Finlandia junioreille - pultsarit, robotit ja taide

Finlandia on korkattu lasten- ja nuortenkirjoilla. Kuusi kirjaa, jotka kait kuvastavat raatilaisia kukin tavallaan. Mutta ehkä on mielenkiintoisempaa tarkastella aina välissä, mitä kuuden kimpasta mielestäni puuttuu.

L.Onervan Mirdja - hurja kokemus - LUE!

Poissa ovat – liekö onneksi - tunneoppaat ja nosteessa edelleen olevat sankaritarinat, miehet ja naiset, jopa parhaimmistoon kuuluvat prinsessat Rämäpää ja Pikkiriikki. Tietokirjallisuutta saa ehkäpä raadin puheenjohtajan toimesta – äidinkielen lehtori Hilkka Lamberg – edustaa Taltuta klassikko (Tammi). Siinä annetaan kovin luottavaisen oloisesti ronskiksi ajatellun kielenkin avulla humoristipitoisia neuvoja klassikoiden esittelemiseksi opettajien iloksi. Tukea tulee Johanna Rojolan kuvituksista, jotka kyllä lyövät laudalta muitten sankarioppaiden henkilökuvat.  Niinpä, nyt kestosuosikki Aleksis Kiven Seitsemän veljestä saa uuden ilmiasun, mutta mukana ovat toki vahvat naiset Minna Canth, L.Onerva, Edith Södergran ja Aino Kallas. Opas saattaisi ehkä sopia yliopiston kotimaisen kirjallisuuden opiskeluunkin, sillä ideoilla on vahva ote innostaa tarkistamaan käsityksiään uudelleen.

Tietokirjat ovat toisaalta tänä vuonna olleet hyvin esillä kustantajien luetteloissa. Siksipä valinta kuitenkin vähän mietityttää. Poissa on ilmastonmuutos, karkkiteollisuus, Suomen salaperäinen kivien maailma, maahanmuutto, seksuaalisuus ja hetket, ennen kuin maailma todella muuttui… Eikä Vilja-Tuulia Huotarisen 15 taiteilijakohtaloa sisältävä novellikokoelma Heistä tuli taiteilijoita (WS) ole lainkaan hassumpi houkutin sekään lisätutkimuksiin.

Hauskaa vai time goes by –tunnelmaa?

Ja se huumori – missä tuo avajaispuheenvuorossa korostettu ominaisuus löytyykään? Elina Warstan kuvituksen koossapitämä Koira nimeltään Kissa tapaa kissan (Teos) on mietteliäs, vähän nostalginen aikuista viehättävä vapaus, ystävyys, rakkaus -teemainen vaellus, missä yhtenä sankarina on lastenkirjoissa vähemmän esillä ollut puliukko Näätä.

Mutta suosittelen rinnalle tutustumista armoitetun runoilija Jukka Itkosen hulvatonta samateemaista tarinaa Koira nimeltä Mutsi (Lasten keskus, kuvitus Virpi Penna), jonka ystävyys Jänikseen on riemukasta. pyyteetöntä ja niin, verotuksen julkistamisen aikaan, myös rikastuneen koiran järkevää sijoitustoimintaa. Oman talon seinälle hankitaan porkkanamehulasillisella mainio piirros jäniksestä. Huumorin sävykästä ilotulitusta!

Nostalgisemmalle tyylikkyydelle nostaisin hattua tosin kanarialinnulle. Kristiina Lähteen Arhippa kevään korvalla (Teos, kuvitus Julia Vuori)on lapsillekin kätevästi soljuva kanarialinnun ja taksikuskin koti-ikävätarina – taiteella on siinä tärkeä tehtävänsä.

Tiikeri mukaan kuvioihin

Taidetta taksilla Suomeen Julia Vuoren tapaan

 Ja toki, kyllä Lena Frölander-Ulfin ehdokkaassa Nelson tiikeritassusta (Teos&Förlaget) saa myös ripauksen komiikkaa. Kirjoitin muistiin heti ilmestymisen aikoihin, miten paremmin voimakaskuvaisena kuvakirjan tekijänä tunnettu taiteilija yllättää satiirin puolelle väljästi siirtyvällä yhteiskuntakuvauksella. No, hienosti sanottu, mutta mukavan lämpöinen kokonaistunnelma kirjasta välittyy lopun onnellisuutta myöten. 

