Kirjoja roskalavalla, kierrätyksessä ja sirkuksessa

Kesäkeitaat - kirjastot!

Kesällä saattaa nopeastikin tottua vanhan kierrättämiseen – ainakin jos joutuu turvautumaan viihtyäkseen television tuijottamiseen. Kirjojen kanssa riittää valinnan varaa, joskin näyttää Pekka Töpöhäntäkin siirtyvän modernisoituneena tähän aikaan. Pekka Töpöhäntä menee kouluun (Gummerus 2015) on Åsa ja Michael Rönnin stilisoima ja Ingrid Flygaren uudelleen kuvittama kissa-analyysi. Tämän hetken pikku lukija toki nielee kaiken sumeilematta, mutta alkuperäisiin klassikoihin tutustunut mutristelee suutaan ja huokaisee. Miljööt on vedetty modernilla hennon väräjävällä viivalla, ja kissakoulun tapahtumista on se kunnon pahismeininki siistitty pois. Opetus siellä takana toki on säilynyt jopa alkuperäistä selkeämpänä. Paha saa palkkansa…

    Sastamalan Vanhan kirjallisuudenpäiviltä alkanut kesäinen elämä on kulminoitunut erilaisiin kirjastoihin matkan varrella. Jälleen kerran on ihasteltava näitä keitaita ympäri Suomea. Joustavaa palvelua, tietoa tapahtumista, nettiyhteydet – ja pienemmillä paikkakunnilla erinomaisen hyviä kirjavalikoimia, joista uutuuksiakin bongaa yllättävän mukavasti. Sanoma- ja aikakauslehdet voi selailla rauhassa, joka sitten äkkiä voi järkkyä. Helsingin Sanomista torstaina 9.7. luin ensin, miten Suomen kirjastoseuran puheenjohtaja Jukka Relander  perhokalastaa innoissaan Vanhankaupunginkoskella. Sivua kääntäessäni totesin, että samaan aikaan Kangasalan kirjasto heitti lavallisen kirjoja paperinkeräykseen Suoraman pihalla. Sivukirjasto oli päätetty lakkauttaa ja tilat tyhjentää 1.elokuuta mennessä. Roskalavalle ystävällinen kirjojen tuntija oli vienyt tikapuut, jotta halukkaat mummot ja vaaritkin saivat pelastettua edes osan. Hesari olikin tuona päivänä kovin kirjastohakuinen: siellä arvioitiin myös Kirjaston kuolema-raporttikirja, jota aikaisemmassa blogissani olenkin jo mietiskellyt. Alan pitkäaikainen ammattilainen Jari Paavonheimo summaa lopuksi, miten kirja ”olisi saanut ratkaisevasti lisäpotkua, jos se olisi pyrkinyt myös selvittämään, mitä kirjastoissa käytännössä on tehty tai jätetty tekemättä.”

    Täytyyköhän tässä alkaa kesänvieton aikana suunnistaakin valokuvaamaan Suomen kirjastoja roskalavojen perspektiivistä?

Juoksua pihamaalta nukkekotiin

    Aina ei kierrättäminen ole niin vaarallista, kun kohteena ovat aiheet. Sattumoisin tulin ahmineeksi peräjälkeen Jukka Itkosta, Netta Waldénia ja Jenna sekä Noora Kunnasta. Kaikissa elämänmenoon liittyy kova tohina ja lähes tolkuton meno, salaisuus ja arvoituksia. Kaheli sakki ja kauhujen kaappi (Otava 2015) on sisarusten ensimmäinen yritys lastenkirjan areenalla. Vanhan unohtuneen nukkekodin elollistuneet asukit toilailevat minkä osaavat. Mukana on persoonallisia luonteita, joista varttuneen mielestä ihanan ironisen huipun saivat aikaan runonlausuja hoveineen. Jotain ironista siinäkin tietysti on, että lapset halausivat hyppiä juuri nuo kohdat äkkiä yli ja saada selville mitä siellä kauhujen kaapissa oikein oli. Ratkaisu saattoi olla hienoinen pettymys, kun kaapista ulos tullut olikin ihan säällinen tapaus…

