Crossover, Lastenkirja ja kissat kirjastossa

Muistan lukeneeni miten Jukka Parkkinen kertoi eräästä vierailustaan koululuokkaan, joka oli tutkinut hänen Korppi-kirjojaan. Kun kirjailija sitten kysyi, mitä mieltä oppilaat olivat kirjojen  huumorista, yksi oppilaista totesi vakaasti: Eivät ne minusta ole hauskoja kirjoja.

Olipa tämä muistuma oikein tai väärin, niin se tuli mieleen Maria Laakson väitösjulkaisua selaillessani. Hän on tehnyt sen monitasoisesta huumorista ja kaksoisyleisön puhuttelusta Kari Hotakaisen Lastenkirjassa, Ritvassa ja Satukirjassa otsikolla Nonsensesta parodiaan, ironiasta kielipeleihin. Laakso puhuu alussa käsitteistöä selventäessään lastenkirjan määrittelyn vaikeudesta. Näin päästään mielestäni aika vähän käsiteltyyn crossover-kirjallisuuteen, sekä lapsi- että aikuisyleisöjen puhutteluun pyrkivään kaunokirjallisuuteen. 

No, Kari Hotakaisen kirjojen kohdalla tekisi mieli sanoa Parkkisen lukijan tavoin lakonisesti: Eivät ne minusta ole lastenkirjoja. Pikemminkin Kallion ilmaisulukion oppilaat voisivat nauttia ristiinkirjoittamisen taidokkaista ristiretkistä tai humoristisesta rekisteristä ja sen synnyttämistä koomisista keinovalikoimista. Sanoohan muuten Hotakainen itsekin aika selvästi edelliset määritelmät kiteyttäen: "Buster Keatonin ja Lastenkirjan kirjoittaneena olen saanut vastata teoistani eli kysymykseen: Onko Buster Keaton romaani ja onko Lastenkirja ja Ritva lasten- vai aikuistenkirjallisuutta. Ne ovat minun lihaani ja vertani, syökää ja tulkaa kylläisiksi."

 Laakso tarkasteleekin Hotakaisen lihaa ja verta toiverikkaasti kuitenkin "kaksoisyleisöä puhutteleville teksteille ominaisen estetiikan ja retoriikan edustajina, eli läpikotaisin monitasoisina, kaikenikäisten lukijoiden tarpeisiin, odotuksiin ja kykyihin mukautuvina teoksina."

Ehkä jotakin perillemenon helppoudesta tai vaikeudesta Hotakaisen teoksissa kertoo tutkimuksen sivumäärä, lähes neljäsataa sivua koomisesta ruumiista elollisen ja mekaanisen väliseen inkongruenssiin? 

Mitä mielenkiintoisimmat neljäsataa sivua!

Älköön luultako, ettei Laakson opus olisi tärkeä ja todella uraauurtava luotaus juuri hankalaan crossover-ilmiöön ja yleensä lastenkirjan moninaisiin lukijakohderyhmiin. Sen alkuosa käsittelee juuri näitä ongelmia ja on samalla mainio yhteenveto tehdyistä tutkimuksista ja käsitteistön muovaantumisesta. Nonsensekin saa terävän kokonaisesittelyn. Laakso toteaa, ettei lastenkirjalle ole olemassa yksinkertaista määritelmää ja mitä Peter Hunt on sanonut: "lastenkirjallisuus on varsin kummallinen luokitus, kaoottinen kokoelma tekstejä, joilla ei ole keskenään muuta tekemistä kuin jonkinlainen määrittelemätön suhde lapsiin." Siihen kuuluu sitten ehkä mitkä kirjat kiinnostavat lapsia, mitkä kirjat kustantajat ja kirjastot luokittelevat lastenkirjoiksi tai lastenkirjan ominaispiirteiden luettelointi. Itselleni läheisistä kirjoittajista Laakso mainitsee mm. Aidan Chambersin, joka on näppärästi muistuttanut, että "Lapsilukija ei kuitenkaan välttämättä osaa mukautua tekstiin, vaan olettaa tekstin mukautuvan puhuttelemaan juuri itseään." Toinen on taas alkuaikojeni guru Göte Klingberg, jonka adaptaatio-teoriaa lämpimästi mietiskelin. Käytännössä on aina kysymys tekstin muokkaamisesta soveltuvaksi tuohon lapsilukijan oletettuun omaksumiskykyyn. Laakso ei tyrmää ajatusta kokonaan, mutta puhuu mieluummin "yleisön puhuttelusta", jottei lapsilukijaa ajateltaisi jotenkin epätäydellisenä aikuisena. Itse teen tietoisesti idean ja synopsiksen siirtämistä suoraan paperille ajatellen myös vastaanottajan ikää, tietämystä, osaamista ja kiinnostuksen kohteita. Nyt se  onkin hyvin ajankohtainen, kun on luovutettava pian käsikirjoitus varhaisnuorten jännäristä 1950-luvun Helsingissä... Ja tästähän jo 80- ja 90-luvuilla saatiin aikaan paljonkin mielipiteenvaihtoa sydänverellään kirjoittavien kanssa.

