Prinsessa Pikkiriikki, himskatti ja outo urpo

Kertomuksia lasten hyvinvoinnista on ehkä hiukan kirjava kokoelma asiaan liittyviä tapausselosteita ja pohdintoja, mutta samalla tärkeään asiaan paneutuvaa ajatteluun kannustavaa muistiinmerkintää. Toimittajat Liisa Karlsson, Anna Maija Puroila ja Eila Estola miettivät ja vastaavat kirjassaan Välkkeitä, valoja ja varjoja (Nytnyt 2016)  mitä on lasten kannalta kuulluksi tuleminen ja todellinen kuunteleminen? Ymmärrämmekö lasta ja hänen toimintojaan ja palautteitaan? Miten lapsi kokee surun, vastoinkäymisen, ilon – valon, varjon ja muutoksen kertomukset?

   Mainioita palautteita syntyy myös lasten huumorista päiväkoti- ja kouluympäristössä – sen kohteet ja muodot saattavat tulla yllätyksenä monelle aikuiselle. Lasten esteettisiä elämyksiä ja eettisiä ajatuksia esitellään myös kiinnostavasti. Arjen pienet kertomukset syntyvät kohtaamisista, joihin tämä teos perustuu. Aivan loogista on, että tutkimus osoittaa lapsien tuottavan paljon uutta tietoa ammattilaisten arkeen: palotarkastajalle, terveysviranomaiselle, terveydenhoitajalle, insinöörille, opettajalle, hoitajalle, kouluttajalle ja koulu- sekä sivistystoimenjohtajalle. 

    Yhteenvedossa todetaan, miten ”Lasten kertomuksissa ruumiillisuus, moniaistinen kertominen, on luonteenomaista. Vaikka kertomisessa sanat ovat tärkeitä ja lapsen kasvaessa niiden merkitys korostuu, muut kertomisen tavat säilyvät. Kerronnallinen lähestymistapa sisältää ajatuksen dialogista, vuorovaikutuksesta, niin lasten ja aikuisten välillä kuin myös lasten keskinäisissä suhteissa. Kertominen tarvitsee aikaa ja vaatii paikan, jossa kertominen ja kuunteleminen on mahdollista.” Teoksessa nostetaan esille neljä lasten kokemuksellista hyvinvointia tukevaa tekijää. Ensinnäkin lasten keskinäiset suhteet, monipuolinen ja innostava toiminta- ja oppimisympäristö, sensitiiviset aikuiset sekä lasten aloitteiden kuunteleminen ja niiden huomioiminen toiminnassa.

 Lastenkirja tarinoiden koostajana

    Mielenkiintoista on ajatella Hannele Lampelan Prinsessa Pikkiriikkiä (Otava 2016) tämän teoksen ideoiden valossa. Aikuisellahan on valtaa tuottaa kertomuksia lapsesta. Lapsen kuvaus voi olla toisaalta yhden kannan mukaan ottamista - hankala ja erityinen lapsi - tai sitten osaava, yhteiskykyinen ja nokkela. Jotenkin nämä molemmat puolet voi kuvitella mukaan Prinsessa Pikkuriikkiin, joka siis rakentaa ääripisteidenkin kautta lapsen minäkuvaa ja itsetuntoa osana hyvinvointia. Pikkiriikki nostaa mielestäni mainiosti esiin myös lapsen omien aloitteiden merkityksen ja toimintakulttuurin: milloin aikuiset osaavat luopua omasta vallastaan ja antavat lapselle mahdollisuudet toteuttaa omiaan?

    Pitkästä aikaa hyvällä tavalla ”vanhanaikainen” ja puhutteleva lasten arkirealismin sävyttämä fantasiavivahteinen kertomus - mieleen tulevat vaikkapa Marjatta Kurenniemen Onnelit ja Annelit. Lukujen alussa esitellään mitä tapahtuu: ”Ensimmäinen tarina, jossa Pikkiriikki ja Makkara taikovat aikuiset himskattiin määräilemästä”. Johdannossa Lampela kertoo ei niin oikeasta prinsessasta, jolla on oma tahto ja  taikapötkäleitä pyöräyttävä koira. Isä onkin autokauppias, ja ”eikä hänen äitinsä ole mikään kuningatar, vaan hän on pankissa töissä, ja jakelee siellä rahaa ihmisille, jos ne osaavat oikein nätisti pyytää.”

