Kuvitan kuollakseni, sanoi Virpi Talvitie

Kuvittajat ry ja Taiteen edistämiskeskus järjestivät hyvän tilaisuuden, missä pohdittiin monipuolisesti kuvittajien toimeentuloa ja asemaa taiteen kentässä. Sari Airola kävi tiukkana läpi vaatimuslistan apurahojen nostosta, omasta toimikunnasta, omasta läänintaiteilijasta, koulutuksesta ja sosiaaliturvasta. Värikäs läpykkä oli oikein hyvä raami mietittäessä seuraavia toimia. Kuvituksen tekijänoikeudet olivat jälleen kerran mielenkiintoinen miinakenttä. Tekijänoikeuksien myynti - niinpä, mitähän tässä myydään? Suomen kulttuurirahaston tekijänoikeusjuristi ihmetteli, miksi emme myisi kaikkia oikeuksia kustantajille. Mukit, t-paidat ja jatkojalostus - ja riski! - jäisivät tuottajapuolelle, ja me vain soittelisimme aina välillä ja kyselisimme, mitähän kuuluu elokuva-, lastenlaulu- ja pelikorttipuolelle. Milloin niitä tuotteita alkaa tulla?

Ongelma taitaa vain olla kauppatavaramme hinnoittelu. Tuosta ylitsevuotavasta tekijänoikeuksien luovutuksesta kun pitäisi saada selvästi enemmän myös korvausta. Siinäpä laskettaisiin t-paidalle kova hinta. Jos ylipäänsä pääsee neuvottelupöydän ääreen.

Niinkin upea, monipuolinen, ehdoton ammattilainen kuin Virpi Talvitie - mm. sadan kirjan kuvittaja - oli allapäin. Tilanne on kiristynyt siihen malliin, että mielessä käy töistä luopuminen. Kahden tonnin korvaus neljän kuukauden työstä saa varmaan piirtämään kuviin ylimääräisiä otsanrypistyksiä. Muuten, jos haluaa nähdä Helsingissä Virpin upeita kuvia, niin 31.8. saakka  Maukasta ja Väykästä on ihan originaaleja lastenkirjakioski Toukassa, Fleminginkatu 8 (ke-pe 13-17.30, la 12-16). Lammas Bääkkönen olisi kyllä ihan ehdottomasti bongattava.

Kriitikko, tutkija Päivi Heikkilä-Halttunen näki sentään joitakin valonpilkahduksia pienkustantamoissa, agentuureissa ja osuuskunnissa, mutta huoahti syvään puhuessaan sarjoittumisesta.

Mokaus myy!

Niinpä. Näitä in-juttuja tulee. Nyt panostetaan neropatteihin ja päiväkirjoihin ja mokaajiin. Sitä paitsi ne myyvät ja niistä pidetään. Kiva kun jollakin toiselle menee ihan sanonko mihin ja sille voi vielä nauraa laillisesti. Jokohan voi Jeff Kinneyn Neropatin päiväkirjaa (WS) pitää klassikkona? Kun sitä matkitaan - no, taitaisi Kinneyllekin järjestyä nopeasti pari plagiaattisyytöstä. Lincoln Peircen Iso Nipa on ykkönen (Otava 2014) pärjää vertailussa lähinnä viitseliään suomennoksen ansiosta (Tiina Eskola), missä väliin on ujutettu ihan kelpo verbaalisakrobatiaa. Mutta toki  tapahtumat junnaavat saman egokehityksen ympärillä. Sankari ei onnistu missään, mutta lukija saa myötähäpeän siivin ihailla Nipan vankkumatonta itsetuntoa. Onhan siinäkin sentään jotakin - onnenlehden ennustus ykkösestä toteutuu, kun Nipa tekee koulun ennätyksen jälki-istuntojen määrästä samana päivänä. Sari Luhtanen puolestaan siirtää täydellisen mokaamisen taidon (alaotsikko!) tyttöjen puolelle pläjäyksessään Totuus Tarusta

(Otava 2014). En tiedä onko kehumista vai jotain muuta sanoa, että Tiina Paju onnistuu kuvituksessaan jopa paremmin kuin poikamaiset kilpailijansa. Tyttökirjoista tutut juonittelut vaikkapa diskopokaalista ja tietysti ihanasta Ronista. Sari Luhtanen varioi kuitenkin itseironisen tyylikkäästi mielikuvaharjoituksilla, tyttö- ja poikavessojen tuoksupuutarhalla, leffa- ja mässykombinaatiolla ja tykittää hervottomalla vauhdilla eteenpäin. Ja kyllä, kyllä tässäkin päiväkirjanomaisessa elämänkerrassa käytetään tekstipaksunnoksia, ISOJA KIRJAIMIA ja päiväkirjaraapustuksia.

Yhteistä - ja myönteistä - näille kirjoille taitaa kuitenkin olla tapa, miten kuvataan ystävien välisiä suhteita. Loppujen lopuksi ne ovat yllättävänkin reilut, tukevat ja pitkäpinnaiset...

Vatsakirjasta Keijukaisten taloon

Kirjailijalehti 2/2014 on paksu ja kiinnostava erikoisjulkaisu yhteistyössä Finlands svenska författareföreningin kanssa. Sen puheenjohtaja Peter Sandström mietiskelee huolestuneena poikien lukuinnon laantumista. Hän kuitenkin ovelasti kääntää asian toiseksi kysymällä luetaanko ylipäätään? Kaikenlaisissa lehtihaastatteluissa ja kolumneissa hämmästyttävän moni mies toteaa, etteivät he koskaan lue kirjoja, eikä ainakaan kaunokirjallisuutta. Millaisen roolimallin näiden isien pojat saavatkaan? Onkohan jo päiväkodeissa vallalla alitajunnainen ajatus pojista poikina, jotka eivät istu paikoillaan eivätkä jaksa kuunnella ääneenlukua. Rauhalliset erkit tuntuvat oikeastaan vähän oudoilta. Mutta kuten Sandströmkin painottaa, ketään ei voi pakottaa lukemaan. Silti: "I litteraturen kan läsarna uppleva att de kommer i kontakt med något som - i positiv och fördjupande bemärkelse - är större än de själva, något som kan sporra det kreativa och osjälviska tänkandet."

Kirjailijalehdessä on runsaasti hyvää tavaraa. On Claes Anderson, on Eeva Kilpi, on vanha tuttu Anna Zigure ja J.K.Ihalainen, jonka mainion käännöskokoelman alkuperäiskansojen lauluista kustansin ja lueskelen vieläkin säännöllisesti  sekä monia lasten- ja nuortenkirjailijoitakin - miellyttävä lisä antiin: Johanna Venho Netta Walldénin kanssa miettimässä työn ja vapaa-ajan ongelmia tai Mila Teräs lastenkirjojen aiheiden parissa. Tämä numero sopii kirjojen tykkääjän käsiin, kunhan sen löytää jostakin, vaikkapa kirjastosta.

Työ lastenkulttuurin parissa on kuitenkin aloitettava jo vatsan kanssa, laulettava, annettava erilaisia virikkeitä. Onkohan muuten jo tehty Vatsakirjaa? Seuraavaksi kannattaa tarkastella paikkakuntansa antia. Jospa siellä olisi Taikalamppu-lastenkulttuurikeskuksien toimintaa? Kun puuhataan eri puolille erilaisia Lastentaloja, Keijukaisten taloja, Pro Lastentaloja, Hakkaraisen taloja, niin muistetaan myös olemassa olevia mahdollisuuksia. Annantalo Helsingissä on mukavasti kasvanut todella monipuoliseksi kombinaatioksi mitä hauskimpia toimintamalleja, taideneuvoloita ja kursseja - vaikkapa karusellityyliin. Uudessa syksyn ohjelmistossa on nyt teemana animaatio 100-vuotisjuhlien kunniaksi. Houkuttelevaa olisi nähdä vaikkapa 

Kikattava kakkiainen tai muita Minttuja

Lasten kirjakahvila Haitulassa on esimerkiksi näytteillä alkuperäiskuvituksia, kirjoista tehtyjä animaatioita ja nukkehahmoja. Aika monet animaatiomme taitajat ovat muuten suomenruotsalaisia. Camilla Mickwitzin Jason, Emilia ja Mimosa ovat ihastuttaneet useita lukija/katsojapolvia, Linda Bondestamin ja Malin Kivelän Mainio herra Iloinen on uudempaa tuotantoa. Ehkä hiukan tuntemattomammaksi on jäänyt Antonia Ringbom, jonka Keltainen kirahvi ja Täplikäs Shakaali ovat kuitenkin niittäneet mainetta. Itselleni tuotti Antonian jännittävä pieni kuvakirja Isola Singel (Söderström 2008) sekä lämpimiä että hiukan kerettiläisiä ajatuksia näin Tove Janssonin juhlavuonna. Kirjailija-lehti ei maininnut Tovea kuin yhdessä otsikossa viitaten lähtöön jonnekin kauas, mutta Isola Singelin kohdalla jäin tosissaan miettimään, kuka onkaan tuo yksinäisellä saarella oleva naisihminen, joka rakastaa antaa katseen vain vaeltaa taivaanrantaan, joka laulaa olevansa tähti, aurinko ja aamuisin ui meressä...