Toinen mukava osuus on Laakson kartoitus huumoriin suhtautumisesta - lasten ja lastenkirjojen kohdalla siis yksi hankalimmista tulkinnoista. Ehkä ilmaan jää enemmän kysymyksiä kuin vastauksia, sittenkin, vaikka Hotakaiselta taitaa löytyä kaikkia lajeja. Milloin jokin on hauskaa? Miksi jokin on hauskaa? Mikä tekee jostakin hauskaa? Miksi jokin ei ole hauskaa? Toivottavasti ei ole kovin latistavaa tutkijoiden kannalta kertoa, miten esimerkiksi television lastenohjelmien kartoittajat ovat asian muistiinmerkinneet. Hauskinta lasten mielestä on, kun kilpikonna pissaa toisen päälle. 

Maria Laakson pohdinnat ja yhteenvedot toivottavasti herättävät kiinnostusta yleisemminkin. Jälleen kerran on kysymys miten tärkeitä tutkimustuloksia ja argumentteja voitaisiin popularisoida.

Lastenrunojen kiemurat

Tuo kaksoisyleisön puhuttelu on mainio käsite myös moninaisten lastenrunojemme lukemisessa. Varovaisesti arvioitsijatkin ovat silloin tällöin jo miettineet, ovatkohan nämä kuitenkin enemmän aikuisten sanaleikkejä. Täytyy sanoa, että juuri runoissa lapsen keskeytykset hiukan mataloittavat riimien lukemisen soljuvuutta. Siitä taitaa huomata kaksoisyleisön toisen puolen joko tiedontarpeen tai  ei niin kiinnostavan tekstin imun. Tai sitten välittäjän äänen nukuttavuuden? Siihen muuten on kätevä keino: Pia Perkiön ja Sanna Pelliccionin kuvittaman Huuhkajan hotellin (Tammi 2012) runot voi kuunnella cd:ltäkin. Sitä paitsi runot ovat väliin kuin proosaa, mutta säilyttävät kuitenkin kivan rytmisen poljennon.

Toisaalta meillä alkaa olla sellaisia esikuvia, joiden ohi jotain uutta esittämään on aika vaikea nousta. Oli muuten aika hauska törmätä eestinkieliseen Itkoseen, mutta näin vain on, että mies on sielläkin suosittu. Mónus sajuilm (Tammerraamat 2013) on tunnetun lastenkirjailija Leelo Tungalin kääntämä kokoelma Leikkihaitarista, Kaupunkiretkestä ja Sanamaasta. Nyt täytyy kyllä sanoa, että Meelis Aruleppin aika krouvi piirroskuvitus ei yllä Itkosen kotimaisten kirjojen kuvittajien rinnalle. Näin on, että vaikkapa Astronautin rusinapullan (Otava 2013) tai  Keinuhevosen kengittäjän (Kirjapaja 2013) vauvojen kuvamaailman luonut Matti Pikkujämsä sopii juuri tällaisiin töihin; yllättäviin tilanteisiin, sanojen luomien hassunkuristen maailmojen  ilmentämiseen.  

Kissat ovat valloittaneet viime aikojen kansien välit. Tuula Korolaisen ja Virpi Talvitien Kissa kissa kissa (Lasten Keskus 2013) runot ovat takuulla kaksoisyleisön mieleen. Osin osin pienimpien, osin vähän varttuneemman,sillä paikoin on selitettäviä sanoja Sinuhesta Karnakiin, uraputkesta södeliiniin,  ainakin meikäläisen aikuisen kertojan mielihyvin tulkittaviksi. Tuula Korolaisella on naseva taito ottaa tilanne hauskasti haltuunsa ja tiivistää se yleispätevään opetukseen tai hauskaan huipennukseen. Erityisesti sydämeni suli kissan kriittiseen kommenttiin kirjastojen lukukoirista. Niinpä, tasa-arvoa pitää olla, mutta kukapa olisi sitten ensimmäinen kirjasto lukukissoineen? Kissat kirjastoihin! runo päättyy vetoomukseen: "Tasa-arvoa se loukkaa suorastaan,/että kirjastoihin otettu on koiria -/ja nille luetaan!" Virpi Talvitie on varsinainen kissamaalarikin; kuvien ja runojen yhteispeli on yksi kirjan kohokohtia.

