Itsenäisyys ja visuaalisuus

Linnan juhlista lapsuuteen

Itsenäisyysjuhlissa tuntuivat suurimman mielenkiinnon vievän erilaiset värikkäät puvut. Tämänkin trendin taitaa todistaa mainio Marleena Mustolan, Johanna Mykkäsen, Marja Leena Böökin ja Antti-Ville Kärjän toimittama kirja Visuaaliset menetelmät lapsuuden- ja nuorisotutkimuksessa (Nuorisotutkimusseura 2015), joka lähestyy aihettaan niin kasvatustieteen, sosiologian, taiteen ja kulttuurintutkimuksen, maantieteen, liikuntatieteen, uskontotieteen kuin perhetutkimuksen kautta. 

    Tosiasia on, että visuaalinen kulttuuri on lisääntynyt räjähdysmäisesti lasten ja nuorten arjessa. Tutkimuksessa kirjataan, miten somessa lähetellään kuvaherjoja, iltaisin katsotaan elokuvia, otetaan selfieitä, viestitään hymiöiden avulla ja pelataan digitaalisia pelejä. Ymmärrystä maailmasta ja itsestä löytyy juuri visuaalisuuden avulla. Myös tutkijat ovat yhä kiinnostuneempia lasten ja nuorten visuaalisesta maailmasta. ”Kirjassa avaamme sitä, mitä kaikkea visuaalisuus voi olla ja miten sitä voidaan tuottaa, ymmärtää ja tutkia erityisesti lasten ja nuorten elämänpiireissä, kertovat toimittajat. - Joskus ilman kuvia haastateltavia ei tahdo saada puhumaan juuri lainkaan. Esimerkiksi piirtäminen saattaa toimia jäänmurtajana tutkijan ja haastateltavan välillä.”

    Koulukin on joutunut ottamaan huomioon kuvallisen kulttuurin. Uudessa opetussuunnitelmassa korostuukin monilukutaito, joka pitää sisällään myös kuvien kriittisen lukutaidon. Vauvojakaan ei ole muualla unohdettu. Vauvojen värikylpy on kuvataidetoiminnan muoto, jossa vauvat vanhempineen työpajaan osallistuen tuottavat visuaalista ilmaisua erilaisia materiaaleja sekä väri- ja maalausaineita tunnustelemalla ja käyttämällä. Toiminta on kehitetty Porin lastenkulttuurikeskus - Satakunnan lastenkulttuuriverkostossa ja siitäkin löytyy jo oppaita.

Uusia ideoita ja malleja

    Visuaalisuus ja sen yhteys tarinaan ja kertomiseen tulivat vahvasti mieleeni, kun kävin Galleria Dixissä, Uudenmaankatu 19, Helsinki. Siellä on vielä 20.12. saakka koettavissa monimielinen, tenhoava, tulkitsemaan haastava Tini Sauvon näyttely lintukansasta, josta on tehty myös monipuolinen kirja Lintukansan muotokuva. Tini Sauvon lintuveistosten lisäksi galleriassa on Tero Makkosen valokuvia ja Esa Lindroosin ääniteos.

   Lintukansassa yhdistyivät tärkeät raamit: kiinnostavia hahmoja, joista on melkein pakko kehitellä omia tarinoita. Mitä haikaralla on selkänsä takana? Miksi korppi kantaa sylissään ihmistä? Kissalla lintu käpälässä? Alaston satakielinaaras? Variksella sirppi ja naishahmo mukanaan?  Ja ehkä hurjin kaikista, palokärki, kirves (minun mielestäni) ja köysi valmiina. Kirjassaan Tini Sauvo raottaa hiukan syntytarinoita ja valmistusprosessia, mutta ei oikeastaan liikaa – pohdittavaa jää palokärjellekin: ”Pitkä selkä, lyhyet jalat ja pieni kaljamaha. Vahvassa etukenossa kädet levällään se muistuttaa mäkikotkaa. Suunnittelen sille kullervohousuja nyörivöineen, ja samaa nyöriä kiepiksi toiseen kouraan, toiseen puukko. Sutisinko röpöiseksi jätetyn vartalon pintaan kultapilkkuja? Laittaisinko kultaiset hikipisarat, tai hopeahilettä? Miten se huutaa pää punaisena?”