    Lampelan tapa kertoa osuu suuhun, joten tarinat on melkeinpä pakko lukea ilmeikkäästi yhdessä lasten kanssa – soljuvuus taitaa olla pitkään kokeiltua ja mietittyä. Pikkiriikistä kasvaa valloittava persoonallisuus, joka sekä asettaa aikuisten määräykset omaan arvoonsa että huomaa osan niistä olevan ihan järkeviä. Opetukset siis lomittuvat mukavasti arjen ja mielikuvituksen raameihin: aikuiset himskatissa osoittaa, ettei täydellinen vapaus ole pitemmän päälle ihan niin hauskaa ja – onkohan tämä hiukan kotiinpäinvetämistä? – Himskatissa aikuisilla onkin tosi hauskaa arjesta irtaantumisessa. Tässäkin Lampela jatkaa hyvää perinnettä eli Pekka Vuoren Otto ja Ville, kaksi reipasta rikkojaa (1972) saa nyt versionsa, kun Pikkiriikki panee kotona kaikki mullinmallin ja tekee mitä on aina halunnut tehdä.

Ystävyys, kiusaaminen ja urpo

    Pikkiriikki löytää lopulta myös vertaisensa ystävän markkinoilta eli prinsessa Pöjöläisen, joka haastaa suursyömäri Piffelsonin makkaransyöntikilpailuun. Voittajana hän saa sitä paitsi nimensä Ennätysten kirjaan. Tarinoissa on mukana ilmassa leijuvia teemoja: yksinäisyys ja kaverit, kiusaava poika, äidin mahaan sisuskaluihin muuttava urpo, joka mullistaa koko perheen asiat. Pikkiriikki muuttaa pois kotoa, Makkara taikoo leikkipuistoon hienon talon, jossa tytöt viettävät aikaansa hiukan raisummin tosin kuin Onneli ja Anneli. Hiljalleen Pikkiriikki suopuu pikkuveljen ilmestymiseen:”Pikkiriikki ajatteli asiaa oikeasta ja vasemmasta näkökulmasta. Toisaalta häntä ärsytti typerä pikkuveli, joka oli päättänyt tulla maailmaan kysymättä häneltä mitään. Sitten toisaalta hänen oli ikävä äitiä ja hän oli väsynyt riitelyyn. Olisi mukavaa, jos kaikki olisi yhtä tavallisesti kuin aina ennenkin.” 

    Ehkä ihastuminen Ninka Reitun tapaan kuvittaa omia ja muiden kirjoja kertoo sekin jotain itsestä, mutta joka tapauksessa Reittu tekee Pikkiriikin fantastisesta arjesta vielä herkullisemman persoonallisilla tyypeillään. Vanhemmat ilmentyvät turvallisen iloiseksi taustaksi, Räkä-Eetu toistaiseksi oikein tylsäksi tyypiksi ja Pöjöläinen  ja Piffelsson heruttavat hymyn suupieliin. Kun Makkarakin on sopivan pieni ja taikamaisen virnottava, kuvamaailma luo sopivan ilkikurisen raamituksen vauhdikkaalle menolle.

    Kätevästi Lampela pitää myös tarinat kasassa ja suurin piirtein samanpituisina. Kaikkia lankoja ei vielä punota yhteen – mitenkäs käy Pikkiriikin ja kiusaaja Räkä-Eetun? Mitä muita arkielämän haasteita voitetaan mielikuvituksen keinoin ja päättäväisellä tyttöenergialla? Jää aivan odottelemaan jatkoa, ja siihen on lupaus kirjan päätyttyä: ”Ja nyt tämä kirja on loppu, eikös olekin vähän tylsää? Onneksi sinä voit lukea sen uudelleen ja ehkä joskus toisella kerrolla minä kerron lisää tarinoita Pikkiriikistä, Pöjöläisestä ja pikkuisesta Makkarasta. Sen pituinen se.”