Nimittäin julkaisussa Finnish Illustrations for Children (Jokowski/Pro Artibus 2014) mietitään, olisiko Tove Janssonin vaikutus ollut niin dominoiva, etteivät suomenruotsalaiset kuvittajat oikein ole uskaltaneet ryhtyä kilpasille. No, Antonia ainakin on mennyt omalle saarelleen joko nostalgisesti tai satiirisemmin. Ja Tampereella Lastenkirjainstituutti ei sekään jätä Tovea rauhaan, vaan on mukana järjestämässä koko syksyn kestävää luentoseminaaria. On kuvan ja sanan yhdistämistä, on identiteettiä, on mielenkiintoinen ongelma pikkumönkijöiden häntien eettisestä merkityksestä, luontoa ja sukupuolta, kuvataiteilijuutta ja on toki sarjakuvakin sadun ja satiirin rinnalla. Onkohan nyt kaikki varmasti käsitelty? Luultavasti ei, sillä pian ilmestyvät uudet, ennen julkaisemattomat Toven kirjeet, joista voi paljastua vaikka mitä. Siihen saakka yritän pitää pientä taukoa Tovesta.

Missä olit kun Olof Palme murhattiin?

Otsikko on aivan tarkoituksella valittu, koska se iski juuri mietinnässä olleeseen aiheeseen. Ystäväni Kari J. Kettula, Turun kirjamessujen ex-moottori, lähetti tuon kysymyksen sähköpostiini vähän aikaa sitten. Saattaa olla niin, että Kari on suunnittelemassa jatkoa ihmeelliselle muistelmasarjalleen Outo hohde I-II, joka sisältää maailmoja syleileviä muistiinmerkintöjä päivä päivältä mm. Turun kirjamessujen monivuotisen historian ajalta, mutta myös moniaita viiltoja kirjallisessa lukukentässä. Saattaa olla lisäksi niin, että "muistelmat" iskevät nimenomaan tiettyyn ikäryhmään, joka diggaa esimerkiksi Outo hohde I:ssä olevaa merkintää 20.7.2012. "Eilen työhuonetta siivotessani löysin jälleen Colin Wilsonin kirjan Sivullisen ongelma. Se on Erkki Kiviniemen ja Sanasadon tuottama uusi painos muutaman vuoden takaa, jolloin toimme Wilsonin Turun kirjamessuille. Muistan kun luin ensimmäisen kerran Sivullisen ongelman nuorena miehenä. Kirjassa Wilson taikurin tavoin raottaa meille William Blaken, Feodor Dostojevskin, Herman Hessen, Sören Kierkegaardin, Friedrich Nietzschen, Vaslav Nijinskin ja Vincent van Goghin elämää ja ajatuksia. Kokemus oli huimaava. Samaa ovat kertoneet myös aikoinaan Hannu Mäkelä ja Jarkko Laine, joille Wilson näytti vaihtoehtoisia teitä elää ja ajatella. Vaikka seisoisimme katuojassa, on katsottava tähtiin." Näin on.

Olof Palme liittyy taas yhteiseen esiintymismatkaamme Ruotsiin. Oli kaiveltava muistia ja arkistoja, jolloin selvisi toistaiseksi, että olimme luultavasti tulossa Göteborgista ja yövyimme joko hotellissa tai tutun kirjastonhoitajakollegan luona. Joka tapauksessa illalla kuuntelimme jazzia Faschingissa ja käyskentelimme Tukholman keskustassa, mm. Kungsgatanilla. Seuraavana aamuna luimme lehdistä, että Olof Palme oli murhattu. Kuinka lähellä meitä? Näimmekö murhaajan? Olisimmeko voineet tehdä jotain? Ymmärrän, että tämä outo hohto tuon illan hämärtyessä kiihottaa Kettulaa muistamaan!

Muistan muistelleeni

Mutta kaikki ei ole vielä aivan varmaa, koska arkistot eivät ole avautuneet tarpeeksi. Sen sijaan tulin lukeneeksi sopivasti Jani Hakkaraisen, Mirja Hartimon ja Jaana Virran toimittamaa opusta, jolla on yksiselitteinen nimi: Muisti (TUP 2014). Toki on kiinnostavaa tietää mitä mieltä Platon, Aristoteles, Locke, Hegel, Lacan tai Arendt olivat muistista ja tiedostamattomasta, mutta hain nimenomaan tukea Olof Palmen illan hämäriin muistikuviin. Virpi Kalakoski kertoo lohduttavasti muistin rajoituksista esseessään Miksi muisti pettää? Keskeiset rajoitukset ovat muistiedustusten kesto, tiedonkäsittelyn kapasiteetin rajoitukset ja muistojen luotettavuus. Lyhytkestoisen työmuistin kohdalla ongelmat ovat juuri tiedonkäsittelyssä: aktiivinen työmuisti pystyy pitämään mielessään vain noin 3-4 tietoyksikköä kerrallaan. Säilömuistin kohdalla muistiedustuksen syntyminen vaatii aikaa, toistoa ja tiedon työstämistä. Mikä tärkeää, säilömuistiin liittyy lisäksi valemuistojen vaara - vaikka kokemus muiston todenperäisyydestä on vahva, ei muisto kuitenkaan ole luotettava. Katja-Maria Miettunen muistuttaa lisäksi artikkelissaan Muistelu historiantutkimuksen haasteena ja mahdollisuutena, miten muistaminen on erotettava muistelemisesta. "Muistelija muistaa mitä muistaa, mutta muistelee, mitä haluaa muistella." Kuinka paljon Olof Palmen iltaan liittyy  asioita, joita olemme kuulleet tai lukeneet tai kokeneet seuraavilla Tukholman kävelyillä? Miten me voisimme liittää tuon merkittävän tapahtuman omaan elämäntarinaamme jotenkin hienona asiantuntevana tulkintana ja kokijana?

Olof Palmen kuolema oli tapahtumana voimakas ja järkyttävä. Kalakoski kuitenkin lohduttaa ja sanoo, että muistiedustukset hiipuvat ajan myötä, varsinkin jos niillä ei ole erityistä käyttöä.  Aikaisemmat ja taas uudet asiat häiritsevät muistamista. Kun lisäksi muisti helposti valehtelee, Olof Palmen tapausta täytyykin tutkia yhä edelleen, sillä aivan varmasti arkistojemme kätköistä löytyy jotain konkreettista murhan tapahtuma-ajasta.

Kettulan Karille voisin vielä jättää kotitehtäväksi miettiä ongelmaamme Ilkka Niiniluodon mainion propositionaaliseen asennerungon kautta agenttikirjainta hiukan muuttamalla: K tietää että P; K uskoo että P; K aikoo että P, K näkee että P; K kuvittelee että P; K muistaa että P. Vai olisiko sittenkin parempi Tuomo Ahon malli Muistitapahtuman metafyysisestä luonteesta? K muistaa V; K muistaa kuinka V; K muistaa B:n; K muistaa X:n B:ksi; K muistaa B:n P:nä; K muistaa että P; K muistaa onko P; K muistaa kuinka P (imperfekti); K muistaa kuinka P (preesens); K muistaa tapauksen E; K muistaa tilansa S; K muistaa mikä/kuka/missä/milloin/miksi/...

Näillä malleilla tulemme kyllä ratkaisemaan vielä Olof Palmen murhan tapahtumakulun.

Sarjassamme arkistojen aarteita

Olof Palmen tietoja hakiessani löysin taiteen keskustoimikunnan vuonna 1990 teettämän tutkimuksen arvostelijoiden tilanteesta ja apurahoista. Siitä ei jää kyllä käteen kuin muutama hauska apurahatieto - arvostelijoiden asema ei taida noista vuosista kovin paljon kohentuneen eli kannaakohan uutta edes ehdottaa. Vuosina 1991-92 taiteilija-apurahojen joukosta voi mukavasti löytää alan nykyiset konkarit - näin kai voi sanoa poimiessaan sellaisia nimiä kuin Jan Blomstedtia, Heikki Jokista, Markku Valkosta ja Peter von Baghia. Onkohan syy sittenkin kriitikoiden kiltteydessä? Milloinkahan viimeksi olen löytänyt kirpakkaa palautetta? Jukka Kajava ei pelännyt rokottaa tarvittaessa - minäkin koin sen näytelmieni kanssa. Arviossaan HS:ssä Ohjeeksi vanhemmille hän löytää myös vaihtoehdon pienituloisille kriitikoille: "TV 1:n Kotimaan katsaukselle kiitos hyvästä ideasta. Meillekin hankitaan nyt hevonen. Tai oikeastaan kaksi. Toinen mahtuu pitkänpuoleiseen eteiseen ja toinen samankokoiseen keittiöön. Ohjelmassa kerrottiin, että valtion apu heppaa kohden voi olla 60 000 mk. Vaikka summasta vähennettäisiinkin rehumenot ja etenkin kun huomioisi luonnonlantatulot, niin enemmänhän tuosta ansaitsee kuin taiteilija valtionapurahallaan. Turha enää taidetta tehdä. Ryhdytään kasvattamaan hevosia."