    On mustarastas, egyptiläisen näköinen koira, lokki laulaa ja suokukko tanssii. Maagisen shamaanin näköinen sarvilintu – siitä lähtee heti käyntiin seikkailu tai uni tai ennustus, jota ruokkivat rautalangan varassa kevyesti pimeästä ilmestyvät Varjovartija tai Tähtikoira. 

    Näyttelyn outoa maagisuutta ruokkii vielä musiikkivideo, jossa hahmot tulevat lähelle, pyörähtävät, lentävät ja esiintyvät hohteessa ja muuttuvassa valaistuksessa. Jotenkin kuvittelen, miten lapsiryhmän kanssa vaellan tämän lintukansan mailla. Päiväkodissa teemme uudelleen tuon matkan erilaisuuteen – vaikkapa hienosti toteutetun dvd:n tukemana.

Kömmipä mielikuvituksen huoneisiin

Samaten visuaalisuus tulee tykö mainiosti myös Helsingin Annantalossa aina 29.2.2016 saakka auki olevassa näyttelyssä BY – Olipa kerran kylä.  Kansainvälisen kiertueen tehnyt kokonaisuus tulee Suomeen Frankfurtin ja Ruotsin kautta. Kylässä on taloja ja elokuvateatteri. Siellä täällä kasvaa muutama puu. Mutta keitä taloissa asuu? Kävijät voivat tutkiskella lastenkirjojen alkuperäispiirustuksia ja luonnoksia sekä astua taloihin sisään, kurkistaa ikkunasta tai vain tarkastella taloja ulkopuolelta.
    Näyttelyssä yhdeksän suomalaista kuvittajaa esittelevät työtään: Malin Ahlsved, Linda Bondestam, Lena Frölander-Ulf, Maija Hurme, Anna Härmälä, Veronica Lassenius, Åsa Lucander, Christel Rönns ja Kasper Strömman.  

    Heidän erilaisissa taloissaan voi olla vaikka tiikereitä täynnä oleva konttori tai löytötavaratoimisto tai mystisen hämärä linna. Paikalla voi myös katsoa animaatioelokuvia ja rauhoittua hetkeksi. Näyttelyssä on piirustusnurkkaus lapsille ja pieniä yllätyksiä siroteltuna sinne tänne.

     Miten mainiota visuaalisuuden, tekemisen ja ajatteluttamisen vauhtia täälläkin. Asiantuntijalle antaa paljon myös näyttelyyn kuulunut paksu opus, missä suomenruotsalaista lasten kulttuuria ja tietysti kuvittajien mietteitä ja tekemisiä ruoditaan. Onpa siellä ajatus siitäkin, miten Tove Janssonin ylivoimaisuus olisi kahlinnut suomen-ruotsalaista kuvittamista turhan pitkään. Taitaa olla tällä hetkellä jo menneen talven lumia.

 Kuvat tulevat iholle

Kuvituksen valtionpalkinto myönnettiin Matti Pikkujämsälle (s. 1976). Opetus- ja kulttuuriministeriö tiedottaa palkinnosta mm. näin: Hänellä on pitkä työhistoria lehti- ja kirjankuvituksen parissa, useita lastenkirjoja, joista kaksi on ollut Finlandia Junior -palkintoehdokkaana. Kuvitustekniikka on ilmaisuvoimainen ja herkkä ja hänen omaleimainen tyylinsä on avoin uusille kokeiluille.

    Opetusministeriössäkin on huomattu mielenkiintoinen uusi tapa tehdä bisnestä, johon itsekin törmäsin vaeltaessani sattumalta Korjaamolta Mannerheimintielle. Havaitsin kutsuvan sisäänheittävän mainoksen, missä luvattiin tehdä mallista kuva kuvittajan pienessä katutason ”ateljeessa”. Tuli mieleen heti Pariisin ja Barcelonan katutaiteilijat, mutta Pikkujämsä taitaa olla tyylissään jo askeleen edellä. ”Pikkujämsän tuoreimpia projekteja on livemaalausmuotokuva, eli elävän mallin tallentaminen tauluksi taiteilijan tunnistettavalla ja omaleimaisella tyylillä. Projekti tuo kuvan tekemisen lähelle yleisöä, kun kuvitustapahtumassa syntyy kohtaaminen tekijän ja kohteen välillä.”