Sitten tuli kokoomaopus Riimikissa kikattaa - runohetkiä pienille (Tammi 2013). Se keskittyy varhaisiän sanataidekasvatukseen 0-4-vuotiaisiin, jotka leikkivät runoja yhdessä vanhempien kanssa. Mainion ja innostavan kokoelman tekijät Anna Anttonen ja Kati Inkala - kuvitus Karoliina Pertamo - ovat ryhmittäneet vanhat ja uudemmat runonsa kahdeksaan runohetkeen iän mukaan. Runohetki alkaa sormi- ja varvasrunoista, jatkuu vauhdikkaampiin hyppy-, kävely- ja laululeikkeihin. Runohetken päättää lempeän rauhallinen loppuriimitys. Taustalla muuten on Valveen sanataidekoulun kokemukset, joilla aloitettiin Suomessa vauvaperheiden sanataidekerhot.

Muuten, tarkkailkaapa eri museoiden myyntiosastoja. Niistä voi löytää myös erilaisia ja erikoisia lastenkirjoja. Vaikkapa Helsingissä Taidehallin kirjahyllystä tarttuu mukaan erinomaisesti suunniteltu Hervé Tulletin reikäkirja The Finger Circus game (Phaidon 2013). Kotona, autossa, maalla, lentokoneessa: voit vihdoin päästää salatut kertojan lahjasi lentoon ja pistää sormesi likoon! Miten käy sormen seikkailulla läpi kirjan reikien ja yllättävien paikkojen putkahduksissa? Sormeen voi helposti maalata silmät, nenän ja suun tai käyttää itse tehtyjä pikkuisia sorminukkia, risan sormikkaan päitä ja niin edelleen.

Kaksoisyleisö on varmaan molemmilla puolilla aivan myyty. Täytyy vain varautua siihen, että seikkailuja joutuu kertomaan yhä uudelleen. Ja uudelleen.

Kritiikki, mutuhuttu ja eläimellisyys

Oman liittoni äänenkannattajassa Kritiikin uutisissa 2/2014 on haastavaa puhetta niin pienkulttuurilehdistä kuin blogeistakin. Päätoimittaja Aleksis Salusjärvi toteaa jälleen kerran parinsadan valtion tukeman kulttuuri-, mielipide- ja tiedelehtien jakaman rikkaan ja monipuolisen kulttuurin juuri meidän sivistysvaltiossamme. Mutta samalla tilanne on kuin  Carrollin Tyyris Tylleröllä keikkumassa muurinharjalla - "pienlehtien toiminta on taloudellisesti uhkarohkeaa jokaisella osa-alueellaan. Kuitenkin vain harvoin törmää tilanteeseen, jossa työ tehdään huonosti pienen palkkion takia. Kulttuurijournalismia tehdään sydämellä ja sitoumuksella. Valtion sille myöntämä tuki saattaa olla kaikein tarkimmin käytetty kaikista valtion jakamista avustuksista."

Enpä ole tullut ajatelleeksi Salusjärven toista pointtia:"Ruusuiseen tulevaisuuteen ei tällä alalla moni usko, ja siksi työtä tehdään loppuunpalamista odotellessa. Kun katson vanhempia kollegoitani, mietin usein, miten he ovat jaksaneet työtään 30 vuotta minua kauemmin." Totta, lastenkulttuurijulkaisu Tyyris Tylleröä ollaan nyt tehty vuodesta 1978 lähtien, siis oikeastaan aika huimat reilut 35 vuotta! Aina kuitenkin seuraava numero täyttyy jatkuvasti uusista kiinnostavista aiheista ja tekijöistäkin, joihin palaankin piakkoin Tyllerön kakkosnumeron myötä. Samalla voi kuitenkin olla kiitollinen niistä uusista ja kiinnostavista näköaloista, joita kirjoittajat edustavat. Usko kotimaiseen lastenkulttuuriin on säilynyt vieläkin.