Pekka Tarkka ei toki arastellut aikoinaan. Esimerkiksi HS 12.9.1982 arviossaan Patrik Bifeldtin toimittamasta Toisesta testamentista (Tammi) hän lopettaa viiltävästi:"Ryhmän jäsenet näyttävät perustelevan laiskuuttaan sillä, että tuho ja kuolema ovat kuitenkin edessä. Jos kirjallisuuteen on väkisin yritettävä rekrytoida uusia tyyppejä, kehottaisin kustantajaa kääntymään - tällaisten sijasta - vaikkapa Asikkalan Raikkaan tai Loviisan Torin pöytälaatikkokynäilijöiden puoleen." Tuomas Kaseva puolestaan heitti pyyhkeitä HS 9.11.2010 Finlandia Junior-ehdokkaalle Anne Vaskolle: "Hämmennys. Mikä tämä Anne Vaskon Jellona Suuri oikein on? Kuvakirjaksi tarina on ontto ja paikallaan junnaava. Tekstimäärän puolesta tämä on vauvojen katselukirja. Vai olisiko teos inspiraatiokirja käsitöistä innostuneille - että tällaistakin voi tehdä? Vai Vaskon perheen muistokirja ajasta, jolloin lapset olivat pieniä?" Ja mitähän taiteilija ajatteli? Entä teosta hymistellyt raati? En ole huomannut debattia, ärtymystä, vastaväitteitä?

Olisiko kunnon ärjystä kritiikistä taas ankkalammen piristäjäksi? Mutta mihin se taas osuukaan? Uskalsin aikoinaan kritisoida Hesarissa Uppo-Nallea mm. nalleklooniksi, ja palautetta tuli toimitukselle pääjohtajan kautta. Se taas taisi olla enemmänkin osoitus kritiikin perillemenosta?

Paras viiltelijähän oli tietenkin Kari piirroksissaan. Kaivakaapa jostain esiin (HS 1981) hänen tiukka loppupalautteensa - vai sarkasmiako se olikin? - Stadin alkuperäiskansan puolesta, joka jotensakin iskee juuri nyt  Helsingin juhlaviikkoihin: "Ja stadin päivänä dorkat landet monitoimii, pistää Espan sekasin, skulaa mandiskaa ja veiviurkuu kun se niistä on muka liffaa. Funtsikaa ny vähä et onks tää joku Kuopio, HÄ?!"

Helsingin juhlaviikkojen ohjelmaläpyskä on muuten 133 sivua lisukkeineen. Lapsille on laulua Huvilateltassa (saatavissa ravintola Juuren erikoishintainen ateria), pelimusiikkia orkesterille, Naruviidakko, sirkusta ja Kinokonsertti. Parasta taitaa olla, että käytetään hyväksi mainiota Annantalon taidekeskuksen kotimaisen lastenanimaation kokonaisuutta - ja sepä kestää ensi vuoden puolelle!

Kirja muuttuvassa tietoympäristössä - ja Tove

Päivää jälkeen Tove Janssonin syntymän satavuotisjuhlista ei tietenkään voi olla kommentoimasta ainakin muutamalla rivillä tätä hybridijuhlavuotta. Onneksi ei tarvitse olla aivan yksin, kun mielessään uskaltautuu olemaan pettynyt Ateneumin Tove Janssonin näyttelyyn - ainakin maalausten osalta. Ne jättivät kovin si och så -tunnelman, kunnes päästiin muumipeikko- ja sarjakuvapuolelle. Nimittäin Juhani Tolvanen sanoo suoraan Sarjainfo-lehdessä 2/2014, miten hassua on kun Toven taiteilijaelämää käsiteltäessä sarjakuva on jäämässä lapsipuoleksi. "Vuonna 1994, kun vietettiin Janssonin 80-vuotisjuhlia Tampereella, niin sarjakuva oli unohdettu tyystin hänen elämästään. Ja nyt 2014 sarjakuva on tullut useammaltakin taholta vastaan rasitteena ja taakkana, joka oli välttämätön paha `oikean´ taiteilijaelämän kannalta. Kaikki tuo ylenkatsominen siitä huolimatta, että sarjakuva oli kenties suurin yksittäinen muokkaaja hänen elämässään." Sarjakuvaneuvos Tolvanen muistuttaa, että Tove Jansson luki pienenä sarjakuvia, hänen ensimmäinen julkaistu teoksensa oli sarjakuva, hän piirsi muumit sarjakuvaksi jo 1947 ja vastasi englantilaisten sarjakuvalliseen seireenilauluviestiin 1952 kertoen suunnitelleensa muutenkin sarjakuvan tekemistä. "Tove Jansson olisi jäänyt Suomen historiaan merkittävänä pilapiirtäjänä ilman sarjakuvaakin. Hän olisi jäänyt kirjallisuuden historiaan merkittävänä lastenkirjailijana, vaikkakin hänen tärkeimmät muumikirjansa saivatkin sisällön syvyyttä vasta sarjakuva-ammattilaisuuden antaman opin myötä. Hänen jatkuvat rahahuolensa olisivat säilyneet kauan muuttumattomina."

Mutta toki myös Tuula Karjalainen lähinnä Toven taiteeseen keskittyvässä kirjassaan Tee työtä ja rakasta (Tammi 2013, ulkoasu Timo Numminen) antaa muutamalla sivulla tunnustuksensa - juuri tuon kroonisen rahapulan yhteydessä: "On kuin Tove Janssonin sarjakuvissa olisi kuolematon sielu. Ne eivät ole kauhtuneet eikä niiden viehätys ole kulunut. Niitä päinvastoin painetaan yhä uudelleen ja ne kestävät sukupolvien yli." Mutta liika työ on aina liikaa - ammentaa itsensä puhki. Niinpä Tovekin jätti sarjakuvansa, mutta loistava viiva jäi kaikkeen kuvitukseen.

Porvoossa pidettiin kolmen päivän seminaariputki Tove Janssonin ympärillä. Mitähän uutta oikeastaan tutkijat saavatkaan enää aikaan, kun on reposteltu tarkkaan niin muumifilosofiat kuin kasvatusihanteetkin? Kolmenkympin hinnalla pääsi kuulemaan kirjoista jo tuttua analysointia, mutta olihan siellä ihan uuttakin, varsinkin muiden suomenruotsalaisten kuvittajien ja kulttuurityöntekijöiden kertomuksissa. 

Mutta olipa myös valtiovarainministeriö tajunnut Tove Janssonin muistopäivän liepeiden arvon.

Iso"keltainen" kirja ja vähän pienempi 

Melkeinpä isomman huomion muumipeikoilta veikin vuoden bestsellerin ilmaantuminen otsikoihin. Valtion budjetti on pelätty giljotiini näinä aikoina. Opuksen pläräämiseen ja tietojen noukkimiseen tarvittaisiin kuitenkin kurssitusta tai konsultointia vähän samaan tapaan kuin EU:n kulttuuritukien anomiseen.

Keltainen kirja sisältää vanhoja tuttuja sloganeita mm. taiteen ja kulttuurin hyvinvoinnin edistämisestä. Ah, niin surkuhupaisia ovat myös terminologian kukkaset: pyritään, tavoitellaan, harkitaan, selvitetään, turvataan (mikähän on turvaamisen taso?). Sen sijaan tarkalla hakemisella kirjasta löytää viimeisimpiä opetusministeriön tekemiä laskelmia esimerkiksi kirjastojen käytöstä, kirjamääristä ja lainauksista. Suomessa näyttää olevan vielä kuitenkin pää- ja sivukirjastoja lähes 800 kappaletta - mutta kuinka kauan?

Budjetin veikkausvoittovarojen käytöstä tehdyssä lyhennelmässä on kuitenkin mielenkiintoisia noukintoja. Voittovaroja arvioidaan kertyväksi lähes 550 miljoonaa, ja näistähän käytetään 17,5 % tieteen ja 38,5 % taiteen edistämiseen. Miljoonista muuten panostetaan paljon kritiikkiä saanutta nuorten yhteiskuntatakuuta  ja työllistämistä merkittävästi. Tieteen puolella todetaan kuitenkin, että tukea jaetaan 1,9 miljoonaa mm. digitointiin ja pitkäaikaissäilytykseen, digitoitujen aineistojen hyödyntämistä koskeviin tutkimushankkeisiin - ja tietokirjallisuuden tukemiseen! Olisiko vihdoin saatu oikein budjettiin hyväksyntä tietokirjallisuuden asemasta kulttuurisen pääoman vahvistamisessa , osaamisen ja innovatiivisuuden tukemisessa ja kansantalouden kehityksessä? Paikka, mistä saisi tarkempia tietoja määrärahojen jakaantumisesta ja kohteittamisesta, on kuitenkin edelleen hakusessa - on se niin kimurantti kirja satoine sivuineen. Pitänee soittaa alan asiantuntijoille tietokirjailijoiden toimistoon.