    Ehkäpä nyt valtionpalkinnon jälkeen livemaalauksien arvo nousee kohisten. Saan siis syyttää itseäni, etten muka ehtinyt teettämään muotokuvaa. Toisaalta kyse on aina kuvituksien kohdalla mieltymyksistä. Saattaa olla, että olomuodostani ei olisi saanut millään molempia tyydyttävää tulkintaa? Pikkujämsähän on kuvittanut runsaasti mm. Jukka Itkosen mainioita runoja, joihin tyyli aukottomasti sopiikin. Astronautin rusinapullasta (Otava 2013) esimerkiksi löytää valittavia mallistoja…

Pellet veivät palkinnot

Kaikkien palkintosateiden keskellä tuntee ihan yltäkylläiseltä. Lastenkulttuurin valtiontunnustus meni Sairaalaklovneille (tämä alue toki oli jo saanutkin toimintaansa reippaasti tukea rahastoilta) ja saamelaiselle kirjallisuudelle – mainiota, että kolmas virallinen kielemme sai julkisuutta. Taiteilija Inger-Mari Aikio, Ima, on todennut, että ’oma kieli on kaiken perusta, se on sydämen kieli’. Hän on myös sanonut, että saamelaisille monikulttuurisuus on ollut aina luonnollista, koska saamelaiset elävät neljän valtakunnan alueella. Inger-Mari Aikion työ lastenkulttuurissa on tärkeää saamenkielisille lapsille kielen ja oman identiteetin vuoksi, mutta se on tärkeää myös muista kulttuureista tuleville lapsille: muita ymmärtämällä oppii ymmärtämään myös itseään.

     Suomen tietokirjailijoiden hieno Tietopöllöpalkinto meni lasten ja nuorten historialle kuten Repun salaisuudelle ja Herttuan hoville. Tiedonjulkistamisen neuvottelukunta jatkoi lasten tietokirjallisuutta arvostavaa linjaansa. Viime vuonna kunniakirjan sai suomenruotsalaisen kirjanvalmistusta selvittävä kuvatietokirja, nyt puolestaan Lasten oma vuosikirja, joka esittelee mukavasti myös aivan uusia eri kulttuurien juhlapäiviä. Kun tietojeni mukaan keväällä ilmestyy uusiakin vuosipäiviä esittelevä Mauri Kunnaksen oma vuosikirja lapsille, niin onpa mielenkiintoista verrata sitten näitä kahta opusta.

 Leipuri Bengtsson on poissa

Mutta kaiken kunnian ja palkintojen loisteessa tuntee olonsa surulliseksi ja kaihoisaksi. Yöllä Finlandia-palkintojen aattona kuoli Tukholmassa kotonaan Klara Östra gatanilla Lennart Hellsing. Häntä voisi verrata merkitykseltään Astrid Lindgreniin. Hellsingin vuonna 1963 ilmestynyt Tankar om barnlitteraturen taisi olla myös eräänlainen lähtölaukaus Svenska barnboksinstitutetin perustamiselle. Lennartin kuvakirjat uudistivat radikaalisti vanhoja sisältöjä yhdessä kuvittajien Stig Lindbergin ja Poul Ströyerin kanssa. Riimejä, tarinoita, koulukirjatekstejä, lauluja…

    Lena Käreland on tehnyt miehestä mainion kokonaiskuvan kirjassaan En sång för att leva bättre (2002) ja Nisse Larssonin luotauksessa Hela Hellsing (2004) kannessa Lennart on juuri omannäköisensä. Sellaisena muistan hänet muun muassa kymmenisen vuotta sitten Göteborgin kirjamessuilta. Esiintymisen jälkeen Hellsingin vuosipäivää juhlistamaan lavalle nousi useita ihailijoita. Lennart itse kiinnitti huomionsa pöydällä olevaan pitkulaiseen pakettiin ja kysäisi: ”Oletanko väärin, vai onko tuo samppanja tarkoitettu minulle?”

    Omista suosikeistani on tietysti nostettava esiin Sjörövarboken, missä ennen Camilla Mickwitziä esiintyi alaston nainen tai oikeastaan useampia merirosvokapakan iloissa, Camillalla Jasonin äiti puolestaan hankki lisää elatusrahoja taiteilijoiden alastonmallina. Bagar Bengtssonin kuolemaa sen sijaan ei meillä tulla varmaankaan koskaan ylittämään – ruumisarkkukin oli tietysti pullapitkon tuntuinen.