Perlinpori tuntuu olevan kaupunki, jossa pätevät säntillisyyden ja tarkkojen käytöstapojen lait. Sinne eivät oikein sovi eksynyt pikkupoika pyjamassaan kuten Nelson Maarenki tai takkuinen tiikeri Zamba. Hiukan outoja Nelsonin läheiset toki ovat. Äiti korjaa taloaan ja luulee pojan olevan turvassa vaarin luona. Vaari näkee suuren rakkautensa Amanda Kippolan huristavan ohi ja jättää Nelsonin siltä seisomalta pärjäämään yksin. 

Heikot ja syrjäytyvät alkavat pitää yhtä. Niinpä Nelson joutuu selvittämään himmaajien arvoituksen ja osallistumaan salaliittoon. Sen tarkoituksena on vapauttaa kaupunki voimakkaan määräilijän, rouva Kopin, vallasta. Tällä on apunaan hurja susilauma, mutta lopullisessa taistelussa kaupungin torilla kaupunkilaiset lopulta ymmärtävät asian – ja vihdoin poikansa ahdingosta tiedon saanut äiti rientää urheasti paikalle. Ihanan paradoksaalista lienee, että rouva Kopin oma poika, konstaapeli Toivola, hoitaa päällepäsmärin putkaan. Ja loppujuhlat ovat tietysti upeat, kun sähkösanoma saavuttaa vihdoin äiti Maarengin. Isoisä on Burmaneesissa ja aloittanut kotimatkan elefantilla. ”Muista noutaa Nelson asemalta. Hän on varmasti jo perillä.”

Koirista kettuihin ja muihin otuksiin

Toisena kuvakirjana on mukava valinta ja osoittelematta sävykäs Kettujuttuja eli kolme hännäkästä tarinaa (WS, kuvitus Netta Lehtola). Esikoululaisten ja nuorempien kanssa kirja toimi mainiosti. Tarinat kytkeytyvät toisiinsa ja lopussa kudotaan tapahtumat yhteen ketun maalaamien näyttelykuvien kera. Näin pääsee vielä lasten kanssa muistelemaan missä tuo ja tämä olivatkaan.

Kettu päättää siis ruveta taidemaalariksi. On ongelmia oikean kuvakulman, paikan, mallien ja tilpehöörien kanssa, kunnes kuvaan ilmestyy vieras kettu ja ystävyys solmitaan. Toisessa tarinassa pohditaan yksinäisyyden tarvetta – yksinäisyyttä vai yksinoloa? Tarvitaan toisen ketun riuhtaisevaa tunkeutumista mukaan, ja maailma alkaa taas muuttua. Kolmannessa symboliikka on käsin kosketeltavaa, kun tuttu ja mallina ollut mäyränpoika kuolee, ja ketun ruusut kukoistavat ja pääsevät lopulta isoiksi kimpuiksi haudalle.

Netta Lehtola on hauska tuttavuus. Pitkäkuonoiset ketut ja muut eläinmallit ovat aukeamilla isoina, sarjakuvamaisemmin, ympyröissä ja pieninä kuvina. Vaihtelu virkistää.

 Jännitys? Selkeälukuiset seikkailut?

Kyllä, loistavat poissaolollaan. Ehkäpä Tapani Bagge kumppaneineen ei tarvitse palkintotukea, vaan tuo elimellinen tarinan osa vie muutenkin mukanaan. Toivotaan.

Tai, onhan täällä isommille etukäteen mukana toivomani Anniina Mikaman Huijarin oppipoika (WS), jonka edellistä osaa Taikuri ja taskuvaras (2018) kehuskelin blogissani. Täytyy yhtyä raadin arviointiin eli kysymyksessä on mukaansa tempaava tarina, jossa ei aikakaudet sekoittuvat kiehtovasti keskenään. Uskaltavatko päähenkilöt tehdä itsenäisiä ratkaisuja vai sopeutuvatko he ympäristön paineisiin? Minusta Mikaman tapa tuoda esiin (hyvän pohjatyön avulla) teknologian käytön etuja ja ristiriitoja saa ikioman ulottuvuutensa seikkailun teemoihin.