Kirja muuttuu tietoympäristössä

Kuin varkain kolahtikin postiluukusta Suomen tietokirjailijat ry:n sini-valko-vihreä pakkaus ajankohtaisesta kirjapolitiikasta eli Tommi Inkisen, Markku Löytösen ja Anne Rutasen toimittama kattava hakuteos (taitto Pia Kauppinen). Kaikki me tiedämme, että kirja-ala on murroskaudessa. Teoksessa kahdeksantoista kirja-alan ammattilaista ja tutkijaa selvittää meille, mistä on kysymys niin kirjan historian, nykyisyyden tai tulevaisuuden kannalta. Saattaa olla, että kirjan salainen tarkoitus on olla myös eräänlainen oppikirja tai kurssimateriaali - onhan Helsingin yliopistoon perustettu jo tietokirjallisuuden professuurikin. 

Miten vain, kokonaisuus palvelee hyvin myös kaikkia kirja-alalla toimivia kirjakaupoista kustantamoihin, kirjastoista tekijöihin. Punaisena lankana artikkeleissa on juuri tuo muuttuvuus. Sitä käsitellään kirjakaupan, lukemisen yhteisöllisyyden, digitalisaation, kirjaston, teknologian, kielen, tekijänoikeuden, työympäristön ja tietysti tietokirjan, oppikirjan ja tekijöiden näkökulmasta. Historiallinen taustoitus hoidetaan Tommi Inkisen ja Markku Löytösen sekä Erkki Karvosen mainioilla ja selkeillä yhteenvedoilla - Gutenbergista digiaikaan ja Savitauluista sosiaaliseen mediaan. Jukka-Pekka Pietiäinen pääsee analysoimaan kirja-alan sisäänlämpiävyyttä ja konservatiivisuutta, mutta toteaa, että "kirja-ala on pärjännyt juuri tuon konservatiivisuutensa ansiosta suhteellisesti paremmin kuin lehdistö ja sähköinen media, jotka ovat kaiken lisäksi kovin riippuvaisia mainostuloista. Monet lukijat ostavat kirjansa edelleen mieluummin painettuina kuin sähköisinä. Kirja saa hitaasti uudenlaiset vaatteet, eikä yleisen kirjallisuuden puolella sähkökirjan suurta läpimurtoa ole näköpiirissä." Kehityksen suunta on kuitenkin selvä: kustantajakenttä muuttuu, vaihtoehtoiset kustantamisen muodot monipuolistuvat, toimiala järjestäytyy uudelleen ja turbulenssi jatkuu. Elämme mielenkiintoisia aikoja juuri lähivuosina!

Kirja muuttuvassa tietoympäristössä on kätevä lukaista myös palana sieltä, palana täältä, kulloisenkin intressin ohjaamana. Esimerkiksi Pirjo Hiidenmaan Tietokirjat ja kieli antaa mukavasti pohdittavaa niin asia- kuin puhujakeskeisyyteen, eroihin tekstien sisällä tai tekotavan vaikutuksiin. Tomi Kiilakosken ja Piian af Ursinin Kirja muuttuvassa tietoyhteiskunnassa kertoo mm. miten diginatiivit tytöt lukevat edelleen omalla tavallaan. Oikeastaan ainoa lievä pettymys tuleekin kirjastojen puolelta - niitä toki käsitellään siellä täällä ohimennen, mutta Kansalliskirjaston erityisasiantuntijan Juha Hakalan sinänsä mielenkiintoinen ja perusteellinen artikkeli tieteellisten kirjastojen erilaisista hankkeista ja haasteista ei yleisiä kirjastoja kovin paljon sivua - yhteisiä ongelmia toki on, mutta kansankirjasto olisi kyllä ansainnut oman, seikkaperäisen artikkelinsa sekin. Hakala toteaa lopussa yleispätevästi: "Kirjastojen näkymät ovat hyvät, mutta meiltäkin edellytetään sopeutumista toimintaympäristön muutokseen. Perinteisiin aineistoihin ja palveluihin nojaava kirjasto, joka ei liittoudu muiden kanssa, voi maalata itsensä nurkkaan. Yhteistyössä toistemme ja muiden muistiorganisaatioiden kanssa voimme vastata käyttäjien muuttuviin tarpeisiin."

Urpo ja Turpo ja Keuruun sissit

Lomakuukauden huiput

Kiertämällä lomallaan tuhansien järvien Suomea huomaa samalla, että Suomi on myös tuhansien tapahtumien ja kulttuurikohteiden maa. Aika monella paikkakunnalla törmää samalla myös jonkun lastenkirjasankarin kotiin. 

Tunnetuimpia lienee Herra Hakkaraisen vaelluksien koto Vammalassa eli Sastamalassa, missä Vanhan kirjallisuuden päivien osanottajat saivat näin myös annoksen palkittua lastenkirjallisuutta. Mutta uusin tapaus lienee Keuruulla, minne on lanseerattu Hannele Huovin ja Jukka Lemmetyn Urpon ja Turpon kotiovi - joka valitettavasti pysyi tiukasti kiinni sulkemisajan juuri umpeuduttua. Vahinko, koska luultavasti talon sisus olisi osoittautunut erinomaisen yllättäväksi ja kokoaan suuremmaksi, mielikuvituksen siivin. Talokin on juuri nyt viimeistä päivää auki, joten kiirettä pitää! 

Mutta ei hätää, koska Suomi on myös museoiden luvattu maa, ja Keuruulla sattui olemaan varsin mielenkiintoinen näyttely Isosta vihasta ja Herpmannin veljeksistä. Nuo hurjat pojat toi  nuortenkirjallisuuteen Asko Martinheimo kirjassaan Kolme sissiä. Sen kuvittaja Pirre Vaijärvi näytti olevan myös isosti esillä museon oivasti rakennetun näyttelyn eri puolilla, ja oikein isosti juuri lasten nurkkauksessa, missä yksi veljeksistä kyselee sankarin mittaa. Näyttely on myös ilmeisesti viimeinen kunnianosoitus juuri lopetetulle Keuruulla operoineelle pioneerirykmentille, mistä Tapio Paappanen on tehnyt seikkaperäisen monisataasivuisen historiikin Pioneerit Keuruulla - Herpmanin pojista Pioneerirykmenttiin (KJG 2014). Iso viha tuotti nuortenkirjallisuuteen muitakin sankareita Tapani Löfvingistä Simo Hurttaan, mutta Herpmanin veljekset olivat mielenkiintoinen kombinaatio urheutta, yliopisto-opiskelua ja papillista sivistystä. Venäläisille pantiin kampoihin, kunnes viestintäsysteemi eli ns. kahden kiven kumina, ei ehtinytkään toimia ajoissa. Näyttelystä saa vivahteikkaan kokonaisesityksen yhden paikkakunnan taisteluista ja kärsimyksistäkin, mutta samalla myös sotahistoriaa tähän päivään saakka.

Kirjastot ovat lomamatkailun keitaita

Jyväskylässä oli väkeä kuin Vilkkilässä kissoja (missä on Vilkkilä - ja miksi siellä olisi kauheasti kissoja?), sillä Asuntomessut villitsi kansaa. Kirjastossa oli kohtuullinen ilmastointi, niin että siellä saattoi lepuuttaa ulkona kuumentunutta päätään. Poistokirjoja sai halvalla, mutta tyydyin vain lukaisemaan taas kertaalleen Veikko Huovisen Lampaansyöjät. Kirjailijan rennon pirullisesta veitikkahuumorista tuli mieleen Tuomas Kyrö, mutta kyllä ei ole miehellä vielä siunaantunut tarpeeksi hulluutta ja terää Huoviselle kilpailijaksi. Nyt muuten selvisi, mistä helsinkiläisen Kirkko ja Kaupunki -lehden kolumnisti oli lainannut yhden idean. Lampaansyöjät kun hyvässä lihassa ja tupluureissa alkavat miettiä mitä voisi Jumalalta kysäistä, kun tämä saapuu kymmenvuotistarkastukselle. Yksi on ongelma, osaisiko Jumala luoda niin raskaan kiven, ettei jaksaisi sitä nostaa? Tämän mukavan filosofisen kierto-jekun kolumnisti on kuitenkin älykkäästi ratkaissut. Toki on, ihmiskunnan!

Muistan miten Veikko Huovisen 60-vuotishaastattelussa Helsingin Sanomissa 7.5.1987 Ritva-Liisa Snellman houkutteli Huovisen myös kertomaan mielipiteensä kirjallisen kentän tärkeistä asioista tähän tapaan:"Kirja on neliskanttinen esine, joka on hiljaa, kun kannet lyö kiinni.--- Ellei se satu sitten olemaan juuri sellainen, joka nostattaa jotain kopinaa. Tom Sawyer ja Huckleberry Finn olivat poikaiän mahtavia lukuelämyksiä --- Nykyisin ei osata kirjoittaa kunnollisia poikien seikkailukirjoja, ne ovat jotenkin lässyjä. Ennen niissä oli sentään reilut roistot ja sitkeät sankarit. On käynyt mielessä, että joskus voisi yrittää itse kirjoittaa oikean poikakirjan."