    Mauri Kunnaksen jälkikasvun kirjallisia ja kuvallisia ansioita ei kannattane vielä lyödä lukkoon, vaan jäädään odottamaan seuraavia. Jennan kuvitus on melko riisuttua viivapiirrosta, jota voinee verrata Elina Warstan graafisesti tyylikkään voimakkaisiin pintoihin Itkosen sirkuskirjassa. Warstaa onkin kierrätetty viime aikoina kovasti – oikeastaan hänen ansiostaan esimerkiksi muutoin itseään toistava Tomi Kontion Koira nimeltään kissa (Teos 2015) nousee kiinnostavaksi kuvalliseksi seikkailuksi. Laura Valojärvi puolestaan omaa mainion tunnistettavan nokkelasti rönsyilevästi paisuttelevan kuvitustyylin Rubenin tutkimuksissa.

    Ruben ja kadonneet karaatit (WSOY 2015) on Netta Walldénin neljäs seikkailu, jossa näkyy jo aikaisempien kirjojen raamitus selvästi taustalla. Timanttivaras Vili Pii lähtee Saarnilaaksoon pahat mielessä kohti Armas Vaaran timanttikassakaappia. Tällä kertaa homma sotketaan timanttilaatikolla, joka kiertelee postin ja muiden avustuksella eri osoitteissa. Lopulta Vili Pii lähtee pois tietämättään mukanaan omat väärät timanttinsa.  Ruben on miellyttävän charmikas yksityissalapoliisin versio, mutta ei kirjailijatar rouva Mallamudkaan kehnoksi jää – hänen kauttaan Waldén pääsee hiukan hehkuttamaan luovan työn rankkoja puolia.

Eläviä kuulia tarjolla

    Ja nämä poliisit! Chaplinin törmäilevien poliisien joukkoon pääsevät niin Rubenin vanhempi ja nuorempi konstaapeli ”Rikospostin viimeisin numero oli ollut konstaapeleille kiusallista luettavaa. Kolmekymmentä vuotta, nolla ratkaistua tapausta!” kuin Jukka Itkosen kovakuntoiset juoksijat: ”Mies kiinni! Ottakaa tuo mies kiinni! läähätti laihempi lainvalvoja. – Kiinni tuo mies! puuskutti paksumpi.” Tykästyin eniten kuitenkin Nurkanpyhtään uneliaaseen pikkukaupunkiin. Sirkusjuna saapuu (Lasten Keskus 2015) sisältää toki runojakin, mutta pilke silmäkulmassa etenevää salamyhäilevää tekstiä on enemmän ja Lillin päiväkirjan runo ei pidä kohta ollenkaan paikkaansa: ”Tässä kaupungissa/ei koskaan tapahdu mitään./Tämä kaupunki on kuivempi kuin kuu.” Jukka Itkonen on aikaisemminkin joskin harvemmin viihtynyt proosan parissa jouluisissa merkeissä. Tälläkin lauseita on mainio lueskella ääneen, makustella pienillä vivahteilla ja hymyillä tapahtumien kontrasteille. ”Ei sisäpaisti, vaan sitä paitsi, Lilli korjasi. – Älä sinä pyytämättä puutu minun puheisiini, sirkustirehtööri sanoi. – Sisäpaisti on minun lempiruokaani, ja jo sen nimen mainitseminen saa veden herahtamaan kielelleni. Siksi minä herahtelen. Haluan olla vesi kielellä. Muuhun ei juuri nyt ole varaa.”

    Lillin isän raidallinen pyjama aiheuttaa ongelmia, kun vangin puvussa pakeneva karkulainen joutuu äiti Rahtusen pompotettavaksi. Kun paikkakunnalle saapuu vararikon partaalla keikkuva sirkus, soppa on valmis. Itkonen ei kuitenkaan sorru ylettömään asioiden kääntelyyn, vaan happy end paljastuu sopivasti lopussa: poliisit ajavat takaa vankia kertoakseen, että syytös on peruttu. Näin entinen syytetty ja nykyinen miljönääri voi ostaa sirkuksen ja jatkaa sirkuskulttuurin mesenaattina. Mikä parempaa, Lillin isä tykästyy vahingossa alkaneeseen uraansa lentävänä tykinkuulana ja äiti taas voimanaisena – ainakin kesän aikana.

    Aiheet kiertyvät. Mikäpä siis siitä, kunhan niistä nautitaan. Vuonna 1979 kirjoitin kirjan Mustan vihon salaisuus, missä vaarini kertoi seikkailuistaan. Suosituin juttu oli loistava ura sirkuksen elävänä kuulana…

Kirjaston kuolema - ja karttakepin?