 Toisena valintana fantasian suositusta ja lainatusta maailmasta on Marisha Rasi-Koskisen Auringon pimeä puoli (WS, kansi Sanna-Reeta Meilahti). Mysteeriromaani näyttää olevan tämän seikkailun lajinimekkeenä. Mysteerejä lienevät fantasiaan kurkottavan tarinan aikakäsitykset, joiden varaan tekijä 16-vuotiaan Elinan elämän soljuttaa. Sinänsä taitavaa, mutta ehkä myös uuvuttavan moninaista seurattavaa. Elina lähtee 16-vuotiaana salaperäisen Kaivoksen kaupungista ja kulkee oman elämänsä erilaiset vaiheet selvittääkseen lopullisesti oman taustansa. Ajan muotoutuminen ja aikamatkustus ovat toki mielenkiintoista seurattavaa, mutta ehkä loppuun olisi voinut oikein piirtää sukukartaston.

Pienempiä sorsitaan?

Mutta myös pienten lasten kirjat loistavat poissaolollaan kuten vaikkapa moneen taipuvat Katri Tapolan Onni-kirjat tai Riina Katavuoren Pulmut. Entä missä piileksii runsas valikoima runoja? Olikohan esimerkiksi Aulikki Oksasen Kuu ja Bää (Siltala 2019) ollut lainkaan mukana? Oksanen sitoo runosatunsa lastenkirjoihin kuun supattaessa Bäälle: ”Arvaa mitä! Kun torkuin hetkisen,/ näin unessa Nuuskamuikkusen,/ ja kun hän hymyili hiukkasen,/ niin äkkiä suruni suli/ ja samassa mieleen tuli,/ että huomenna voisit varmaan/ piirtää minulle uuden hampaan!” Piirtäminen, taide on hauskasti esillä monen monessa yhteydessä.

Näillä mennään. En lähes parinsadan kirjan joukosta uskaltanut tällä kertaa paljon arvuutella. Liekö Olavi Uusivirralla diktaattorina edes hiukan helpompi urakka edessään? Uusi julkistamispaikka Palmuhuoneella Lasipalatsissa on muuten entiseen verrattuna ahdistava. Jos Lastenkirjan Finlandiassa tupa pursuaa ja takaosa seisoo, niin mitenkähän käy isojen kirjailijoiden tilaisuudessa? Varoittakaa tv-kuvaajia – nyt niitä ei näkynytkään.

Kirjamessut - satunnainen totuus

Kirjamessut ovat ohi. Loskainen ja sateenpiiskaama sunnuntai jäi viimeiseksi mielikuvaksi ovien sulkeuduttua. Mitä jäi käteen monista järjestäjien lupauksista? Ohjelmajohtaja Ronja Salmi hehkutti pohjaratkaisun merkitystä. Ilmeisesti on niin, että uuden yrittäjän on jätettävä puumerkkinsä. joten uudistetaan esiintymislavojen nimet kirjailijoista hesalaisiin kaupunginosiin ja vedetään pääväylät ristiin. Ilme ei oikeastaan muuttunut. Tuttu kokenut messukonkari totesi, että epäselvemmäksi tuli, ruuhkat samanlaisia olivat tiet missä tahansa, lavat liian pieniä tai suuria esiintyjistä riippuen. Aina saanut selvää mitä oma esiintyjä puhui, kun selän takana aloitti toinen. Niinpä: 14 lavaa, 900 esiintyjää. Meteliä ja melskettä. Tietysti tapahtumaa on hehkutettava. Kävijämäärä on kasvanut yli 6000, joka näkyy täpötäysinä katsomoina.

Aaumu ei houkuta edes Veera Salmen lukijoita - arvallako jaetaan?

Mutta hei, kenen ansiota kävijämäärän nousu olikaan? Suomen tietokirjailijat ry avitti taas monen tuhannen koululaisen pääsyn messuille. Opintonsa aloittaneille yliopisto-opiskelijoille jaettiin 9000 vapaalippua. Ilman näitä toimenpiteitä kävijämäärät olisivat toisenlaiset. Ilmaiseksi messuille? Ihan kiva, ja varmasti monelle toivottavasti se ahaa-elämys. Kun kävijöitä ja kuuntelijoita silmäili, vanha totuus suomalaisen kulttuurin tukipilareista todentui. Mutta eihän eläkeläisille ilmaislippuja voi antaa, alennusta vain 12 euroon. Ne tulevat muutenkin.

