Kirjaston kuolema - ja karttakepin?

Lukuvalmentajat irtisanotaan

Kuolemalla houkutteleminen on totuttu liittämään dekkareiden yhteyteen. Viime aikoina on alkanut ilmestyä yhä useamman kirjailija- ja kulttuurijärjestön tiedotteisiin ja nettisivuille huolestuneita manifesteja ja mielenilmauksia kuntien itsemääräämisoikeuden lisäämisestä. Se kun mahdollistaa myös kirjaston murhaamisen, lainauksien maksullisuuden ja kelpoisuusehtojen väljentämisen muuttamalla juuri uudistettavana olevaa kirjastolakia. Kuntien päättäjien fiksuuteen ja tilannetajuun haluaisi uskoa, mutta jos kirjastot itsekään eivät osaa vielä viestiä tavoitteistaan ja tärkeydestään, niin takapakkia voi tulla. Ensiksi karsitaan ehkä personal lukutrainerit eli lukuvalmentaja ja muut turhat työntekijät, verenpainemittareita ja porakonetta osataan jo lainata ja käyttää ilman opastustakin. Outoa vai oireellista muuten oli, ettei kirjastopuolue saanut jäseniä oikeastaan lainkaan asiakasmääriin suhteutettuna.

    Satiiri sikseen, kun kunnissa mietitään pää kuumana tehostuskohteita: eräässä tässä nimeltä mainitsemattomassa kunnassa vapaa-aikalautakunnan puheenjohtaja ihmetteli, pitääkö yhteiskunnan ostaa keski-ikäisille naisille rakkausromaaneja. Hänen mielestään kirjasto on yliarvostettu paikka, eikä sinne kannata sijoittaa turhaan suuria rahoja. Olisivatko dekkarit ja murhat kelvanneet paremmin? Tosiasia todella on, että kirjastosta leikkaaminen ei tuo merkittäviä säästöjä – keskimäärin kuntien talousarviosta kirjastot vuolevat yhden prosentin verran. Kuinka paljon sitten maksaisi kirjastojen ehkäisemä syrjäytyminen tai tasa-arvoinen pääsy tiedon äärelle? Kirjastoista leikkaaminen on todella myös potku kaikkein heikompiosaisille.

 Miten kulttuuri haudataan?

   Uhkaava sana ”kuolema” on siis menettämässä tehojaan. Murhaaminen voisi olla raflaavampi. Sopivasti nykyiseen tilanteeseen toki ilmestyi päivitys ”Kirjaston kuolema” (Avain 2015), mutta se olisi voinut ottaa oppia toisen uhanalaisen instituution päivityksestä eli ”Karttakepin kuolemasta” (Arator 2003). Koulun uudistuminen ja uudet vuorovaikutteiset kasvatus- ja opetusmenetelmät saavat siinä konkreettisia ja kokeiltuja taustoituksia ja käytännön raameja.

    Kirjaston kuolemaa ei suinpäin kannata tarjota kuntapäättäjien käsiin, siksi sisäänpäin lämpiävää ja paikoin hybridihienoa tulkintaa se sisältää. Kansikin on hyvällä tahdolla tulkittavissa rapautuneeksi kirjastorakennuksen seinäksi tai sitten moderniksi vuorovaikutteiseksi taideteokseksi. Sivuilta voi kuitenkin kaivaa kipupisteitä varsinkin toimittajien, Jukka Relanderin ja Jarmo Saartin osuuksista. Dilemma näyttää kiteytyvän älykkääseen tietoverkkoon, jonka pitäisi nopeasti hoitaa järjestetyt digitaaliset kokoelmat kuntoon.  Toisaalta viisas kirjasto ”tarjoaa ihmisille tiloja, jossa uutta tietoa, kulttuuria ja informaatiota tuotetaan, jossa siitä keskustellaan ja jossa sen käyttöä opetellaan yhdessä.” Monikulttuurisessa yhteiskunnassa tarvitaan kaikille avoimia tiloja, mutta mitä tekijät tarkoittavat, kun ”kirjastot avautuvat samanhenkisten kävijöiden toiminta-alustoiksi”? Toivottavasti hyvin erilaisten ja ei niin samanhenkisten ryhmien toimintapotkuiksi?