Niinpä! Sellaisen olisin mieluusti lukaissut - ja ehkä vähän ähäkutitellut, ettei se kuule Veikko niin helppoa ole kirjoittaa nuorille Lampaantappajien kannoilla - eventyyriä.

Seminaareja ja perhekasvatusta

Jyväskylä tuo tietenkin mieleen aina Jyväskylän Kesät ja kulttuuriannit. Nyt oli paljon musiikkia, mutta myös Finncon eli fantasia-skifin vuotuinen suurtapahtuma, joka houkutteli melkoisen määrän sekin alan harrastajia. Muistoja tuli tietenkin mieleen - liekö ollut 80-luvun loppupuolella kun lastenkulttuuripäivien lopussa väsäsimme työryhmässä (Pirkko Liikanen, Paula Tuomikoski, Liisa-Päivikki Ailio, Mauri Upanne) harkitun kehittämismallin, joka sopisi varmaan nytkin vaikka Urpon ja Turpon talon seinälle.

"Vuoden Nallet valittu!

Tänään ojensimme Jyväskylässä Perhekeskuskylän keskusleikkipaikalla juhlallisesti Vuoden Nallet -arvon Otso Mettisen perheelle. Painotimme erityisesti Mettisten tehokasta yhdessäolemista, joka ei ole ollut vain peuhaamista, vaan omaehtoista toisensa hyväksyvää tunne-elämän voimistamista. Juhlapuheessaan valtion Pentukulttuuriohjelmatoimiston johtaja Aatos Repo totesi muun muassa, että jo olemme päässeet seminaari- ja peuhulinjalta sekä toiminta- ja tietopainotteisista asenteista tunne-elämän hyväksymiseen. Mettisen perhe, lähiperheistösolujen tukemana, esitti vanhaan kansanperinteeseen pohjautuvan murinan metsästäjästä ja viekkaasta karhusta. Kiittäessään Otso Mettinen mainitsi liikuttuneena, että kunnolliseen kulttuuriin kuuluu elimellisesti yhdessäolon näkökulma. Siinä on olennaista lisätä pennuille tulevaa aikaa, koiraiden, naaraiden ja pentujen dialogia sekä edelleen eri perheiden välistä kommunikaatiota.

Saavutuksistaan ja mietiskelyistään pennun, perheen ja taiteen kokemisesta Otso Mettinen halusi kiittää niitä monia seminaareja, jotka olivat perheelle virikkeitä antaneet. Kuitenkin Otso huomautti, että seminaareissa voisi tulevaisuutta silmälläpitäen enemmän kehittää tasavertaista vuorokeskustelua. Seuranneessa kyläpaneelissa kaikki nallet korostivat pentujen omaehtoista kulttuuritarvetta, mutta myös heidän mahdollisuuksiaan saada kokemuksia aikuisten maailmasta.

Lopuksi Otso Mettinen kertoi vielä juohevaan tapaansa pienen muistelman lapsuudestaan. Pennut olivat siinä illansuussa kehuskelleet kuka milläkin. Naapurin Nille uhosi, miten heillä isä lähtee aina illalla kentälle jousipyssyllä ampumaan. Eilenkin oli tuloksena ollut 92 pistettä! Siihen oli Otso sanonut vain, että meidän isi-Nalle on iltaisin kotona ja me kaikki tipoteerataan!"

Taidatkos sen nytkään paremmin kiteyttää?

Leikki vieköön!

Leikki on nyt nousemassa aallonharjalle. Oppaita ilmestyy sanoisinko kuin sieniä sateella (huonohko ilmaisu, pitäisi kai vaihtaa myrskyksi näin helteen keskellä). Tammi on kunnostautunut Lasten Keskuksen kera leikkijytkystä: on teoreettista pohjaa (Hintikka-Helenius-Vähänen: Leikistä totta), erilaisiin sääolosuhteisiin trimmattuja ja sanavoimistelua (Elina Pulli: Loruloikkaa). Lastentarhalehti 1/2014 on melkein leikkiteemanumero, missä mm. varhaiskasvatuksen professori Pentti Hakkarainen kannustaa aikuisia leikkimään lasten kanssa. Professori puhuu aika kovin sanoin meillä pinnalla ollutta vapaata leikkiä vastaan. "Aikuisten aktiivinen osallistuminen kuviteltujen tilanteiden luomiseen on leikkipedagogiassa välttämätöntä. Pohjoismaissa varhaiskasvatuksessa on suosittu lasten vapaata leikkiä, jota aikuiset tukevat, mutta johon he eivät puutu. Tämä on Hakkaraisen mukaan väärä malli, sillä vapaa leikki ei edellytä systemaattista leikin kehittämistä ja ohjaamista. Vapaatakin leikkiä tarvitaan, mutta se ei korvaa yhteistä leikkiä aikuisen kanssa."

Kumpikohan malli on muokannut uuden Leikki vieköön! - ideapankin tekemistä (Kaisa Järnefelt-Meiju Niskala-Anne Vasko, Tammi 2014)? Maailmanpankki on laskeskellut, että sijoittaminen varhaiskasvatukseen on hyvin kannattava. Leikki kehittää erityisesti kieltä ja yleisiä kykyjä - mutta raporttien mukaan lasten mielikuvitusleikit ovat hiipumassa. Leikki vieköön! saattaa auttaa tähän ongelmaan. Vaikka se aina välillä saa muistamaan organisaation kehittämiskonsultteja valokuvakortteineen, pikku leikkeineen ja härnäävine mukamasärsytyksineen tai kirjoittamiskoulutuksen ohjaajia älyttömine juttutrilleineen, niin ei voi olla vaikuttumatta tekijöiden innostuksesta. He puhuvat takakannessa ennakkoluulottomasta ideapankista kaikenikäisille ja 50 leikkisyötteestä kaikille aisteille. Tästä hirveän hienosta uusimuotoisesta termistä huolimatta kirja houkuttelee selaamaan ja napsimaan ideoita. Tehtävät etenevät teemoittain omasta itsestä kodin ja lähiympäristön kautta kaupunkiin ja luontoon. Tosi on, että monet tehtävistä pakottavat vuorovaikutukseen Pentti Hakkaraisen ohjeistuksen mukaisesti. Jo ensimmäinen tehtävä - MINÄ OLEN! - missä pitää ympyröidä sanat, jotka kuvaavat minua parhaiten, vaatii vuorovaikutusta. On nimittäin itselleenkin haastavaa yrittää miettiä miten selittäisi oppivaiselle ja uteliaalle kohderyhmälle, mikä on keskisisko, matojen pelastaja, pullisti, vitsivelho, kirjapeto, vaklaaja tai mummon villasukka-assistentti. Tätähän voisi käyttää hyvinkin sanataiteen kurssin alkulämmitykseen! Lapsille näytti tuottavan helpotusta, kun mukaan lisättiin sellaisiakin ilmaisuja kuin rauhallinen Erkki, velmuileva Vellu ja piparkakkutaikinan rakastaja.

Missä on Tatun ja Patun talo?

Itse Alf Rehn mainostaa Leikki vieköön! -kirjaa - hänen mukaansa se hakkaa menen tullen kaikenkarvaiset luovuuden ja innovoinnin oppaat ja tuo arkeen leikin anarkista voimaa. Näin varmaan on, mutta opuksen räjähtävän ja anarkistisen sekavan taittotykityksen jälkeen on ihan mukava väliin tarttua vielä anarkistisempaan, mutta ohjeistukseltaan selkeään Aino Havukaisen ja Sami Toivosen leikkioppaaseen Tatu ja Patu pihalla (Otava 2012). Sekin on tarkoitettu käsikirjaksi kaikille niille, joilla ei ole mitään tekemistä ja niille, jotka ovat jo unohtaneet leikkimisen jalon taidon. Ero Leikki vieköön! -kirjaan on sekin, että mainoksesta poiketen Leikki vieköön! on niin iso kirja, että sitä on todella vaikea lukea pöydän alla, puiston penkillä tai päällään seisten. Tatu ja Patu on kätevämpi. Varsinkin aikuisille suosittelen näin kesän helteisiin erilaisia hiekkakakun tuhoamistekniikoita. Niihin voi purkaa loistavasti sitä pidätettyä energiaa, jonka aiheuttaa työhönpaluu.

Tove Jansson, kartat ja Moers, satiiri

Viimeisiä kakkosnumeroita ilmestyy sopivasti kesälomille luettavaksi. Onnimanni on tuhti kokoelma kotimaisten lastenkirjan kuvittajien pohdintoja työstään. Lastenkulttuurin aikakauskirjassa Tyyris Tyllerössä on ohuena vihreänä lankana kasvatus, filosofia muumien tapaan ja muutenkin Janssonin erilaiset kurkotukset mm. karttojen maailmoihin. Numeron taiteilijana on Virpi Talvitie joka esiintyy myös Onnimannissa.