Vieressä soi, eikä Koiraa nimeltä kissa näy

 

Valikoidut katsojamäärät

Suosion kaksijakoisuus tuli ilmi moneen kertaan lavojen välillä sirkuleeratessa. Kun vaikkapa palkintoehdokkuuksia ja arvostusta saanut Koira nimeltä Kissa tekijöineen huhuili lähes tyhjälle katsomolle Toukolassa, vieressä Kumpulassa Pikku Kakkosen repun kanssa hyppelevä hahmo sai täpötäyden auditorion kiljumaan, laulamaan ja hyppimään. Samanlainen dilemma osui silmiin muuallakin. Enää eivät edes Tatun ja Patun kuljeskelevat hahmot herättäneet erityistä innostusta.

Kun Toukolassa Mari Kätkä herutteli haitaria ja lapsiryhmät hoilottivat innostuneena Hiljan ja salaperäisen saarnin innoittamina, istumaan ei mahtunut. Mutta kas, nyt Toukolassa oli vilkkaampaa, Saija Saarni, yksi Koko perheen kivikirjan tekijöistä, oli tajunnut live-kosketuksen voiman. Pöydillä oli erilaisia kiviä tarkasteltavina ja lavan reunalla kokoelma lisää. Konkreettisten esimerkkien kautta ja lapsia osallistamalla päästiin aika pitkälle maaperän salaisuuksiin. ”Mistä kivet oikein tulevat?” Ensimmäinen kysymys sai eturivin pienen pojan heiluttamaan innostuneesti kättään: ”Laavasta!” Sekin oli oikea vastaus, ja pikkupoika polleana. Sivumennen sanoen Kokoperheen kivikirja on mainio lähtökohta vaikka minkälaisille retkille ja tarkastelukulmille

.

Läheisempää tuttavuutta kivien maailmaan

Tee kirjasi puhelimella!

Varttuneempien Kallio-lavalla yleisöä riitti kiitettävästi. Kommenteista päätellen varsin moni oli tuttuja ilmaisutaidon lukiosta, joka oli järjestänyt messujen nuorisolavan ohjelman. No, ilmaisutaitoihin kuuluisi varmaan myös niinkuttelun vähentäminen, mutta mitäs tuosta, kun Ronja Salmikin virallisessa hehkutuksessaan on juurikinkittelijä. Lavan erinomaisuuksiin kuului ainakin, että tutustui uusiin nimiin ja tyyppeihin, muun muassa Kalenterikarjuun eli Mikko Toiviaiseen ja sanoisinko sitten kirjaan What’s up, elämä. Koostajan alkupuhe on vanhaa kirjantekijää säväyttävä: tämä kirja on tehty puhelimella, pala kerrallaan ja niin edelleen. Palasia ja keskustelunaiheita on siis kerätty ja purettu hiljalleen tietyn perusjengin kanssa. Siihen kuuluu eri aloilla työskenteleviä sisällöntuottajia, tubettajia, hevareita, toimittajaa, musiikinopettajaa ja kirjamessujen ohjelmajohtajaa (ei presidentin rouvaa). Toiviaisen aiheheittoihin (Mikä on mun lokero, Onks pakko jaksaa?, Miksei me kaikki voitais olla tasa-arvoisia?, Mikä on relevanttia?) vastataan värikkäillä alustoilla olevissa tekstikuplissa, lyhyillä ja vähän pitemmillä. Onneksi niiden jälkeen oli hankittu pitempiä kommentteja, esimerkiksi erinomaisia vinkkejä oman ja toisen sukupuoli-identiteetin kohtaamiseen sanastoineen, esittely Koko Hubarasta ja tasa-arvon edistämisestä tai Riikka Karppisen tiestä vaikuttajaksi keinoineen. 

 Ainakin tämä oli lukuelämys, jos ei niinkään kuuntelushokki, vaikka itse aiheista on toki kirjoitettu jo paljon, syvemmin ja luettavammin. Kuvan älypuhelimen luomasta lumosta saa – kirjan avulla.