Asenteet lukemisesteiden tiellä?

    Karttakepin kuoleman ideoita ja viestiä on vasta viime vuosina ymmärretty ottaa käyttöön. Kuoleeko koulun kehittyminen yhdessä keikkakaveri kirjaston kanssa, joka näköjään taas yrittää puolustaa legimiteettiään sivistysyhteiskunnan tukipilarina? Muuten, puheenvuoron asiaan antaa myös Saavutettavaa kirjallisuutta 125 vuotta – julkaisu (Näkövammaisten kirjastoyhdistys 2015), missä Tuula Vuolle-Selki kerää näkövammaisten Celia-kirjaston työn yksiin kansiin. Aina ei tule ajatelleeksi, kuinka tärkeää työtä esimerkiksi äänikirjojen lukijat ovat tehneet ja millaisia valintoja kauno-, oppi- ja tietokirjat tulkitsijalleen asettavat. Celian kohdalla on jouduttu myös kohtaamaan muuttuvan ympäristön haasteet. Saavutettavuus on tällä alueella selvästi jäänyt graafisuuden jalkoihin, mutta mahdollisuudet ovat myös kasvaneet: tietokone ja selain muuttuvat taskussa pidettäväksi henkilökohtaiseksi digiavustajaksi. Ehkä näkövammaisten kirjaston teesit ovatkin hyviä pilareita eteenpäin: saavutettava yhteiskunta on käyttäjälähtöinen ja tulevaisuuden kirjasto on saavutettava – lukemisesteisten tiedonsaannissa keskeisintä on saatavuus. Lukemisesteisiin voisikin tässä liittää monia muitakin ryhmiä kuin näkövammaisia. Ja lopullinen teesi: asenteet ratkaisevat.

Sanataiteen ja mielikuvituksen käsikirjat

 

     Kirjoittajaoppaissa ei ole pulaa, vaan valinnanvaraa. Ei unohdeta kuitenkaan klassikoita: Mika Waltarin Aiotko kirjailijaksi (1935) kului melkein puhki Kalle Päätalon käsissä. Asko Martinheimon mainio Parempi lause (2000) ylsi peruskäsitteiden hauskaan selvittelyyn. Löytyy vaikkapa Terhi Rannelan Kirjoita nuorille (BTJ 2010), on yltäkylläisen monigraafisesti kuvitettu Katarina Kuickin Kirjoittamisen ihanuus (Karisto 2009. Kuick voitti tällä tehtäväkavalkadillaan jopa Ruotsissa varsin arvostetun lasten- ja nuortenkirjapalkinnon, Augustprisetin.

 Tuossa opuksessa kertomuksen suunnan voi valita noppaa heittämällä, tehdään elämänkertoja tuhannella sanalla, runoja kylmillä sanoilla, musabiisien sanoilla operoitavaa kertomusta ja niin edelleen. Kaikissa oppaissa on näköjään perussisältö aika samanlainen: on henkilöiden pohdiskelua, juonen tasapainottelua, ympäristöä, näkökulmaa, vuorosanoja ja tyylin vaihteluita. Puhutaan graafisesti villistä otteesta, mutta Kuickilla taitaa mennä enemmänkin briljeerauksen puolelle.

    Uusimpana hiukan samaan muistilappu- ja alustarunsauteen satsaa myös Arja ja Emma Puikkosen Käsikirja mielikuvituksen matkaajille (Kirjapaja 2015), mutta siinä graafikko pystyy näennäiseen hyppivyyteen saamaan väreillä  loogisen juonen. Lapsille ja nuorille suunnatussa oppaassa täytyy ollakin houkuttelevuutta ja uusia jippoja sopivin välimatkoin. Kun Kuick vaihtelee estotta tekniikoita, Puikkosten idea on mukava ja selkeämpi: matka ja seikkailu on kirjoittamista. Tuttavallisuutta ylläpidetään reippaalla sinuttelulla. On siis bussipysäkkejä ja poukamia, joissa harjoitellaan erilaisia kulkua helpottavia ja täydentäviä asioita kirjallisen kerronnan matkalla – jopa ficci selvitetään eli siis oma jatkotarina rakkaista kohteista. 