    Tankar om barnlittaraturen kuului aikaansa seuraavien lastenkulttuuri-ihmisten matkalaukkuun meilläkin ja varmasti antoi sysäyksen monenlaisiin omiin yrityksiin, joista Gunilla Ambjörnssonin tiukan lastenkulttuurin ja –kirjallisuuden ruotsalainen analyysin kera synnytimme Huutomerkkisarjaan yhdessä Tuula Ikosen kanssa suomalaisittain ensimmäisen pamfletin Kulttuuririhkamaa lapsille (1969).

Rima nousi korkealle

Finlandia Juniorissa tietokirja ei juhlinut, vaan potin korjasi jo Otavan suuren nuortenromaanikilpailun voittanut Nadja Sumasen Rambo. Voi muuten vain kuvitella, millainen rima on ylitettävä seuraavan kirjan kohdalla. Jos tulee parempi, niin kai se on palkittava sekin.

    Rambon ansioihin on luettava kirjan kokonaissävyn nouseminen myönteiseksi kivan itseironian ja kuivakan huumorin kera. Ei voi moittia isovanhempienkaan osuutta ja merkitystä – tämä lienee faktaa nykyisin: tukihenkilöt tulevat kauempaa kuin vanhemmista. Tuttu kaava se toki on, mutta Sumasella isovanhemmillakin on omia ongelmiaan, jotka tulevat luontevasti mukaan.

    Keskusteluissa on pohdittu, kuka lukee oikeastaan synkkiä ja karmeitakin nuorisokuvauksia kuten ehdokkaana ollut Pako? Nuoret, joilla menee huonosti tuskin riemastuvat tällaisista riepotteluista, joten jäljelle jäävät lukijat, joilla menee paremmin. Ja sosiaalityöntekijät?

    Oli varsin oireellista selata juuri ilmestynyttä tamperelaisten yliopistolaisten kehittämästä myönteisyyden mallia. Myönteinen tunnistaminen (Nuorisotutkimusverkosto 2015) valottaa yhteisöllisiä arkisen tuen muotoja. Tavoitteena on arvokkuuden ja osallisuuden kokemusten vahvistaminen koulussa, kotona tai harrastuksissa. Ihmissuhteissa koettu huolenpito ja kunnioitus, osallisuutta vahvistava sosiaalinen arvostus, sekä yksilön oikeuksien kunnioittaminen yhteiskunnan tasolla kehittävät lasten ja nuorten itseluottamusta, itsetuntoa ja itsearvostusta. Näistähän on paljolti kysymys lasten ja nuorten kanssakäymisissä ja oman identiteetin rakentamisessa. Taustalla Rambossakin kuvataan myönteisen tunnistamisen vaikeutta ja hakemista.

    Television uudessa kulttuurin pikaohjelmassa Junior-ehdokkaita lukemaan oli haalittu noin kuudesluokkalaisia oppilaita. Ohjelma jäi kovin pintapuoliseksi ja liikaa juontajan vastausten esiin kaivamiseksi. Mielenkiintoisinta oli nuorten jyrkähkö suhtautuminen Nakki lautasella –kuvatietokirjan materiaaliin: sitä kauhisteltiin eikä sen katsottu soveltuvan lasten luettavaksi. Sen sijaan näköjään nuorten heitteillejättö ja henkinen pahoinpitely olivat ihan ok.

    Palkinnot eivät taida tähän loppua. Vielä on tulossa traditionaalisia hehkutuksia Arvid Lydeckenin ja Topeliuksen nimeen. Mutta käsi sydämellä: kuka muistaa joulun jälkeen, mitä muita ehdokkaita olikaan Finlandioissa? Vahinko, ettei pääse selailemaan kuollutta ja kuopattua? Vuoden kirjat –luetteloa. Ainakin muistaisi helpommin, mitkä kirjat olisi ehdottomasti pitänyt ottaa mukaan.

     Hauska yksityiskohta oli muuten Tieto-Finlandia palkinnon jäsenen kirjoittamasta muistelmasta raadin työskentelystä. Ei ajateltu kustantajia eikä alueellisuutta ei muutakaan. Paitsi – jos kaikki ehdokkaat olisivat olleet naisia. Silloin raati olisi ehkä miettinyt uudelleen. Finlandia Junior –ehdokkaat olivat kaikki naisia.