Kaisa Lange pohtii artikkelissaan lukijaa haastavien teosten kokemisesta ja ottaa esimerkikseen uuden Iloa kouluun -kirjan, joka kyseenalaistaa nykykoulun ilmapiirin. Vaikka lasten oppimistulokset ovat hyviä, koulussa ei viihdytä. Ilo ei viihdy hiljaisuuden pedagogiikassa, eikä pelkästään pulpetissa istumisella päästä pitkälle. Mutta hyväksyvätkö opettajat ilon keskeiseksi tekijäksi koulussa? Tuntuuko iloinen koulu keinotekoiselta ja kosiskelevalta? Kaisa Lange käy ongelman kimppuun useiden kiintoisien tutkimusten kautta. Koulun on annettava tilaa oppilaiden ajatella, tuntea ja toimia. On pohdittava omaa näkemystä kasvatuksen ja opetuksen suhteista, mutta myös opettajan työkenttää sekä koulun arkkitehtuuria.

Kuvittaja ja graafikko Ulla Etto tarkastelee laajassa esseessään saksalaisen Walter Moersin luomaa maailmaa, Zamoniaa, ja sen kirjojen kuvamaailmaa. Moers on kuvittanut kirjansa omalla surrealistisella tavallaan. Etto löytää mustavalkoisista viivapiirroksissa laajan kirjon erilaisia kuvan määritelmiä, joita myös hyvin vaihteleva typografia tukee. Onko kysymyksessä kuvitettu kirja, eeppinen kuvakirja vai alkuperäinen kuvakirja (the genuine picture book -termi on hänellä tekstissä)? Palkittu ja arvostettu tekijä on myös satiirinen ja poleeminen, joka on tehnyt myös sarjakuvia Adolfin seikkailuista eli hulvattoman parodian Hitleristä. Hyvin omalaatuinen on myös kirja Hurja matka halki yön, missä Moers on sepittänyt tarinansa Gustave Doren etsauksiin muista teoksista. Eton mielestä Moers on myös nimenomaan saksalainen kirjailija ja Bertolt Brechtin jälkeläinen.

Niklas Bengtssonin tulevasta teoksesta Kummat kirjat esitellään luku tieto- ja kaunokirjallisuuden kartoista, erityisesti fantasiakirjojen rikkaasta maailmasta. Bengtsson käyttää käsitettä monimuotokirjat vähän tutkitusta alueesta, johon kuuluvat erimuotoiset lastenkirjat pelikorteista ja kuvasalkuista palapelikirjoihin. Kuuluisimpia karttoja ovat tietysti J.R.R. Tolkienin ja Tove Janssonin kirjojen maantiedettä tutkailevat piirrokset. Janssonhan kuvitti myös Tolkienin Hobbitti -kirjan ja sen kartat. Bengtsson löytää paljon muitakin esimerkkejä Neil Gaimanista Michelle Paveriin, Kenneth Grahamesta A.A.Milneen. Walter Moersin Zamonian kartat laajenevat puolestaan uusille alueille: luonne voi vaihdella konkreettisesta kartasta humoristiseen ja symbolistiseen. Kuvassa Moersin tulkinta karhustaan miettimässä, kannattaako hypätä hetuloista valaan alahuulelle - vai onko se menoa ojasta allikkoon?

Riika, Muumilaakso ja Turku

Tove Jansson on siis mukana monessa, myös musiikissa. Johanna Lindstedt on "laulanut" läpi uuden, palkitun Muumilaulukirjan ja hyväksi havainnut niin sanat kuin sävellyksetkin. Lastenkulttuurin kantavat voimat, säveltäjä Soili Perkiö  ja runoilija Hannele Huovi ovat inspiroituneet tuottamaan runoja ja musiikkia muumien maailmasta ja sen hahmoista reippaalla otteella. Kokoelman retkeksi rakennettu muoto on tuttu ja tavanomainen. Muumiperheen lauluretkellä matkaillaan ja kuvaillaan tunnelmia, joita muumihahmot kokevat ja tiloja, joissa ne liikkuvat. Paikoin aika räväkänkin musiikkiretken sävelet runoineen ja toistoineen houkuttelevat jammailemaan ja tanssimaan. On myös muistettava varhaisempi, Tove ja Lars Janssonin sekä Erna Tauron tekemä Muumiperheen laulukirja, joka on uuden rinnalla erinomainen parivaljakko Muumien maailmaan.

Toimittaja Arja Kanerva on jatkanut matkojaan kuvituskilpailujen ja näyttelyiden perässä ja raportoi Latviasta, Riiasta. Osana Euroopan kulttuuripääkaupungin projekteja oli kuvakirjakilpialu First Riga Picture Book Quadrennial sekä konfrenssi teemalla The world in a Picture Book. Itämeren maista tulleiden osanottajien joukosta voittajaksi valikoitui venäläinen Ekaterina Slina ja "Time Thief". Loisteliaat, hehkuvat värit ja vaihteleva perspektiivi tekivät tästä aikavarkaan tarinasta houkuttelevan. Mielenkiintoista oli myös "Aistien palkinto" eli löytää kirjoista ja kuvituksista eri aisteihin vetoavia näkökulmia. Esimerkiksi näköaistipalkinnon sai eestiläinen Katrin Ehrlich teoksestaan "Sliding Stories" johon oli liitetty origamin taittelua. Konferenssin puhujat, mm. saksalainen Jutta Bauer ja ALMA-palkinnon voittanut belgialainen Kitty Crowther valottivat kuvaesimerkein työskentelytapojaan.

Mediataiteilija Anneli Nygren on puolestaan haastatellut Kati Keskihannua, joka on ollut keskeisenä tekijänä turkulaisissa lastenkulttuuriprojekteissa. Lastenteatterissa ja -musiikissa alkoivat sukat pyöriä jaloissa. Villasukkatalossa teatterilaiset pitivät esityksiä omalla pihallaan, ja kutsuivat lapsia peremmällekin huoneisiin. Laulu- ja soitinyhtye SukkaShokkiSakki puolestaan keräsi lasten ja aikuisten tekstejä sanoituksikseen ja keikkaili ympäri maakuntaa erinäisissä tapahtumissa. Ja mikä on oikeastaan lasten Seikkailupuisto?

Hyviä näyttelyitä, mainioita lastenkirjankuvittajia

Itse mietin Tove Janssonia käsittelevien kirjojen antamaa kokonaiskuvaa taiteilijasta ja etsin esimerkiksi suosikkikirjastani Vaarallinen matka erilaisia tulkintoja. Miksi muuten Janssonin ja Astrid Lindgrenin suhdetta ei vielä ole kunnolla käsitelty? Esillä on myös tuore suomenruotsalaisia kuvantekijöitä esittelevä julkaisu, Pro Artibus-säätiön näyttelykirja Finnish Illustarations for Children, mistä löytyy myös yhdeksän tekijän esittelyt ja pohdinnat kuvakirjojen maailman muuttumisesta ja tilanteesta tänään. Mutta onko todella niin, että Tove Jansson on ollut vaarallinen suomenruotsalaisille? - tutkijat toteavat, että Jansson on ylivoimaisena lamaannuttanut kuvakirjan tekijöitä, eikä ole uskallettu tehdä omia töitä! Tammisaaren Elverketissä, Kustaa Vaasan katu 11, on elokuun alkuun saakka mahdollisuus tutustua 9 kuvataiteilijan "taloon", missä voi astua sisään, kurkistaa ikkunasta ja tutkiskella alkuperäispiirustuksia ja luonnoksia. 

Muuten - mikä onkaan alkuperäispiirros tai luonnos, kun teokset viimeistellään tietokoneella? 

Samaan saumaan putosi postiluukusta myös harvinaisen paksu Onnimanni 2/14. Tukevuus selittyy kuvakirjan tekijöiden luentokavalkadista keväällä Tampereella, missä kymmenen tunnettua lastenkirjataiteilijaamme kertoivat töistään ja työskentelytavoistaan. Nuo esitykset on toimitettu nyt Onnimanniin. Tämä on todella mukava lisä kuvakirjojen kuvittajien vähälukuiseen kirjallisuuteen. Erikseen voi kiittää toimittajaa, Päivi Heikkilä-Halttusta kattavista teos- ja näyttelybibliografioista. Niistäkin näkee, miten laajasti kuvittajamme ovat hyörineet kotimassa ja rajojen ulkopuolellakin. Lisää vielä tarvitaan, mutta kenties esitelmät jatkuvat uusilla nimillä myöhemmin - jäin kaipaamaan niin Laura Valojärveä (pian alan ensimmäinen tohtori?) tai vaikkapa Julia Vuorta tai tietokuvien tekijöitä. Nyt voi tutkailla originaaliongelmiakin Kristiina Louhesta Mauri Kunnaksen, Jukka Lemmetyn, Mika Launiksen kautta Markus Majaluomaan, Katri Kirkkopeltoon, Christel Rönnsiin (mukana myös Pro Artibus-näyttelyssä), Anne Vaskoon, Marika Maijalaan ja Virpi Talvitiehen, jonka Tyyris Tyllerön takakannen kuva Timo Parvelan Maukasta ja Väykästä on mainio tervehdys kuukauden kesäloman alkajaisiksi! 