     Proosabussiin ei näköjään mahdu asiaproosaa, ja taitaa olla niin että tiedon erilaiset muodot olisivat olleetkin jo sitten toisenlaisen bussin materiaalia – silti faktion polut olisivat olleet mielenkiintoisia nekin tallustella. Sanataideohjaajien ja opettajien käyttöön oppaasta löytää varmasti tehtäviä, ideoita ja työkaluja. Mukana on lisäksi viihteellisen oivaltavasti lasten- ja nuortenkirjailijoiden sekä kuvittajien kommentteja työskentelytavoista, henkilöhahmojen muokkaamisesta tai hankaluuksista tekstien työstämisessä. Lapset ja nuoret saavat myös mahdollisuuden kertoa omista oivalluksistaan ja mielikirjoistaan. Tällaisena kirjaa on mukava selailla myös ihan huvikseen – ja ehkä innostua yhtäkkiä tuosta vinkistä!

Mitä sanataiteessa voi tehdä?

    Sanataideohjaajan oppaassa (Avain 2015) todetaan myös kirjoittamisen tukiopuksien runsas määrä, mutta tekijä, Päivi Haanpää, valittelee opettamisen näkökulmasta tehtyjen oppaiden olematonta määrää. Haanpää itse on työskennellyt sanataideohjaajana pitkään, joten kokemus näkyy hänen kirjassaan. Silti jää kaipaamaan esimerkiksi lisälukemislistaan mainintaa todella ensimmäisestä, ja yhä käytössä olevasta oppaasta eli Mervi Kosken perusluotauksesta Taskut täynnä tarinoita (Cultura 1994). Jo vuonna 1985 perustettiin nimittäin Hämeenlinnan kirjastoon Kynäilypiirit, jotka laajenivat sitten lain taiteen perusopetuksesta astuttua voimaan Suomen ensimmäiseksi kirjoittajakouluksi. Taskut täynnä tarinoita on nimensä mukaisesti runsas sanataiteen eri alueiden mallikartta käytännön järjestelyihin ja eri alueiden käsittelyyn. Alusta alkaen mukana oli myös faktan ja fiktion tunnistaminen. Tosiasioiden ja kuvitelmien erottamiseen ja yhdistelemiseen käytiin erilaisten materiaalien kautta kirjoista animaatioihin. Tietokirjallisuuden yhteydessä myös realistisen kertomuksen yhteyksiä tosiasioihin kartoitettiin.

    Sanataideohjaajan oppaassa puhutaan myös luontevasti fiktiosta ja nonfiktiosta (kätevä termi olisi faktio) ja todetaan miten luova kirjoittaminen ei ole vain fiktion kirjoittamista. Haanpää toki tekee laajahkon yhteenvedon sanataiteen opettamisen historiasta ja muutamalla lauseella mainitsee Hämeenlinnan tienraivauksenkin. Katsauksesta tulee hyvin esille kentän hajanaisuus ja yhteisten suuntaviivojen puute. Tähän saumaan Haanpään opas on mainio tienraivaaja: hän käsittelee ohjaajan identiteettiä ja roolia, miettii opetuskokonaisuuksia ja niiden kokoamista, palautteenantoa ja jopa ohjaajan omaa jaksamista. Varsinaisia harjoituksia ei löydy, vaan yleisempiä ideoita ja harjoitustyyppejä. Selkeä kokonaisuus palvelee sekä sanataiteen aloittelevia ohjaajia kuin jo työssä olevia. Lopusta löytyy kirjallisuus- ja linkkilista. Mutta oppaasta voi olla iloa kirjoittajille tai lukijoille: näinä kategorioitten aikana voi nyt harrastaa kirjallisuutta ja kirjoittamista ja lukemista genre- tai tieto-orientoituneena, analyyttisenä tai samaistuvana, kielitietoisesti tai vain elämyshakuisesti. 