Suomen itsenäisyyden juhlavuosi 2017 eli pikkurillistä vähäsen

 Lastenkulttuurijulkaisu Tyyris Tyllerön runsas, lähes satasivuinen kaksoisnumero kerää kansiensa väliin viime vuoden ja tämän vuoden alun tärkeimmät tapahtumat, palkinnot, tunnustukset. kirjalajien kiinnostavimmat tykitykset, mutta myös paljon kommentointia kentän tekemisistä, opetusministeriön erilaisista hankkeista ja niiden arvioinneista. Katsaukset ovat tarpeellisia moneen eri tarkoitukseen – kukapa muistaisi kaikki ehdokkaita, palkittuja muista hienoista lastenkirjoista puhumattakaan? Oman lukunsa saavat vielä hengissä olevat muutamat lasten ja nuorten itsensä arvottamat tunnustukset. Joskus tuntuukin, että niin julkisuutta kuin myyntiä määräävät suhteettoman kapeasti vain harvat esille nostetut tekijät ja trendit, joista leivotaan oikeastaan lukemista suurempia ilmiöitä.

    Vaikka opetusministeriön kulttuurilehtilautakunta teki voitavansa pudottaakseen Tyyris Tyllerön muurin harjalta, se ei lopullisesti onnistunut määrärahoihin kajoamallakaan. Miltähän olisi jäsenille maistunut lastenkulttuurimunakas – toivottavasti hyvin kitkerältä. Nyt saatoimme lähettää heille kuitenkin ei niin viimeistä paria uunista ulos. Hiukan jäi kaivelemaan suhtautuminen lastenkulttuuriin ja ylipäänsä tuen määritelmien yhtäkkinen rukkaus selkeästi perustelematta.

   Lasten tietokirjallisuutta Tyllerössä luonnehditaan viime vuodelta kohtuulliseksi tasoltaan, mutta edelleen kotimaisuusasteeltaan vaatimattomaksi. Nyt tuntuu siltä, että myös sillä puolella on syksyllä tiedossa parannusta.

Ennakkotietoja alkaa tihkua

   Viimeksi ihastelin Schildtsin ja Söderströmin kiinnostavan tuntuista syksyn lastenkirjauutuuksien luetteloa. Kun Otavakin pani oman lusikkansa soppaan, syksyllä on mukavaa odoteltavaa. Itsenäisyyden juhlavuosi 2017 piristää esimerkiksi Otavan tarjontaa paksulla Suomen lasten Suomella. Tekijänä on mainio Kirsti Manninen, joka miettii, mikä tekee Suomesta Suomen? Tietokirjassa on ainakin kaksi näkökulmaa: toinen on ulkosuomalaisten silmin nähtyjä piirteitä, toinen suomalaisten juurien ja nykyisyyden tarkastelu historian merkkipaalujen, tieteen ja taiteen huippujen sekä urheilusaavutusten kannalta. Kuvittajana on varsin nopeasti suosituksi tullut Carlos da Cruz, jonka tyylin tunnistaakin jo monesta kuvakirjasta. Siihen kuuluvat puhekuplat, laajat perspektiivit ja humoristinen ote. Kirjaa täytynee verrata aikaisempiin luotauksiin, mm. Tatun ja Patun Suomeen.

Martti Lintusen kuvat ryydittävät Meidän perhettä.