Kajahtanut kirjailija ja nakkien vallankumous

Ensiviikolla on sitten taas tuo joka vuotinen palkintogaalojen marssi. On Finlandiat, on tiedonjulkistamisen valtionpalkinnot – tosin ne laahaavat vuoden jäljessä eli  2014 tuotannosta – on lastenkulttuurin valtionpalkinnot, on tietokirjailijoitten Tietopöllö –tunnustus lastentiedolle, on erilaisten järjestöjen vuotisjuhlia ja tunnustuksia ja niin edelleen. Suomi-palkinnotkin jaettiin alkuvaroitukseksi, mutta sieltä lastenkulttuuria ei tällä kertaa löytynyt.

    Lasten tietokirjallisuudella näyttää siis pitkästä aikaa menevän jonkinmoisesti. Finlandia Junioriin pääsi jopa ehdokkaaksi Elina Lappalaisen Nakki lautasella (älkää sekottako Jari Tammen hulvattomaan Nakkikirjaan – siinä on runollisia variaatioita nakin olemuksesta lasten maailmassa). Katariina Heilala on ahkeroinut Linnanmäen ja Korkeasaaren kimpussa ja työstänyt myös monipuolisen soivan laulukirjan Tiernapojista mainioine taustatietoineen. Reetta Niemelä viihtyyi koirien ja hevosten kera Tikkumäessä ja Kerttu Ruuskan Elsa oppii lisää yhteiskunnan toimintamalleja.

Muistokirja Saimaalta

     Mutta ilmastonmuutoskeskustelun myötä Saippa voi nousta puheenaiheeksi. Ainutlaatuisen saimaannorppamme kohtalona näyttää tylysti olevan ilmaston lämpenemisen myötä sukupuuttoon kuoleminen. Sari Kanalan, Daga Ulvin ja Juha Taskisen suomeksi ja englanniksi tehty Saippa saimaanorppa (Amusantti 2015) saattaa jäädä siis muistotietokirjaksi. Tyylinä on saimaannorpan oma kertova teksti, jossa ensin kerrotaan levinneisyydestä ja lähisukulaisista. Perusasiat käydään läpi eliniästä syntymään. Sitten Saippa kertoo ensimmäisestä elinvuodestaan. Hienot valokuvat ja piirrokset selventävät hyvin norpan varttumista, harjaantumista ja vaaroja. Tällainen kerrontatapa on mainio: se tuo nuoren lukijan lähelle norpan vaiheet ja myös merkityksen luonnossa. Lopussa on vielä tarkemmat ja laajemmat perustiedot itämerennorpasta, harmaahylkeestä eli hallista ja saimaannorpasta sekä kartta keskeisimmistä elinalueista.

    Eräs lasten tietokirjan alue on parin viime vuoden aikana selvittänyt pienille lukijoilleen niin erilaisten tautien kuin ruumiintoimintojenkin taustoja. Marianne Kulmala on näin esimerkiksi taustoittanut Aspergerin oireyhtymää Sakussa, spesiaalissa lapsessa (Aivoliitto 2014) ja Touretten oireyhtymää Rufuksessa, spesiaalissa lapsessa (Aivoliitto 2015). Edellisen rakenne kuvaa hyvin molempia kirjoja. Aspergerin oireyhtymä tulee vähitellen esitellyksi 9-vuotiaan kolmasluokkalaisen Sakun arkisten tapahtumien kautta: miten aamutoimet onnistuvat, onko koulussa kaikki samalla lailla kuin ennenkin vai onko sijainen, millainen ruoka on, kotoisia puuhia ja fysioterapiaa ja leikkiä, pihaleikkejä kavereiden kanssa, pikkusisko ja tunteet, entä nukkuminen. Aikuisille on lopussa laaja oma osionsa, missä tarkistetaan uudelleen miten erityisyys näkyy arjessa, miten sosiaalisissa tilanteissa toimitaan, miten asetetaan rutiinit ja rajat ja kun Saku kieltäytyy toimimasta toivotulla tavalla. Samalla puhutaan ajoittaisesta tarpeesta yksinäisyyteen, tunteiden tunnistamisesta ja luovuudesta ja täydellisyyden tavoittelusta. Kaiken kaikkiaan kirjasta syntyy monipuolinen, koskettavakin kuva Sakun elämästä ja sinnittelystä kohti selviytymistä muiden rinnalla. Vain mukaan ympätyt lukijalle – ilmeisesti aikuinen ja lapsi? – sijoitetut kysymyslaatikot (Miten sinä olisit toiminut, sanonut Sakulle, antanut neuvoja jne) tuntuvat kovin keinotekoisilta ja myös keskeyttävät tilanteen, jota pitää alkaa miettiä. Ehkä niiden paikka olisi kuitenkin ollut lopussa? 