Kritiikin uutisista opin myös kirjabloggaaja Taika Dahlbomilta, miten vuonna 2012 Suomen kirjailijaliiton puheenjohtaja Tuula-Liina Varis olankohautti kirjablogit asiantuntemattomana mutuhuttuna jonnekin periferiaan. Suomalaisten noin puolentoistasadan kirjablogin lisäksi netissä toki on pilvin pimein myös sanoisinko ihanasti oman egonsa - ja usein myös vaatteensa ja ruokansa - esille hymisteleviä satsauksia. Mutta kirjablogit? Kuukausittain ne keräävät kuitenkin tuhansia lukukertoja, ja itsekin olen ollut hiukan hämilläni, kun lukukerrat voivat nousta parhaimmillaan lähes viiteensataan. Taika Dahlbom analysoi mukavasti, miten kulttuurijournalismi todella laajenee blogeihin. Toisaalta Kritiikin uutisissa taas Sini Mononen puhuu hitaasta ja nopeasta kritiikistä verkossa. Jälkimmäinen on syntynyt todella nopeasti ja synnyttää tiheään tahtiin uusia toimijoita, uusia kritiikin muotoja ja uusia kritiikin kohteita. Vähän oudolta tuntuu, jos tätä maailmaa ei halua ottaa todesta, saati siihen tutustua. Toki on, kuten Taika Dahlbomkin miettii, ongelmana löytää yhteisetkin foorumit ja toisten kanssa informoimisen väylien etsiminen. Kritiikin uutiset kannattaa tarkistaa - samalla voi tsekata kirjastojen lehtitarjonnan tämän pienen kulttuurilehden kohdalta!

Kuvantekijät ovat vahvoilla

Tove Janssonin juhlavuosi tuo tietysti hienon taiteilijan esille joka puolella. Vuosi on myös ollut ennätyksellinen Toven ateljeekäyntien kohdalla, jos on onnekseen päässyt mukaan ennaltavarattavaan ryhmäkäyntiin. Ullanlinnankatu ykköseen on ylimpään kerrokseen ravannut varmaan erinäinen määrä muumifaneja, joita Sofia Jansson on ravinnut elämänkertatiedoilla ja ateljeeseen liittyvillä faktoilla. Tietynlaista havinaa paikassa on, se on myönnettävä, mutta jotenkin myös vanhenemisen melankolisuutta. Tovenkin loppuvuodet olivat kivuliaita. Ullakon oikotie Tuulikki Pietilän luo hävisi putkiremontin myötä, ja hissin ovikin alkoi olla liian raskas, joten saattajaa tarvittiin. Kahden itsenäisen ihmisen dilemma olla yhdessä ja toisaalta saada se oma tilansa ja hetkensä tuotti myös kärsimättömyyttä.

Tuusulassa on Toven Ateneumin näyttelyn ohella myös mielenkiintoinen kuvakavalkadi Satujen kuningatar Anni Swanista. Käy muuten selväksi, että Salli Parikka on ainoa nykykuvittaja. "Siellä oli yllättäen Rudolf Koivultakin kaksi kepeää keijukuvaa värillisinä ja hänen huikeita mustavalkoisia kuvituksiaan. Martta Wendelinhän on kuvittanut eniten juuri värillisinä ja varsinkin niitä nuortenkirjojen kansia. Voi että ne ovat ihania kuvituksia", Salli kertoo. Näyttelyä voi Erkkolassa tutkailla koko kesän ajan elokuun loppuun ja löytää vaikkapa Sallin tulkinnan Marjaanan helmikruunusta.

Tove Janssonin ( s. 9.8.1914) muuan aikalainen täyttää myös sata vuotta, joten eipä unohdeta häntä. Iki-ihana Maija Karma, alunperin Ann-Maj Gustafson, syntyi 11.12.1914. Mikkelin taidemuseon näyttelyjulkaisuun vuodelta 1988 on kriitikko Maria Laukka tehnyt taas kerran syvälleluotaavan taustoituksen. Sieltä on mukava poimia yhtäläisyyksiä muutenkin. Kumpikin oli sitä mieltä, että oppikoulun piirustuksenopetus oli hukkaan heitettyä aikaa. Luovia oltiin ennen kouluun menoa ja heti sen jälkeen. Maija Karman opettajina olivat mm. Väinö Blomstedt, Unto Pusa ja Sam Vanni, Toven läheinen. Karmakin piirsi ensin lehtiin, hänellä foorumeina olivat Koululainen, Koululaisen Joulu, sitten Valistus, Tammi, WSOY ja Otava. 