Kirjaston tädit, kuluneet kirjat ja Lukuvarkaus

Latviassa avattiin uusi Riian pääkirjasto vuoden alussa. Siellä ei kaupungin johto ollut kovin innostunut pytinkiin, vaan kuvasi sitä ostoskeskukseksi. Sietääpä Helsingin miettiä vielä kokonaisilmettä? Sen sijaan itse latvialaiset osoittivat mielenkiintoisesti tukeaan. 18.1. viitisentoistatuhatta ihmistä muodosti elävän pakettilinjan vanhasta uuteen Väinäjoen toiselle rannalle ja kuljetti kädestä käteen parituhatta kirjaa paikoilleen. Siinäpä melkoinen mainos!

Sitä taitaa Kirjastoseuran puheenjohtaja Jukka Relanderkin kaivata, koska puhuu Kirjastolehti 3/14 kolumnissaan kirjastotätien korvaamisesta sähkötöpseleillä. Hän kaipaa kirjastotyöläisten esiinmarssia omilla nimillään ja tehokasta näyttämistä, kuka on kuka ja mitä takahuoneissakin oikein puuhataan. Jotkut asiat eivät taida muuttua: minäkin olen aikoinaan moneen kertaan rampannut eri puolueiden kokoushuoneissa puhumassa kirjastotyön syvimmästä olemuksesta - silloin ei vielä tarvinnut niinkään esitellä matkamittareiden, porakoneiden tai sateenvarjojen lainaukseen valmistamista siellä salaisissa takahuoneissa. Kovinpa syvälle ovat juurtuneet stereotyyppiset kuvat nutturapäistä ja ihmisiä pelkäävistä kirjastonhoitajista vielä tänäänkin, kun niistä varoittelee oikein puheenjohtaja. 

Kirjastomarkkinoinnista ilmestyi juuri opaskin eli Arja Juntusen&Jarmo Saartin Ulos kirjastosta - kirjastojen markkinointiviestintä (Avain 2014). Hekin miettivät, pelottaako maailman muuttuminen kirjastolaisia. Taustalla on mielenkiintoinen ETLAn tuore arvio: 97% todennäköisyydellä kirjastotyöntekijöiden ammatti häviää tai sisältö muuttuu olennaisesti parinkymmenen vuoden kuluttua. Tätä voisi tukea tietysti yksinkertainen laskutoimitus: vielä "vanhanaikaista" kirjanlainausta harrastavat seniorit taitavat tosiaan olla jo sukupuutossa tuon ajan kuluessa. 

Kirjastojen monopoliasema aineiston saataville asettamisessa on myös murroksessa, kun hankkimisen sijaan asiakkaat haluavatkin entistä enemmän elämyksiä, kokemuksia - usein yhteisöllisyyden kautta. Yliopistojen kirjastojen ydintoiminta käy suuntaviivaksi: se on muuttunut digitaalisten tieteellisten aineistojen jakeluksi tietoverkossa. En tiedä onko kirjan monien ideoiden ja iskulauseiden (mm. mainio Lainaa kirja kirjastosta - saat sen edullisesti ja ekologisesti) tai tukevien markkinointirunkojen esittelyn jälkeen kuitenkin samanlainen tunne kuin aikoinaan viestintäguru Osmo A. Wiion summa summarumissa:"Viestintä yleensä epäonnistuu - paitsi sattumalta."

Kuluneitten kirjojen sirkus

Onko sitä paitsi kirja-ala onnistunut jotenkin paremmin lukemisen ja kirjan merkityksen ilosanoman perillemenossa? Pian ovat taas Vammalassa Vanhan kirjallisuuden päivät (kesäkuun viimeisenä viikonloppuna), jotka pian täyttävät melkoisia vuosia: ensimmäiset pidettiin 1985. Silloin Iltalehden toimittaja uutisoi asiasta varsin kriittiseen sävyyn eli "kuluneitten kirjojen katsojaisista". Nythän päivistä on tullut merkittävä kesätapahtuma ohjelmineen ja tietysti vanhan kirjallisuuden myyntitapahtuma. Aikoinaan muuten juuri Vanhan kirjallisuuden tiedotustilaisuudessa 1988 kirjailija Kaari Utrio näin jälkikäteen ajatellen puhui taas tietävän ennustajan suulla, kun hän mietti kirjan tulevaisuutta. Utrio sanoi, että kymmenestä julkaistusta kirjasta kaksi kannattaa itsensä ja yksi bestseller kustantaa sitten muut tappiolliset. Hän ihmetteli, miten kansantalous kestää jatkuvasti paisuvaa nimikemäärää. Kirjakauppojen myynnistä tehtävä parhaiden menestyvien kirjojen lista taitaa todentaa väitettä: ylivoimainen bestselleri näyttää olevan Katri Helenan tie tähtiin. Lasten- ja nuortenkirjojen puolella pelaavat sielläkin edelleen käännetyt yhä hurjemmat maailmanvisiot Tähtiin kirjoitetusta virheestä Outolintuun, mutta siellä sentään pitävät pintansa kotimaisetkin Soiva laulukirja ja Muumiperheen lauluretki puhumattakaan elokuvan tukemasta Marjatta Kurenniemen Onnelista ja Annelista. Kesä taitaa olla osasyyllinen mainion Iiris Kalliolan ja Lasse J. Laineen Suomen lasten retkeilyoppaan pääsyyn kymmenikköön.

No, nyt on kustantamoiden ollut näköjään kuitenkin pakko havahtua samaan määräongelmaan, vähän jälkijunassa? Monet alan ihmiset ovat varovaisin sanankääntein puolustelleet tiukentunutta julkaisutahtia samoilla argumenteilla. Kirjailijoille on sen sijaan saattanut tulla järkytyksenä tittelimäärän muuttuminen: kohtelias käsikirjoituksen palauttaminen on tuottanut epäuskoa ja erilaisia reaktioita. Kenties muut, vaihtoehtoiset julkaisukanavat saavat sitten tälläkin tavalla lisää asiakkaita?

Varastamalla maineeseen?

Ehkäpä lasten itsensä valitsemat kirjallisuuspalkinnot ovat sitten päteviä argumentteja kirjojen lukukelpoisuudesta? Onnittelen itseäni, sillä lastenkulttuurijulkaisussa Tyyris Tyllerö 2/2014 kirjoitin  Lasten Lukuvarkausehdokkaista. Nostin omaksi suosikikseni Niina Hakalahden tasapainoisen ja rönsyävällä huumorilla varustetun "muuttajataustaisen" varhaisnuorten kertomuksen Tuukka-Omar ja minilapset (Tammi 2013). Lähelle arvelin pääsevän Tinkan ja Taikan uusien seikkailujen eli Noidanruohon salaisuuden (WS). Kuusi lapsiraatilaista (3.lk-6.lk) antoivat samalla mukavaa palautetta kirjoittajille. Tuukka-Omar on saanut kuvittajakseen todella vauhdin sävyyn sopivat Jukka Lemmetyn hulvattomat hahmot. Mukana on päivänpolttavia aiheita, mutta sopivin annoksin: koulun pihalla sijaitsevan Jänis-baarin suojelemisen, korrektin ruotsalaisserkun Kasperin opettamisen kunnon tavoille, yksivuotiaan pikkusisko Bellan hoitamisen nerokkaat ratkaisut ja tietysti minipossu Jaskan sairastuminen sikaruusuun. Ehkäpä tuo kokonaisuudesta kumpuava osoittelematon sanoma on maailman muuttumisen kokeminen - ehkäpä joskus liiankin nopeasti jopa varhaisnuoren elämässä?

Nuoruus, nuukuus ja hyvä elämä

Perjantaina 6.6. julkistettiin kaksi kiinnostavaa teosta kunnianarvoisassa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran juhlasalissa Helsingissä. Kirjojen  nimet selittävät jotain: Nuoruuden sukupolvet ja Oi nuoruus! Jälkimmäinen on kirjoittaja-antologia ja omaelämänkerrallisia tekstejä nuoruudesta eilen ja tänään, toinen taas pyrkii sitten hahmottamaan teemoja ja kysymyksiä tekstien takaa. Nuorisotutkimusseura, SKS ja Nuoren Voiman Liitto järjestivät kirjoituskilpailun kaikenikäisille suomalaisille lapsuuden ja nuoruuden tunnoista. Nelisensataa vastaajaa 1917 ja 1998 väliltä kuuli kutsun. Jo vastanneita tutkittaessa paljastuu pari asiaa: alle 25-vuotiaista 102:sta kirjoittajasta kymmenen oli poikia. Eniten muistelijoita löytyi 1930-40- luvuilla syntyneistä. Nuoruuden sukupolvet -teoksessa puolestaan tarkastellaan aineistoa nuoriso- ja sukupolvitutkimuksen, nuoruuden historian, elämänkerta- ja muistitietotutkimuksen perinteen kannalta (Nuorisotutkimusseura 2014, kansi Anna Tolonen&Sole Lätti).

