tammi 2019).

Eivätköhän nämä kirjat riitä heinäkuuksi. Ainakin aluksi!

Suomen lasten aarrelaivat, Aavelinnat ja Karvainen rantarakastaja

Tiedän, nyt olisi hyvä kerätä kesälomien alkuun mainiot luonto-oppaat esiin ja puhua ilmastonmuutoksesta ja puiden halaamisesta. Jätetään seuraaviin kertoihin, koska kyllä ei voi unohtaa rasavillien mielikuvitusta ruokkivia aarreluolia, merenpohjan salaisuuksia tai aaveita.

Tarjoilun voi hyvin aloittaa vaikkapa lupaavalla opuksella Tarunomaiset aarteet ja aavemaiset linnat (Bonnier 2020). Se on muuten samalla mielenkiintoinen tapa tehdä tietokirjoja nuorille ja miksei muillekin. Ideaa voisi kehitellä eteenpäin.

 Melkoinen toimittajajoukko on ollut nimittäin näiden legendojen teossa mukana. Ilmeisesti osat on koottu ja toimitettu Tieteen kuvalehti Hirtorian artikkeleiden pohjalta, vaikka sitä ei suoraan sanota epäselvässä tekijäesittelyissä.

Aarrelaivoista pohjolan linnoihin

Joka tapauksessa isokokoisen kirjan tarinat ovat varmasti merirosvo-aarre-ikäisten mieleen: kuviin on satsattu, rakenne on vetävä. On kohtuullinen historiallinen johdatus aiheeseen, tarkempia havaintoja myöhemmin sekä tieteen näkemys kohteesta. usealla sivulla sekin ja lopuksi yhteenveto mitä tiedämme todella.

Mukana on vuorenvarmoja – ja samalla aika moneen kertaan hyödynnettyjä – tärppejä Lentävästä Hollantilaisesta ja aavelaivoista, merenpohjan hopealaivoista, Salomonin kaivoksista, merirosvoista, kuningas Midaksesta, konkistadorien kullan etsinnästä ja pohjolan linnojen kummituksista. 

Kirja muistuttaakin tiedetyyppisten kuvalehtien selailukappaletta yksiin kansiin sidottuna. Viitseliäs toimitus, monipuolinen erilaisia tietokuvitustapoja hyödyntävä esitys palkitsevat kyllä innokkaan aarrejahtaajan ja saa kuten on tarkoituskin, mielikuvituksen lentämään.

Jos joku oikein kiinnostuu linnojen muurien huokauksista, kannattaa muistaa Kimmo Takisen ja Vesa Sisätön kavalkadista Kiehtovat linnat (WS 2019). Kotoisten kivimuuriemme jälkeen nimittäin päästään todella huikealle kuvamatkalle ensin Ruotsiin ja Balttiaan ja sitten Brittein saarilta Keski-Eurooppaan, Itä-Eurooppaan ja Balkanille. Ranskan linnat tuovat jo mieleen muskettisotureitakin, Italia ja Kreikka omia vivahteitaan, kunnes päädytään Portugaliin ja Espanjan komeisiin holveihin. Teoksessa on hyvät johdatukset valokuvaajan näkemyksiin, linnoista kautta aikojen ja kunkin alueen erikoispiirteistä. Mutta ennen kaikkea kirja innostaa sukeltamaan linnaromantiikan ja historiallisten tapahtumien syleilyyn – meitä kivimuurien salaisuuksien ihastelijoita kun on varmasti melkoinen määrä. Siemen on kylvetty ritariromaanien ja seikkailukirjojen kautta jo kauan sitten!

 Löytyy tutkittavaa Suomenkin vesistä!

Raili Mikkanen on taitava ja monessa tietokirjassa keitetty tekijä sirkuksesta majakoihin. Ei petä sukellus suomalasiinkaan vesiin. Suomen lasten aarrelaivat kuv. Laura Haapamäki, Minerva 2019) hämää tosin ensin kansivalinnallaan: sotkuinen otsikko matkii ilmeisesti vanhojen karttojen tekstityyppiä, merenalainen vihreä on kuin muistutus saastuneesta Itämerestä, missä näyttäisi yksi Saimaannorppa sukeltavan kohti tykkiä ja ehkä kultarahoja.

 Sisäsivuilla nimittäin Laura Haapamäki osoittautuu kelpo kuvittajaksi, joka saa mukavasti eloon niin isommat historialliset laiva- ja satamatilanteet, esineet ja varsin luonteikkaan tuntuiset nuoret toimijat. Sillä niitähän mukana tietenkin on sopivasti lukijan mielenkiinnon herättämiseksi sukeltajina, historiallisina henkilöinä, kuuntelijoina ja matkustajina.

Sanoisin, että Raili on tällä kertaa mielenkiintoisempi ja kiinnostavampi kuin vaikkapa majakkakirjoissaan. Hän vaihtelee taitavasti kohdelaivojensa tarinoita nykyhetkestä tapahtumien keskelle ja jopa inhimillistää laivanhylyn kertomaan oman historiansa. Hylyt ovat sekä tuttuja että tuntemattomampia Hannele Vromesta 1468 Sophia Mariaan 1859. Kymmenen hylyn joukossa on mainiosti ajateltu myös eri tyyppejä: on ns. kaapelihylky 1600-luvulta, kultakaleeria ja hopeaprikiä. Samalla tulee salavihkaa lisätietoa hylkyjen tutkimisesta ja sukellustekniikasta. Tarinoiden jälkeen kerrotaan perustiedot kohteista ja lopussa on laivasanastoa. Mainio ja paikoin jännittäväkin tietokirja vaikkapa alakouluun ja muillekin asianharrastajille.

Entäs kultaisen sapelin arvoitus?