    Näitä yli 10 000 tarinan tietokirjoja ei näytetä vieläkään kuopatun lopullisesti, vaan yrityksiä riittää, mm. Supertietokirja ja yli 10 000 kuvan löytöretki. Tietoa voi kaivella myös Reuhurinteen erilaisista tukikirjoista, Suomen lasten luontokirja saa ansaitsemansa uuden painoksen, päiväkotielämää kuvataan ja Mauri Kunnas kehottaa muodikkaasti suuntaamaan katseet vanhempiin sukupolviin: nyt voi Isovanhempien kirjaan tallentaa heidän elämänsä käännekohtia – miksi he saivat sellaiset nimet kuin saivat? Muuten: merirosvot ovat taas in – nyt mukaan saapuu Aki Ollikaisen versio Merirosvo Morganista ja matruusi Hulkkosesta. Nämä ovat kuitenkin lastenrunoja! Linda Liukaskaan ei jätä koodejaan rauhaan, vaan nyt Ruby putoaa tietokoneeseen ja logiikkaporttien labyrinttiin. Toivottavasti hän – ja pieni/iso lukija selviävät sieltä kovalevy ehjänä…

Pieniltä kuuluu isosti

    Mutta onkohan niin, että pienten laatukustantajien puolelta on kuitenkin tulossa ja jo tarjolla monivivahteista tietoa sieltäkin? Pieni Karhu julkaisi jo Katri Vuorisen, Tiina Eskolan ja Martti Lintusen juonellisen ”esittelykierroksen” eli Meidän perheen, missä karanneen koiran takaa-ajossa samalla tutustutaan todella monenlaisiin perheisiin monilapsisista vammaisperheeseen, adoptioperheestä pakolaisperheeseen tai kahden kulttuurin perheeseen. Lintusen valokuvat ovat kuten aina mainion ilmaisevia ja erilaisia tunteita ja yksityiskohtia sisältäviä – niiden ja tekstien ja tapahtumien kautta kirjasta on keskusteltavaa moneksi kerraksi.

      Meillä on Viisas elämä-kustantamo, jonka Pikkurillin käsikirja on sekin Vuokko Hurmeen kertomana ja Sanna Pelliccionin kuvittamana raikkaasti erilainen tietokirja lapsista lapsille – ja vanhemmille, koska tärkeää ja olennaista tietoa sijoitetaan ovelasti lapsen kehityskulkujen mukaan. Läpikäyvänä punaisena lankana on hienosti lapsen oikeus tietoon ja oman elämänsä hahmottamiseen. Tekijät kertovat, että kirjassa on erikoisia lukuja, hupsua tietoa ja mielenkiintoisia kysymyksiä. Juuri niin: kysymyksistä kasvaa lisää oivallusta – esimerkiksi syntymästä tai tyttönä ja poikana olemisesta.

   Ja onhan meillä tämä Sanoma Pron moniaalle ulottuva tietoverkosta, mistä voi poimia ihan lähelle tulevaa tietoa päiväkotilasten arjesta. Kerttu Ruuska kertoo lastentarhanopettajan tietämyksellä oivaltavan hauskasti Elsan ja Laurin tärkeistä hetkistä. Samalla annetaan perustietoa käsiteltävästi asiasta: Elsa ja Lauri matkustavat, Elsa ja Lauri juhlissa Nadja Sarellin vauhdikkaasti kuvittamina.

    Meillä on Myllylahti, joka tuotti Laura Ertimon ja Satu Kontisen Yön, kirjan unesta ja pimeän salaisuuksista. Mustavalkoinen komeankokoinen kirja on vetävä sekin: mikä oikeastaan on yö? Mitä pimeässä tapahtuu? Miksi pitää nukkua? Mitä unet ovat? Tiedon ja tarinan välistä löytää kivoja tietoiskuja vaikkapa silmän toiminnasta tai tähtien tutkimisesta. Tässäpä erilainen tietokirja – tai ainakin tieto on pakattu kuvallisesti monivivahteiseen muotoon, jopa psykedeelisiin väliaukeamiin.

   Kun vielä tässä odotellaan Lasten keskuksen kuuleman mukaan isompaakin panostusta tietoon ja Tammen ja WSOYn vaihtoehtoja, on jo vesi kielellä… Olisiko jonkinlainen pieni notkahdus lastenkirjallisuudessa hiljalleen ohi ja lasten tietokirjallisuuskin nostamassa tietoa turuille?