      Kirjoittamisen oppaiden ja opettamisen valtatiellä on tunkua - ehkä olisi hyvä myös uutterasti korostaa, että kirjoittaminen on sinällään palkitsevaa. Edellisen blogin moniin kommentteihin kiteytyy niin apurahan hakijoiden kuin myöntäjien tuskanhiki: on nöyryyttävää kun mm. epäävään kirjeeseen ei kirjata minkäänlaisia myönteisiä ohjeita seuraavaa kertaa varten eikä neuvovaa virkamiestä saa kirvelläkään kiinni. Mukava kielikuva muuten...

Kirjastokorvaus yhä harvempien tukena

    Kuinkahan monta kymmentä kaunokirjallisuuden professoria löytyykään Suomen yliopistoista? Nyt on koettu sellainenkin ihme, että joukkoon on liittynyt yksi uuden uutukainen kirjallisuuden laji, nimittäin tietokirjallisuus. Aivan oikein, Suomen ainoa ja ensimmäinen tietokirjallisuuden professori Pirjo Hiidenmaa piti virkaanastujaisluentonsa 27.5. Helsingin yliopiston pienessä juhlasalissa. Auditoriumista bongasin monia julkkiksia ja alan vaikuttajia Matti Klingestä Markku Löytöseen ja Suomen tietokirjailijoitten toiminnanjohtajaan Jukka-Pekka Pietiäiseen. Luennon aiheena oli Tietokirjallisuus: lajit, lukijat ja kirjoittajat. Selväksi tuli, miten moninainen ja rönsyilevä voi tämäkin alue olla. Toisaalta se saattaa olla hyvä alusta nyt syntyville uusille opinnäytteille. Niitä kaivataan. 

Vasta historian alku on kansissa!

    Tutkiskelin tuossa aikaisemmin esimerkiksi vain Tampereen yliopistosta Suomen kirjallisuuden puolella  valmistuneita lasten- ja nuortenkirjallisuuden opinnäytteitä. Niitä on tehty 2000-luvulla nelisenkymmentä hyvinkin vaihtelevista aiheista. On symboleista tyttöyttä rakentamassa SinäMinä-lehden Omat runot -palstalla, tutkimusta suomalaisnuorten kaunokirjallisuuden tekstuaalisesta lukutaidosta, Arvostelevaa kirjaluetteloa ja viihdekirjallisuutta, ekokriittinen ja ekopsykologinen näkökulma Tove Janssonilla tai esikoululaisten, ensi- ja toisluokkalaisten mielipiteitä aloittelevalle lukijalle sopivasta kirjan peritekstistä. Suosittuja kirjailijoita ovat Marjatta Kurenniemi, Riitta Jalosen kuoleman teemat, Heinähattu ja Vilttitossu, Hannu Mäkelä ja Kaarina Helakisa, Katri Manninen ja Hannele Huovi. Kuvan maailmaa viistetään kuvan ja sanan suhteessa Mauri Kunnaksen teoksessa Seitsemän koiraveljestä.

    Mielenkiintoisia aiheita ja alueita, joista jää mieleen odotus: miten näitä käytetään hyväksi edelleen, miten oivallukset ja tulkinnat lähtevät elämään vai jäävätkö ne vain numeroiksi yliopiston kirjaston hyllyille?Tietokirjallisuuden kohdalla onkin mielenkiintoista jäädä seuraamaan, mitä aletaan tutkia ja millainen ehkä on toivottu kehys sen suuntauksille?