Maria Laukka muistuttaa kuin piikkinä suoraan meidän hetkeemme, miten "työssään Maija yritti pitää ylläpitää Suomen Taidepiirtäjien liiton taksoja. Se ei aina ollut helppoa. Etenkin Valistuksella vallitsi Rudolf Koivu-myytti. Koivu oli aina niin kohtuullinen, sai nuori kuvittaja tietää. Maija Karma pitää Björn Landströmin sinnikkyyden ansiona, että kuvittajia ei enää kohdella yhtä huonosti kuin ennen. Kuvitusten originaalit ovat nykyisin kuvittajan omaisuutta."

Maria Laukka toteaa, miten Karman tuotannosta hahmottuu itse asiassa kotimaisen nuorisokirjallisuuden koko kuva yli neljänkymmenen vuosikymmenen ajalta ja miten se on samalla avara kartoitus suomalaisen lapsen elämänpiiristä. Maija Karma on tullut uudelleen näkyviin Onneli ja Anneli -kirjojen ja Marjatta Kurenniemen kera, kun tyttöjen seikkailuista tehtiin lastenelokuva. Mutta laajasta tuotannosta voi nostaa muitakin helmiä kuten esimerkiksi Aapelin Vinskin, Lea Pennasen Me leijonat tai  Kirsi Kunnaksen Tiitiäiset. 

Tukea on takana

Uusimmassa suomenruotsalaista kuvitustaidetta esittelevästä Pro Artibus-säätiön näyttelykirjassa Finnish Illustarations for Children (tekstit myös suomeksi ja ruotsiksi),  löytyy yhdeksän tekijän esittelyt ja pohdinnat kuvakirjojen maailman muuttumisesta ja tilanteesta. Näyttelyä ja julkaisua on tukenut kadehdittava määrä alan ruotsinkielisiä tuki-instituutioita. Hyvä kuitenkin, sillä kirja ei ole pelkästään tekijöiden esittely, vaan sisältää monia erinomaisia kuvakirjan roolitusta analysoivia artikkeleita. Esimerkiksi Maria Lassén-Segerin mainio retki kuvakirjaan mahdollisuuksien mediana kannattaa huolella tutkia. Tutuimpia juuri kirjojen kuvituksista ovat Linda Bondestam, Lena Frölander-Ulf (mm. hieno Hämäräkirja 2009), Maija Hurme, Veronica Lassenius (Fungi-kirja 2013), Christel Rönns, Kasper Strömman. Logon on taiteillut Bo Haglund.

Ilman Tove Janssonia ei täälläkään selvitä, ei tietenkään. Mia Österlund kiteyttää katalogin kuvittajat otsikkonsa alle: Kuvakirja koealustana - eläimeksi tuleminen, hankala sukupuoli ja normipaini. Hän siteeraa heti alkupuolella tutkija Maria Nikolajevaa: "Suomenruotsalainen lastenkirjallisuus elää Tove Janssonin varjossa, ja siksi tarvitaan paljon taivuttelua, että kirjailijat uskaltautuvat kirjoittamaan lapsille." Tove Jansson toki asetti suomenruotsalaisen - ja miksei muunkin - kuvakirjan riman varsin korkealle. Österlund kuitenkin toteaa, miten uusi suomalainen kuvakirja tekee kunniaa Janssonin perinnölle. Hän nostaa erityisesti esille Linda Bondestamin, kun puhutaan monimuotoisuudesta, oikeudesta olla omalaatuinen ja kyseenalaistaa taitavasti elämän olennaisia muotoja.

Mutta tosiaankin tutkittaessa suomneruotsalaisten kuvakirjoja: miksi näin paljon eläimiä? Ehkäpä suomalaistenkin kuvakirjojen eläimien runsaudessa on myös tuo mahdollisuus sukupuoliroolien rikkomiseen, yhteenkuuluvuus ja erilaisuus? Sanoisin kuitenkin, että onneksi kuvakirjamme ovat mukavasti kirjavia sekä sisällöiltään että kuviltaan. Temaattiset piirteet näkyvät ehkä selvemmin pinenten julkaisumäärien kohdalla, mutta mitenkähän on, onko suomenruotsalaisessa kuvakirjassa todella ollut niin kova pelko kuin Mia Österlundkin väittää: "Kun ala vihdoin, nyt vuosituhannen vaihteessa, toipuu Tove Janssonin tuotannon aiheuttamasta lamaannuksesta, nousee esiin kuvakirja, joka on äärimmäisen iloisen tutkivaa."