   

Lastenkulttuurijulkaisu Tyyris Tylleröä voi muuten parhaiten tukea pysymään tuolla muurin harjalla tilaamalla – itselleen, lahjaksi ja kertomalla kavereille. Vuosikerran hinta on toimituksesta tilattuna juuri nyt 25 euroa ja mukaan voi saada mielenkiintoisen lastenkulttuuria käsittelevän yllätysopuksen. Ota yhteyttä sähköpostitse vaide@netti.fi

Onks noloo? eli Suomen äänekkäin pieru

Kirjan ja ruusun päivä – ja taitaa olla ensimmäinen kerta, kun ns lisukekirjana annetaan mukaan lasten ja nuortenkirja. Varmuuden vuoksi mukaan tuputetaan toki myös tasokas aikuistenromaani eli paljonkin julkisuudessa uuden projektinsa Palatkaa perhoset kera esiintyneen Juha Itkosen pokkaripainos Anna minun rakastaa enemmän.

    Harkittu ele, jos Ronja Salmen tekstittämä ja Jami Nurmisen ilmentämä varhaisnuorten arkitarina Onks noloo? (Kirjakauppaliitto/Lasten Keskus) nostaisi varttuneen ostajan kulmakarvoja. Jotain yhteistä näillä kirjoilla kuitenkin on. Takakansi todistaa mm. Helsingin Sanomien arvovallalla, että ”Olen lukenut tämän vuoden parhaan kotimaisen romaanin, ja sen on kirjoittanut Juha Itkonen.” Onks noloo? puolestaan ilmoittaa sumeilematta: ”Kirjan ja ruusun päivänä 23.4. Kirjakauppaliiton jäsenet antavat kevään tärkeimmän lastenkirjan kaupan päälle.”

   Tärkeintä siis Kirjakauppaliiton mielestä on olla luokkakuvassa silmät kiinni, syödä 15 kalapuikkoa mahdollisimman nopeasti ja joutua mahakurinan uhriksi sekä päästää historian isoimman ja kovaäänisimmän pierun, kertoa huono vitsi, pelätä kummitusjuttuja, tanssia tytön kanssa tai laulaa joulujuhlassa?

Se on tulossa jo seuraavalla aukeamalla!

   Ei mitään uutta siis varhaisnuorten kirjarintamalla, kun jopa Timo Parvelakin on suopunut pieruhuumoriin ja altistanut koululaiset koulukeittiön mainioiden aterioiden ahmijoiksi. Kaikki muutkin nolon osiot löytyvät tuoreemmasta ja vanhemmastakin lasten ja nuortenkirjallisuudestamme puhumattakaan käännöksistä.

    Valitse itse jos maltat

   Onks noloo? taitaa operoida myös juonen kulkunsa osalta jonkinlaista televisiomaista etenemistyyliä. Tosin luulin, että historiaan olisivat jo jääneet yhtäkkiä esiin tulevat valintamahdollisuudet. Esimerkiksi sivulla 74 ollaan palohälytyksen ulinan yllättäminä, mutta laatikossa neuvotaan: ”Hei, käy katsomassa sivulta 68, mikä aiheutti palohälytyksen!” Ahaa, sillä sivulla olikin tosiaan jo kauan sitten selitys oudosta kokouspullien kärähdyksestä, jota koelukijoiden kanssa ihmettelimme. Mistä tämä tämmöinen tähän tuli? Opin samalla uuden koululaisilmaisun, kun yksi lukijoista totesi: ”Tämä on aika soraa.” Eli siis hankala lukea/kävellä eteenpäin, jos täytyy hypellä tai leikkiä jotain pelivaihtoehtoja.