Kirjastokorvauksien kohdalla jakoperusteet ovat myös kuin rintamalinjojen toistoa: ylivoimaisesti julkaistuin tietokirjallisuus saa roposet kirjastojen ostomäärärahoihin suhteutetusta tukisummasta.

Kuka tukee muotojen historiaa?

Ehtikö joku ennen uutta kulttuuriministeriä?

   Varsin monet kirjailijat eli runsaat kuusisataa ns. kirjastoapurahan saajaa pyörittivät varmaan silmiään saatuaan kielteisen päätöksen apurahalautakunnalta, jota johtaa espoolainen aikuis- ja lapsikirjallisuuden tekijä Johanna Venho. Vähän myöhään tuli päätös – se oli kuulemma teknisten syiden mukaan päivätty huhtikuun alkuun ja tuli tiedoksi loppupuolella toukokuuta. Vai oliko kysymyksessä ennakoiva varotoimenpide? Laajemmat perustelut saatiin myös melko myöhään. Normaalin epäystekstin eli paljon hakemuksia, kiinnitettiin huomiota hakemuksen tasoon ja blaa blaa taustoitukseksi selitettiin nyt, että oli päätetty jakaa vähemmän, mutta isompia apurahoja. Tämä saattaa olla askel ihan oikeaan suuntaan, ainakin joidenkin mielestä. Suurten apurahojen saajilla on nähtävästi ollut tarpeeksi suuri luottamus kykyihinsä, koska osasivat hakea suurinta summaa – tai oikeastaan, sitähän pitää aina hakea. Joka tapauksessa nyt on kentällä melkoinen määrä syystäkin kateellisia ihmettelijöitä.

    Tällöin voi olla tarpeellista kyllä vähän tarkemmin kertoa myös hakijoille, missä mentiin metsään ja missä kiikasti. Päällisin puolin apurahan saajia katsoessaan nimittäin ei voi kuin ihmetellä, jos sieltä selvästi on voitu nokittaa hyvän tai huonon työsuunnitelman tai muun kriteerin kautta akanat pois. Nyt ei aina ollut aikaisemmin edellytetty julkaistu kirjakaan mikään edellytys, eikä lautakunta näyttänyt panevan painoa muualta saatuihin runsaisiin tukirahoihinkaan tai pitemmäksi venähtäneeseen työrupeamaan – eihän toki yhdessä vuodessa kirjaa aina saadakaan pykäistyä ulos.  Päätöksestähän ei voi valittaa, mutta tietysti nuo kuutisensataa hakijaa voivat työllistää lautakunnan sihteeriä jättämällä esimerkiksi lakiin perustuvan pyynnön saada lautakunnan pöytäkirjat asiaa koskevilta osin käyttöönsä. Varsinkin kun kuulemma asiasta jotain tietäviä ei oikein saanut kirveelläkään kiinni.

   Taiteen edistämiskeskuksella on meneillään kaikenlaisia uudistuksia, joihin varmaan uusi kulttuuriministerikin joutuu tutustumaan. Hänhän korosti, miten lastenkulttuuria ja sen saatavuutta tullaan edistämään. Näinä aikoina onkin hauskaa, ettei apurahojen jaossa ole enää myöntöjä ns. juustohöylällä. Nyt vedetään siis designreikiä isolla puukolla? Muutoin: kun ajatellaan tulos/panos -suhdetta, niin mitenkä nämä asiat kirjataan ja julkistetaan eri apurahojen kohdalla? Asia alkaa olla hyvin mielenkiintoinen, kun tukirahoja nostetaan ja tiivistetään. Mikä se olikaan tämä läpinäkyvyys päätöksenteossa?
   Vuonna 1900 Wihtori Peltonen jo aloitti kynäilijöiden opastuksen ja puhui mm. itsenäisistä kynäilijöistä. Nyt tämä ei vain riitä, vaan olisi tarvetta varmaankin taas opuksesta APURAHANHAKIJA. Opas avustusten sepittämisessä. Takakannessa voisi varmuuden vuoksi luvata rahat takaisin jos apurahaa ei tule.