Miten käy? Onko esimerkiksi nuoruuden kokemuksissa myös jotain  sukupolvesta toiseen pysyvää? Onpa kyllä: esimerkiksi epävarmuus. Mutta sekin on vanhemmilla kytkyssä yhteisöön, vanhempiin, sotaan, työhön, kun nuoremmilla paineet ovat henkilökohtaisia, nuorella on yksilöllinen pakkovalinta, kun mahdollisuudet ovat "rannattomat". Miten päästä mukaan "hyvään elämään" aikuistumisen myötä? Eräällä nuorella muuten siihen kuului mm. kokoomusta äänestäminen. Oi nuoruus -antologiaan ovat päässeet mukaan palkitut kirjoitukset, joskin niitä ei eritellä. Lukukokemus on avartava ja ehkä monelle iästä riippuen myös nostalginen/pelottava. Vanhemmissa lapsuus ja nuoruus koetaan myönteisemmin - pitempi perspektiivi antaa jälkiviisautta. Nuorten arjen harmaus, yksin oleminen, kun kavereilla on jo kaikkea, on ainakin riipaiseva. Varsinkin kun ilmeisesti myös nuo "menestyvät" kaverit kokevat samalla tavalla.
Mitään suoranaista vertailua ei siis voine tehdä. Musiikin kuuntelun puolella todettiin outo ilmiö: kun 50-luvulla alkoi olla nouseva tarjonta erilaisia uusia musiikkilajeja ja yhtyeitä Paul Ankasta Elvis Presleyn myötä Beatles-hurmioon, niin ei ollutkaan välineitä kuuntelemiseen. Tämä taas tuotti uutta yhteisöllisyyttä, kun kokoonnuttiin jonkun onnekkaan levysoittimen omistajan luokse. Tutkijat toteavat myös, miten myönteiset aikuismallit häviävät, koulu koetaan kautta aikojen instituutiona ahdistavana ja epäviihtyisänä. Koulu näyttää aina asettavan raamit nuoruudelle.
Mutta jos aina ollaan myös etsitty sukupolvikokemuksia, niin onkohan jotenkin lohdullista nykyinen trendi isovanhempien statuksen nostossa? Sukupolvikirjoja lapsille, nuortenkirjojen ahdistusten välipaikkana usein isovanhempien tyyssijat, niin, ja tietysti trendi on myös tuotteistettu oppikirjaksi: 48 tapaa käyttää täysipainoisesti hyväksi isoisää/isoäitiä...

Nuukailevat vanhemmat

Laura Honkasalo pyrkii varmaan hyväksi vanhemmaksi, ja ainakin hän ahkerasti käyttää hyväkseen vanhojen arvokasta elämänhallintaa. Kirjassa Nuukaillen eli kuinka pelastin kukkaroni ja maailman (Kirjapaja 2014, kansi Katja Kuittinen), suoraan edelliseen nuorisomaailmaan pureudutaan otsikolla Vaatimaton vauva. "Nuorten asenteita kauhistellessa pitäisi muistaa, että he ottavat aina oppia aikuisilta. Aikuisten maailma on jo pitkään ollut äärimmäisen materialistinen. Teinejä kritisoidaan siitä, että he haluavat olla julkkiksia, ja lapsia siitä, että he unohtavat olla lapsia ihaillessaan Rihannaa ja Lady Gagaa. Samaan aikaan aikuiset luovat itsestään eräänlaisia julkkiksia sosiaalisen median ja blogien kautta, ainakin omassa tuttavapiirissään. --- Hippiajan ilosanoma rauhan, rakkauden ja välittämisen jakamisesta on vaihtunut uskoon siitä, että jokainen on poikkeuksellisen upea tyyppi, joka ansaitsee oman tosi-tv-sarjan ja kaksituhatta paria merkkikenkiä, kuten Paris Hilton. Sama överiys näkyy suomalaisnuorissakin. --- Ajattelen sota-ajan vauvaa, joka kiikutettiin rottinkikorissa pommisuojaan. Olemme kulkeneet vain muutamassa vuosikymmenessä matkan äärimmäisestä niukkuudesta liianlliseen yltäkylläisyyteen. Ei ihme, jos psyykemme laahaa perässä."
Mainioitten osioiden otsikot kertovat jo paljon: Tähteet talteen, Herkkuja huokeammin, Ruukkukasveja rahatta, Ihmeitä iholle keittiöstä, Kenkäkaaos. Esimerkiksi otsikolla Vaatekaupassa mummon ohjeilla otetaan kärkevästi kantaa nuorisollekin niin tuttuun hengailuun ja mielihaluun perustuvaan hamstraamiseen. Miehistä en oikein tiedä, mutta hiukan tuntuu tutulta Honkasalon huomio miten ollaan totuttu ostelemaan vaatteita milloin milläkin tekosyyllä - ainahan on tulossa jokin erikoinen tilaisuus.

Honkasalo kirjoittaa kertakaikkisen näpsäkästi ja viihdyttävästi pahuksen tärkeistä ja kipeistäkin asioista juuri nyt kun lama-sana alkaa näkyä siellä täällä. Hän toki luistavasti pakinoi, mutta lomassa on tiukkoja neuvoja ja tutkittua tietoa eri asioista. Muutoksen itsessäsi on lähdettävä jostakin muualta kuin vaatekaupan kassalta. Vaatteita tarvitsee vähemmän kun niitä hoitaa kunnolla. Mitä ainetta vaatteesi ovat? Luonnonkuidut? Kierrätettävät asusteet? Vaatteen paino? Mitä hinnannousu kertoo? Onko vetoketjut vedetty halvemmasti? Tarkista saumat. Takissa on oltava ainakin yksi takasauma. Ja niin, kirpputoreilla kannattaa etsiä mummopöytiä! Lisäksi Honkasalo ottaa mukaan kommentteja, alaan liittyvää kirjallisuutta, vanhojen ammattilaisten aarteita kuten iki-ihanan Emännän kodinhoito-oppaan vuodelta 1941.
Pitäisiköhän Honkasalon tehopläjäystä suositella uudeksi koko kansan Lamanykyihmisen kodinhoito-oppaaksi. Pannaan tuomitun laman voisi tuosta poistaa. Onhan tässä mukana nimittäin myös alan filosofiaa, sillä nuukailu on pitkän perinteen omaava tapa käsitellä elämää. En sitten tiedä mitä tapahtuu todella, kun nuukailusta tulee yleisesti hyväksyttävä muotitrendi? Kirjan lopussa onkin muutama varoittava muistutus liian innokkaille nuukailijoille. Ei pidä joutua koukkuun, vaan muistaa terve järki, olla aikapihi ja säästää voimia! Tälle kirjalle suosittelisin tarkastusta myös tiedonjulkistamisen valtionpalkintoja ensi syyskaudelle pohdittaessa.

Mielihyvin luettuja, mutta...

Minunkin blogeissani on joskus kaivattu hyvin kustannustoimittajan läsnäoloa. Varsinkin silloin kun käsissä on hyvä idea ja outo kokonaisuus. Olli Kuusiston Morttu Mursu -faktio kertoo mursun elämästä toisaalta fiktiivisen inhimillistetyn mursun tasolta, toisaalta sisältää syventävää ja taustoittavaa faktaa. Jälkimmäinen toimii useimmiten varsin hyvin, joskin looginen kulku väliin katkeaa, kun äkkiä esitelläänkin vaikkapa noitarummun olemusta. Kun pitäydytään luonnossa, eläimissä, kasvillisuudessa, maantiedossa, homma on oikein hyvin hoidossa ja kiinnostavaa. Sitä toimittajan kättä olisi sitten toivonut fiktiivisen tekstin läpikäymisessä. Väliin mursuneidon etsintää, väliin mursufaktaa, väliin aarteenetsintää... Ja en ainoastaan minä vaan koelapsilukijatkaan eivät jaksaneet innostua Gennadin Lapinin oudon summittaisiin piirroksiin.

Entäs sitten tämä zombit mieleen tuova kansikuva Kummajaisten kylässä? Mervi Heikkilän ja Jussi Matilaisen tarinat (kuvitus Miranda Koskinen. Haamukustannus 2014) eivät nimittäin lainkaan ole outoja, vaan hauskoja, lämpimiä ja näppäriä arkipäivän lapsirealismia hohkaavia juttuja. Oikeastaan Koskisen viivapiirustukset ovat sitä kummajaista eli niistä jotenkin tulee mieleen Pixonin pojat tai muut vampyyrityyppit.
Viides-kuudesluokkalaisten toilaukset Korpikylässä ilmeisesti jossakin Pohjanmaalla ovat siis mainioita. On vähän sääli oikeastaan, ettei jutuista ole tehty toisella tavalla kuvitettua, kovakantista kirjaa. Samaan syssyyn on saatu lieviä rakastumisen ongelmia, isovanhempien kekseliäisyyttä ja lämmintä tukea nuorille, koulun menoa ja opettajien omia suruja. Ja myös vanhoja taruja, oikeita kummitusjuttuja ja vähän väärempiä; kokonainen elämänkirjo. Miellyttävä tuttavuus. Mutta kumpi on kirjoittanut mitä vai ovatko haamut sanelleet?