    Kieltämättä nämä erilaiset vaihtoehdot paremmasta tai huonommasta vaihtoehdosta häiritsevät lukemista, mutta ehkä tässä ei olekaan tavoiteltu tavanomaisen kirjan tapaista syventymistä. Kikka on tosiaan vanhastaan tuttu, kun aikoinaan nämä ”tee itse oma versiosi seikkailusta” –kirjat olivat hetken suosiossa – tai ainakin kustantajat taisivat ajatella sillä tavalla. Sen sijaan itse pidin Salmen tavasta poikkaista lukujen lopussa tarinointi jonkinlaisilla tietoiskuilla – mukava esimerkki on Petjan vatsan entsyymien taistelu kalapuikkomössövuorta vastaan. ”Mutta entsyymit ovat unohtaneet yhden asian. Pakokaasun. Katujyrä tupruttaa pahanhajuista kaasua, joka myös leijailee vatsasta eteenpäin. Tästä ei hyvää seuraa… Palaa nyt sivulle 25.”

    Tosin en halua palata enää vanhaan toimintaan, enkä halunnut aikaisemminkaan pompata tänne – kun meno oli sen verran kiinnostavaa: arvasimme nimittäin, että pian räjähtää! Ajan tasalla ollaan näköjään myös tyttöjen kohdalla, kun puhutaan parhaista kavereista, sopimuksista ja esimerkiksi ystävyyskoruista – vain 15 korua kullakin tytöllä! Muutoksista, vähennyksistä ja lisäyksistä tulee sopia yhdessä!

Kalapuikoista massaa luitten ympärille

   Mutta jotta en joutuisi lasten ja nuortenkirjallisuuden Finlandian esiraadin jäsenen Ronja Salmen kanssa aivan eri laduille (voihan sitä meikäläisenkin kirja joutua kolmikon reposteltavaksi), todetaan muutakin. Onks noloo? sisältää hyviä ja kivasti esiteltyjä tyyppejä, joista päähenkilö Petja taitaa olla ihan mainio varhaisnuoren ilmentymä. Kaveritkin saavat lihaa luittensa ympärille, hiukan tutusti tosin, mutta silti: on pelaajatyyppiä, on urheilullista menijää, on ihastumisen arvoisia kivoja tyttöjä, mukavia opettajia. Parasta onkin mutkattoman reilun tuntuinen tunnelma. Vihdoinkin koulua käsitellään reiluna viihtymisen olotilana.

Luokkakuvassa... niin. nämä jäävät muistoihin!

   Ja kenties nämä nolot tilanteet ovat hyvin tosia. Rehtoriparka joutuu tosin taas kerran olemaan jonkin verran tuohtumisen syntipukkina. Jonkinlaisen pienen sivuopinnäytteen voisi joskus tehdä näistä kaikista koululaistörmäilyistä, joita on viime aikoina ilmestynyt helpottamaan koululaisen arjen tuskaa. On neropatin päiväkirjoja, on koottuja mokia, on hassuimpia törmäilyjä ja niin edelleen. Siitä voisi kehitellä sudenpentujen käsikirjan tapaisen yhteenvedon: Parhaimmat töppäykset kautta aikojen. Materiaalia nimittäin löytyy ainakin jo Gulliverin ajoista lähtien.

   Jami Nurmisen antama ilmehdys kirjan henkilöille ja tapahtumille jakaa näköjään lukijat moneen kastiin. Selkeästi inhoavat kommentit puhuvat ”japskilaisesta munasilmätyylistä” ja ”en varmaan pelaisi tollasilla tyypeillä, ne on pienemmille”. Toiset taas pitivät kovasti ylidramaattisuudesta ja pelkistyksistä. ”Kiva kun kuvat oli erilaisia, oli isoja ja pieniä, vaikka ihan pienistä en tykännyt.” ”Tyypit oli selvästi erilaisia.  Petjalla oli töyhtö ok. Ei se ananastyyli paha ole.” Itse voisin lisätä mieltyneeni ainakin Nurmisen monipuoliseen tapaan käyttää lähikuvia, isoja tilanteita, sarjakuvaa ja tekstitettyjä huippuhetkiä.

    Mutta kuten aina kuvitus on niin oma juttu. Se pitää ihan itse kokea.