Lukuvalmentajat irtisanotaan

Kuolemalla houkutteleminen on totuttu liittämään dekkareiden yhteyteen. Viime aikoina on alkanut ilmestyä yhä useamman kirjailija- ja kulttuurijärjestön tiedotteisiin ja nettisivuille huolestuneita manifesteja ja mielenilmauksia kuntien itsemääräämisoikeuden lisäämisestä. Se kun mahdollistaa myös kirjaston murhaamisen, lainauksien maksullisuuden ja kelpoisuusehtojen väljentämisen muuttamalla juuri uudistettavana olevaa kirjastolakia. Kuntien päättäjien fiksuuteen ja tilannetajuun haluaisi uskoa, mutta jos kirjastot itsekään eivät osaa vielä viestiä tavoitteistaan ja tärkeydestään, niin takapakkia voi tulla. Ensiksi karsitaan ehkä personal lukutrainerit eli lukuvalmentaja ja muut turhat työntekijät, verenpainemittareita ja porakonetta osataan jo lainata ja käyttää ilman opastustakin. Outoa vai oireellista muuten oli, ettei kirjastopuolue saanut jäseniä oikeastaan lainkaan asiakasmääriin suhteutettuna.

    Satiiri sikseen, kun kunnissa mietitään pää kuumana tehostuskohteita: eräässä tässä nimeltä mainitsemattomassa kunnassa vapaa-aikalautakunnan puheenjohtaja ihmetteli, pitääkö yhteiskunnan ostaa keski-ikäisille naisille rakkausromaaneja. Hänen mielestään kirjasto on yliarvostettu paikka, eikä sinne kannata sijoittaa turhaan suuria rahoja. Olisivatko dekkarit ja murhat kelvanneet paremmin? Tosiasia todella on, että kirjastosta leikkaaminen ei tuo merkittäviä säästöjä – keskimäärin kuntien talousarviosta kirjastot vuolevat yhden prosentin verran. Kuinka paljon sitten maksaisi kirjastojen ehkäisemä syrjäytyminen tai tasa-arvoinen pääsy tiedon äärelle? Kirjastoista leikkaaminen on todella myös potku kaikkein heikompiosaisille.

 Miten kulttuuri haudataan?

   Uhkaava sana ”kuolema” on siis menettämässä tehojaan. Murhaaminen voisi olla raflaavampi. Sopivasti nykyiseen tilanteeseen toki ilmestyi päivitys ”Kirjaston kuolema” (Avain 2015), mutta se olisi voinut ottaa oppia toisen uhanalaisen instituution päivityksestä eli ”Karttakepin kuolemasta” (Arator 2003). Koulun uudistuminen ja uudet vuorovaikutteiset kasvatus- ja opetusmenetelmät saavat siinä konkreettisia ja kokeiltuja taustoituksia ja käytännön raameja.

    Kirjaston kuolemaa ei suinpäin kannata tarjota kuntapäättäjien käsiin, siksi sisäänpäin lämpiävää ja paikoin hybridihienoa tulkintaa se sisältää. Kansikin on hyvällä tahdolla tulkittavissa rapautuneeksi kirjastorakennuksen seinäksi tai sitten moderniksi vuorovaikutteiseksi taideteokseksi. Sivuilta voi kuitenkin kaivaa kipupisteitä varsinkin toimittajien, Jukka Relanderin ja Jarmo Saartin osuuksista. Dilemma näyttää kiteytyvän älykkääseen tietoverkkoon, jonka pitäisi nopeasti hoitaa järjestetyt digitaaliset kokoelmat kuntoon.  Toisaalta viisas kirjasto ”tarjoaa ihmisille tiloja, jossa uutta tietoa, kulttuuria ja informaatiota tuotetaan, jossa siitä keskustellaan ja jossa sen käyttöä opetellaan yhdessä.” Monikulttuurisessa yhteiskunnassa tarvitaan kaikille avoimia tiloja, mutta mitä tekijät tarkoittavat, kun ”kirjastot avautuvat samanhenkisten kävijöiden toiminta-alustoiksi”? Toivottavasti hyvin erilaisten ja ei niin samanhenkisten ryhmien toimintapotkuiksi?