Välipalaksi voi mainiosti ahmaista Jukka Koskisen Benjamin Hawkin ja kultaisen sapelin (Kansi Pete Revonkorpi. Karisto 2020). Olisi tosin hyväksi tutustua muihinkin sarjan osiin, sillä moniaat hahmot voivat ensikerralla hämätä.  Kirjailijan käyttökelpoinen etu on esimerkiksi hävittää turhat tyypit vaikka pakosalle sopivasti ennen tapahtumien ryöpsähtämistä vauhtiin. Niin, ja sitten palauttaa heidät vaikkapa oudon maharadza Nilanjon Singin laivaan auttamaan ryöstettyjen aarteiden palauttamista.

Roistot ja muuten vain lurjusmaiset virkamiehet sotkevat asioita iloisesti ryntäillen, joten lukijakin tuntee olevansa välillä putoavan maston tiellä. Koskinen osaa tämän jännärin tekijän peruskeinon – yllätä lukija lopussa. En todellakaan aavistanut mitään alussa, kun esiteltiin karhumainen ja vähän typerähkö, haiseva ja huonotapainen apumies Jim. Vai olisiko pitänyt hälytyskellojen soida, kun sotkuisten hiuksien alla pilkotti vaalea arpi, joka ulottui koko päälaen halki. Ainainen kullan perään haikaileva Pisama taisi vähän ounastella jotain.  Jim siis paljastuu lopussa – jaa, ei kai voi juonesta näin paljon kertoa – no, joka tapauksessa Pisaman unelmien toteuttajaksi.

Jokainen voi olla seikkailija

Norjalaiset ovat syystäkin innostuneet välittämään myös nuorille omien suurten tutkimusmatkailijoittensa retkiä tietokirjoina, romaaneina ja sarjakuvina. Pia Strömstadin 10 suurta seikkailijaa (kuv. Trond Bredesen, suom. Eeva-Liisa Nyqvist, kansi Samppa Ranta, Art House 2019) nappaa mukaan sinänsä varsin tutuiksi tulleet Thor Heyerdahinl ja Fridtjof Nansenin. Muitten seikkailijoiden kohteina ovat avaruus – tuttu Neil Amstron ja ehkä tuntemattomampi hurjapää eli Alan Eustacen maailmanennätyshyppy heliumilmapallon kyydistä 41419 metrin korkeudesta. 

Melkoisen tasapuolisesti maailman eri syvyyksiä ja ulottuvuuksia estelläänkin: sukellusveneellä maailman syvimpään kohtaan, laskeutuminen maailman syvimpään luolaan, maapallon ympäri lentäen ja purjeveneellä. Teemasta poikkeaa vain Dian Fossey, jonka elämää vuoristogorillojen kanssa kuvataan eläinsuojelun näkökulmasta.

Kukin seikkailija esitellään viitseliäästi: teksti on osin tarinallista, mutta sopivasti tietoainesta jaksottavaa. Kuvitukseen on selvästi panostettu: rakenne-, tilanne- ja havainnekuvia on taitollisesti sopivasti vaihdellen – sarjakuvaakin käytetään yllättävissä paikoissa. Kirjassa on tietoa sopivan paljon kohtuullisen kokonaiskuvan saamiseen.

Takuulla yllätyt - karvainen rantarakastaja!

Annetaan sen verran myöten, että lopetetaan syvissä onkaloissa ja vesissä seikkailu upeaan koko perheen retkeen merelle. Juha Nurmisen ja Niko Kettusen Meren lumo - elämää pinnan alla (John Nurmisen säätiö 2019) tarvitseekin näin komeisiin ja tunteeseen vetoaviin hätkähdyttäviinkin valokuviin kunnon koon. Parempi onkin pitää tätä mahtavaa opusta rauhallisesti pöydän päällä ja tutustua sen sanomaan ja vedenalaiseen maailmaan ihan vain nautiskellen mielenkiinnon mukaan. Soisi, että mukaan pääsisivät myös nuoremmat – vaikka tekstiäkin on runsaasti, se on selkeää, reportaasinomaista, sukkelaa ja tarkkaa – ytimen voi kerrata valokuvienkin kera. 

Itämeren suojelu on ollut tämänkin kirjan taustalla, ja tekstissäkin se tulee siellä täällä esille: ”Syvimmän haudan pohjalla on kuitenkin jotain, joka ei kuuluisi sinne lainkaan. Muovipussi. Valkoiseksi haalistunut, repeytynyt ruokakaupan muovikassi. Miten se on päätynyt tänne?” Ja kenellä on uppoamisen maailmanennätys? Mariaanien haudan pohjalta melkein 12 kilometrin syvyydestä vuonna 2018 tavattu pussi pitää hallussaan muoviroskan syvyysennätystä.

Kirja on jaoteltu viiteen pääosioon, lisäksi lopussa esitellään vielä luontokuvauksen saloja pinnan alla. Itse vedestä mennään elon kirjon kautta yhteistyöhön, ystäviin ja vihollisiin ja edetään suojautumisesta itse muutoksentekijään, ihmiseen. Vaikka kirja on jylhän kookas, juuri upeat kuvat ja taitavasti jaoteltu tiedon anti pitävät mukavasti pihdeissään.

Kärsimättömämmälle sopinee selailla ensin läpi ovelasti otsikoidut mustalla pohjalla erotetut tietopoiminnat: Kuinka kilpikonna sai kilpensä, Nilviäisen nanosähködisko, Karvainen rantarakastaja, Lentävä meritähti, Merten Prince ja niin edelleen. Hyvän tietokirjan tapaan lopussa löytyvät kaikki tarvittavat hakemistot.

Meren lumo on paitsi vaikuttava elämys myös toivottavasti merten suojelun silmien avaaja.