     Spesiaalien lapsien rinnalla myös Maaret Kallion trilogia Onnikujan kaveruksista (Väestöliitto 2014) tuo keskusteltavaksi niin pomppivan masun eli vauvabuumin, uuden pojan hyväksymistä mukaan, erilaisia perherakenteita ja tietysti suositun kakkatrendin: Onnikujan kaverukset ja suuri PRÖÖT!

Uudet julkaisijat

   Samalla huomaa taustakustantajien eli järjestöjen mukaantulon aktiivisina julkaisijoina. Samaan rintamaan voi nostaa myös esimerkiksi Helsingin museopuolen sarjakuvajulkaisut  kaupungin historiasta tai Vantaan kaupunginmuseon vastaavan kuvatietokirjan, taiten tehdyn Kylän josta löytyi aarre (2014).

    Tieto näyttää myös siirtyneen juohevasti arkirealismin sävyttämiin kirjoihin ja kuvakirjoihin. Esimerkiksi Anssi Keräsen Lossi-Lassessa ja merten salaisuudessa (Tammi 2015) ollaan luonnonsuojelun asialla eli seikkailun lomassa Lossi-Lasse esittelee useitakin katastrofeja ja niiden ratkaisuja – kovin helpolla ratkaisut kuitenkin näyttävät onnistuvan! Lindy Hop-laivalla lähdetään tutkimusmatkalle. Hiukan tehdyn tuntuinen huumori syömisessä ja kapteenin mahtipontisuudessa ei tuntunut lapsia kiinnostavan, tekniikka ja seikkailu sitä enemmän. Matkalla tutustutaan tärkeimpiin välineisiin kuten hydrofoniin, jotta saadaan yhteys Viivi-delfiiniin. Delfiinit vievät haaksirikkoutuneen Tautoun luokse. Läheisellä saarella törmätään roskaamisongelmaan ja aletaan kerätä pulloja ja roskia koko päivän. Tautou kertoo, miten valtava myrsky tuhosi hänen saarensa. Mutta öljynporauslautalla on sattunut onnettomuus, ja öljyntorjuntaoperaatioon osallistuu tehokkaasti myös Lindy Hop harjakerääjällä. Lopulta päästään sukeltamaan delfiinien kanssa ja tarkistetaan varusteet. Meressä on myös valtava sinivalas. Lopussa ystävykset lupaavat löytää myös Tautoulle uuden kodin eli pakolaisongelmaakin käsitellään. Tekijän oma kuvitustyyli on sarjakuvamainen, monet aukeamat ovat täynnä pieniä tapahtumaketjuja, joita isot aukeamat silloin tällöin rauhoittavat.

Kirjailija koulussa

En malta nostamasta lopuksi esille näin oman koulukäynnin kynnyksellä Dan Gutmanin Kajahtanutta kirjailijaa (Sanoma Media 2015). Päähenkilö Arttu on yksi näistä nykyään suosituista ”arjen sankareista”, jotka törmäilevät joka puolella. Nyt Artun kouluun tulee kuuluisa lastenkirjailija Keiko Kimono lemmikkihaukkansa kera, joka on päähenkilö suositussa kirjassa. Sademetsissä asuva Keiko kirjoittaa uhanalaisista eläimistä, mutta tuntuu oudon avuttomalta tavallisessa koulumaailmassa, ja niinpä vierailu tuottaa enimmäkseen omituisia törmäyksiä, kun haukka pääsee tietenkin irti. Artun loppulausunto saattaa olla aika oikeantuntuinen kaikesta huolimatta: ”Kaiken kaikkiaan neiti Kimonon vierailu oli mielestäni huippumahtava. Oli uskomattoman hienoa, kun Haksu villiintyi ja hyökkäsi Emmin kimppuun. Saimme myös tavata kuuluisan lastenkirjailijan ja nähdä rehtori Pöhelön pesäpallovarusteissa ja pyyhe päänsä ympärillä. Kaikkein parasta oli kuitenkin se, ettei meidän tarvinnut mennä matematiikan tunnille.”

    Tämä asettaa melkoisia paineita nyt omalle vierailulleni Inkooseen. Täältä kuitenkin tullaan!