Asenteet lukemisesteiden tiellä?

    Karttakepin kuoleman ideoita ja viestiä on vasta viime vuosina ymmärretty ottaa käyttöön. Kuoleeko koulun kehittyminen yhdessä keikkakaveri kirjaston kanssa, joka näköjään taas yrittää puolustaa legimiteettiään sivistysyhteiskunnan tukipilarina? Muuten, puheenvuoron asiaan antaa myös Saavutettavaa kirjallisuutta 125 vuotta – julkaisu (Näkövammaisten kirjastoyhdistys 2015), missä Tuula Vuolle-Selki kerää näkövammaisten Celia-kirjaston työn yksiin kansiin. Aina ei tule ajatelleeksi, kuinka tärkeää työtä esimerkiksi äänikirjojen lukijat ovat tehneet ja millaisia valintoja kauno-, oppi- ja tietokirjat tulkitsijalleen asettavat. Celian kohdalla on jouduttu myös kohtaamaan muuttuvan ympäristön haasteet. Saavutettavuus on tällä alueella selvästi jäänyt graafisuuden jalkoihin, mutta mahdollisuudet ovat myös kasvaneet: tietokone ja selain muuttuvat taskussa pidettäväksi henkilökohtaiseksi digiavustajaksi. Ehkä näkövammaisten kirjaston teesit ovatkin hyviä pilareita eteenpäin: saavutettava yhteiskunta on käyttäjälähtöinen ja tulevaisuuden kirjasto on saavutettava – lukemisesteisten tiedonsaannissa keskeisintä on saatavuus. Lukemisesteisiin voisikin tässä liittää monia muitakin ryhmiä kuin näkövammaisia. Ja lopullinen teesi: asenteet ratkaisevat.

Sanataiteen ja mielikuvituksen käsikirjat

 

     Kirjoittajaoppaissa ei ole pulaa, vaan valinnanvaraa. Ei unohdeta kuitenkaan klassikoita: Mika Waltarin Aiotko kirjailijaksi (1935) kului melkein puhki Kalle Päätalon käsissä. Asko Martinheimon mainio Parempi lause (2000) ylsi peruskäsitteiden hauskaan selvittelyyn. Löytyy vaikkapa Terhi Rannelan Kirjoita nuorille (BTJ 2010), on yltäkylläisen monigraafisesti kuvitettu Katarina Kuickin Kirjoittamisen ihanuus (Karisto 2009. Kuick voitti tällä tehtäväkavalkadillaan jopa Ruotsissa varsin arvostetun lasten- ja nuortenkirjapalkinnon, Augustprisetin.

 Tuossa opuksessa kertomuksen suunnan voi valita noppaa heittämällä, tehdään elämänkertoja tuhannella sanalla, runoja kylmillä sanoilla, musabiisien sanoilla operoitavaa kertomusta ja niin edelleen. Kaikissa oppaissa on näköjään perussisältö aika samanlainen: on henkilöiden pohdiskelua, juonen tasapainottelua, ympäristöä, näkökulmaa, vuorosanoja ja tyylin vaihteluita. Puhutaan graafisesti villistä otteesta, mutta Kuickilla taitaa mennä enemmänkin briljeerauksen puolelle.

    Uusimpana hiukan samaan muistilappu- ja alustarunsauteen satsaa myös Arja ja Emma Puikkosen Käsikirja mielikuvituksen matkaajille (Kirjapaja 2015), mutta siinä graafikko pystyy näennäiseen hyppivyyteen saamaan väreillä  loogisen juonen. Lapsille ja nuorille suunnatussa oppaassa täytyy ollakin houkuttelevuutta ja uusia jippoja sopivin välimatkoin. Kun Kuick vaihtelee estotta tekniikoita, Puikkosten idea on mukava ja selkeämpi: matka ja seikkailu on kirjoittamista. Tuttavallisuutta ylläpidetään reippaalla sinuttelulla. On siis bussipysäkkejä ja poukamia, joissa harjoitellaan erilaisia kulkua helpottavia ja täydentäviä asioita kirjallisen kerronnan matkalla – jopa ficci selvitetään eli siis oma jatkotarina rakkaista kohteista. 