Palkintojen ylitarjontaa

Pressihuoneessa saattoi kerätä mukavan pinon palkintojen esittelyjä Rakkaudesta kirjaan ja Kirjailija kiittää Minna Canthiin ja tietokirjailijapalkintoihin. Lastenkulttuurin puolelta messuille oli päässyt klassikko eli Rudold Koivun nimeä kantava nykyisin Grafian kautta tuleva tunnustus, joka meni nyt Marika Maijalan Ruusun matkalle (Etana Editons). Ehdokaskirjoissa oli muuten mukavasti vaihtelua, jopa tietokirjoja! Jussi Kaakinen kuvitti mainion Poliisiaseman, Antti Nikunen kätevän havainnollisen Urhon ja Onnin tutkimuksia Autokirjassa ja oikeastaan Laura Merzin Otusten joukossa-kuvakirjan teksti on tietopainotteista. Palkintolautakunnassa oli mm. Sanna Mander, edellinen voittaja, jonka teoksesta Etana Edition kävi plagiaattitaistelua oikeudessa asti. Nyt nämä ongelmat oli ohitettu, ja lautakunta totesi: ”Kuvitus on hillittömän ekspressiivinen, mutta yhtä aikaa tarkka. --- Maijalan kuvitus on näennäisen kömpelö, mutta tarkemmin katsottuna täydellisen hallittu.”

Ruusun matkaa tuli luettua esikoululaisille jo ilmestymisvuonna 2018. Silloin lapset luulivat ensin, että tämä on jokin puutarhakirja. Mutta Ruusu onkin koira, laukkakilpailujen tähti, joka saa lopulta juoksemisesta tarpeekseen ja pinkoo pakoon maailmalle. Siellä se kohtaa kiireisen maailman, vihaisia ja välinpitämättömiä ihmisiä, tilanteita ja kaupungin elämää. Lopulta Ruusu pysähtyy puistontapaiseen, missä pentu ja kolmijalkainen koira ottavat sen mukaan leikkiin. Siinä Ruusun kilpa-asu repeytyy ja se juoksee tästä lähtien omana itsenään kavereittensa kanssa. Kirjan sanoma on toki selvä ja meni kyllä lapsillekin perille. Ongelmaksi tulivat pitkään jatkunut samankaltainen juoni juoksemisesta eri paikkoihin, eikä oikein mitään tapahdu. Onnellinen loppu oli tietysti tärkeä, mutta nyt ei Maijalan vauhtia kuvaava piirrostyyli jaksanut innostaa yrityksistä huolimatta. ”Se on sellainen sekava, ettei löydä asioita”, kuuluu kommentti. Väriliiduilla tehdyt aukeamat olivat lasten mielestä sinnepäin, eivätkä välittäjän yritykset selittää liikkeen vauhdista uponneet. ”Tämä on niin kuin jäänyt kesken”. ”Sillä on ollut kiire saada loppuun,” valisti toinen.

Messut aikaansa jäljessä?

Tatu ja Patu ja isot ihailijat

Palkintoja sateli, mutta yksi oli poissa. Finlandia. Ehkä asiaa on fundeerattu ja todettu, ettei kannata yrittää messuilla kaiken päälle esitellä ehdokkaita. Ne tulevatkin julkisuuteen sopivasti ensi viikolla jännitettäviksi.

Mutta olisiko messuilla ollut kanttia järjestää uskaliaat varjofinlandiat ja olla näin edellä aikaansa? Tapoja olisi montakin. Kun aikoinaan vedin televisiossa lastenkirjojen varjoraatia, mukana oli silloin lasten suosikkeja, jotka he perustelivat ja sitten annettiin numeroita. Nyt voisi joukko asiantuntijoita/lukijoita valita oman suosikkinsa, perustella valinnan, haastatella tekijää – ja sitten voikin kotona lyödä vetoa miten ehdokkaat pärjäävät.

Pohjimmaisena ajatuksena toki on saada näkyvyyttä yhä useammalle kotimaiselle tekijälle ja kirjalle. Finlandian ehdokkaihin tulee keskimäärin lähes sata kirjaa tyrkylle – riippuen kustantajan maksu- ja valintahalukkuudesta – ja aina jää osa pois.

Tällä hetkellä voi joko onnitella tai surkutella valintaraateja. Taso on niin kova, kirjo on leventynyt tietokirjojenkin puolella, joiden osuutta ehdokkaista täytynee syynätä suurennuslasilla. Mauri Kunnashan ei taida olla mainiolla Unikirjallaankaan enää toimia vakiotietokirjailijaehdokkaana.

Messuilta on selvitty hengissä. Eteenpäin!

Kallion tilaisuudessa oli hyörinää - koulukiusaaminen kiinnostaa aina - ja keskustellakin sai jos ääntä riitti