     Proosabussiin ei näköjään mahdu asiaproosaa, ja taitaa olla niin että tiedon erilaiset muodot olisivat olleetkin jo sitten toisenlaisen bussin materiaalia – silti faktion polut olisivat olleet mielenkiintoisia nekin tallustella. Sanataideohjaajien ja opettajien käyttöön oppaasta löytää varmasti tehtäviä, ideoita ja työkaluja. Mukana on lisäksi viihteellisen oivaltavasti lasten- ja nuortenkirjailijoiden sekä kuvittajien kommentteja työskentelytavoista, henkilöhahmojen muokkaamisesta tai hankaluuksista tekstien työstämisessä. Lapset ja nuoret saavat myös mahdollisuuden kertoa omista oivalluksistaan ja mielikirjoistaan. Tällaisena kirjaa on mukava selailla myös ihan huvikseen – ja ehkä innostua yhtäkkiä tuosta vinkistä!

Mitä sanataiteessa voi tehdä?

    Sanataideohjaajan oppaassa (Avain 2015) todetaan myös kirjoittamisen tukiopuksien runsas määrä, mutta tekijä, Päivi Haanpää, valittelee opettamisen näkökulmasta tehtyjen oppaiden olematonta määrää. Haanpää itse on työskennellyt sanataideohjaajana pitkään, joten kokemus näkyy hänen kirjassaan. Silti jää kaipaamaan esimerkiksi lisälukemislistaan mainintaa todella ensimmäisestä, ja yhä käytössä olevasta oppaasta eli Mervi Kosken perusluotauksesta Taskut täynnä tarinoita (Cultura 1994). Jo vuonna 1985 perustettiin nimittäin Hämeenlinnan kirjastoon Kynäilypiirit, jotka laajenivat sitten lain taiteen perusopetuksesta astuttua voimaan Suomen ensimmäiseksi kirjoittajakouluksi. Taskut täynnä tarinoita on nimensä mukaisesti runsas sanataiteen eri alueiden mallikartta käytännön järjestelyihin ja eri alueiden käsittelyyn. Alusta alkaen mukana oli myös faktan ja fiktion tunnistaminen. Tosiasioiden ja kuvitelmien erottamiseen ja yhdistelemiseen käytiin erilaisten materiaalien kautta kirjoista animaatioihin. Tietokirjallisuuden yhteydessä myös realistisen kertomuksen yhteyksiä tosiasioihin kartoitettiin.

    Sanataideohjaajan oppaassa puhutaan myös luontevasti fiktiosta ja nonfiktiosta (kätevä termi olisi faktio) ja todetaan miten luova kirjoittaminen ei ole vain fiktion kirjoittamista. Haanpää toki tekee laajahkon yhteenvedon sanataiteen opettamisen historiasta ja muutamalla lauseella mainitsee Hämeenlinnan tienraivauksenkin. Katsauksesta tulee hyvin esille kentän hajanaisuus ja yhteisten suuntaviivojen puute. Tähän saumaan Haanpään opas on mainio tienraivaaja: hän käsittelee ohjaajan identiteettiä ja roolia, miettii opetuskokonaisuuksia ja niiden kokoamista, palautteenantoa ja jopa ohjaajan omaa jaksamista. Varsinaisia harjoituksia ei löydy, vaan yleisempiä ideoita ja harjoitustyyppejä. Selkeä kokonaisuus palvelee sekä sanataiteen aloittelevia ohjaajia kuin jo työssä olevia. Lopusta löytyy kirjallisuus- ja linkkilista. Mutta oppaasta voi olla iloa kirjoittajille tai lukijoille: näinä kategorioitten aikana voi nyt harrastaa kirjallisuutta ja kirjoittamista ja lukemista genre- tai tieto-orientoituneena, analyyttisenä tai samaistuvana, kielitietoisesti tai vain elämyshakuisesti. 

      Kirjoittamisen oppaiden ja opettamisen valtatiellä on tunkua - ehkä olisi hyvä myös uutterasti korostaa, että kirjoittaminen on sinällään palkitsevaa. Edellisen blogin moniin kommentteihin kiteytyy niin apurahan hakijoiden kuin myöntäjien tuskanhiki: on nöyryyttävää kun mm. epäävään kirjeeseen ei kirjata minkäänlaisia myönteisiä ohjeita seuraavaa kertaa varten eikä neuvovaa virkamiestä saa kirvelläkään kiinni. Mukava kielikuva muuten...