Kuka on tutkinut Tove Janssonin lamaannuttavaa vaikutusta? Minulle se on aika uusi näkökulma.

Puupäähattu, Mieletön fiilis ja Hipsuvarvas!

Sarjainfokin on saanut aikaiseksi keväänlopun kuumina yllätyspäivinä ensimmäisen numeronsa. Eikä ollenkaan hassumman: Sarjainfon sivuilta näkee varsin konkreettisesti, miten tämän taiteenalan puuhahenkilöt saavat aikaiseksi monenlaista virike- ja tiedotustoimintaa. Jotenkin Sarjainfo on lähellä sydäntä Sarjakuvaseuran tapaan - olinhan minäkin tukemassa hommia aivan alussa. Seuran kannalta on menty koko ajan eteenpäin: Sarjakuvakeskus toimii rivakasti, erilaisia kursseja lapsille ja nuorille järjestetään, julkaisuja syntyy - ja mikä parasta, nuoria tulevaisuuden lupauksia tuetaan. Myös lastenkirjan kuvittajat ovat hyötyneet yhteistyöstä: valtion media-, sarjakuva- ja kuvitustaiteen toimikunta on jo jonkin aikaa jakanut mm. kohdeapurahoja muun kirjallisuustuen vanavedessä.

Ykkösnumerossa on tietysti uutisia Puupäähatun saajasta Terhi Ekebomista pitemmän artikkelin kera - kasvillisuusteema kukoistaa! - sekä Iris Schwanck ja Harri Vaalio uusina sarjakuvaneuvoksina. Muuten, missähän Martti SIrola luuraa valitsijoitten ranking-listalla? Mittavaa tekemistä, uraauurtavia albumeita, opetustyötä löytyy.

Ville Ranta, jonka muistan nuorena hujoppina Oulusta ja intohimoisena Saarikoski-imitoijana (vai oliko se vain baskeri?), sai kypsyneempänä nyt Sarjakuva-Finlandian albumillaan Kyllä eikä ei (WS). Kytkyjä on Paavo Ruotsalaiseen, mutta ei taida Shakespearea sentään löytyä ollako vai ei -meiningistä? Näinhän se taitaa olla, että kun pään saa auki, niin on helppo haravoida erilaisia tukia; niinpä Rantakin tekee nyt työtä puolivuotisella palkalla Pohjanmaan ja Kainuun taidetoimikunnalta ja vääntää satiiripläjäyksen Kirkko ja Kaupunki-lehden takakanteen.

Mutta on paljon muutakin: vuoden 2013 parhaat albumit Sarjainfon kriitikoiden silmin, sarjakuvafestivaaliraporttia, sarjakuvateollisuuden raadollisuutta (Pohjois-Amerikassa naispiirtäjän dollari on 27 senttiä), tekstintekijän ja kuvittajan mittelöä albumin valmistuksessa, sarjakuvan historiaa, keräilijän tunnustuksia ja typografian tuulia. Mutta olen oikein iloinen Sarjainfon säntillisestä yrityksestä tuoda arvioiden esille myös laajaa omakustannejulkaisupuolta. Vähän samaan tapaan kuin fantasia ja skifi-puolella Portti ja Tähtivaeltaja keräävät kokoon kotimaisen ja käännetyn tuotannon, pääsee Sarjainfon kanssa ainakin  joltisenmoiseen yleiskuvaan - varsinkin kun mukana on värillisiä kuvanäytteitä. Sieltä poimin muistiin esimerkiksi Avi Heikkisen Ystäväni Aleksis -julkaisun, joka on kirjekuoren sisällä. Ja alan miehenä täytyy lukaista läpi myös Niko-Petteri Nivan Time Warp!, kertomus lapsuuteensa palaavasta pojasta.

Ja muuten - jos olette Hämeentietä menossa, niin numerossa 150, 00560 Helsinki, on Sarjakuvakeskuksen galleria, kahvio ja sarjakuvakauppa. Lisää tietoa niin taustoista kuin lehdestäkin saa kysymällä sarjainfo@sarjakuvaseura.fi.

Koulu uusiksi ja Pisaa päähän!

Helsingin Sanomien Torstai-liitteessä 15.5.2014 haastatellaan Helsingin yliopiston professoria, alana kasvatuspsykologia, Kirsti Lonkaa, joka ylivilkkaana oppilaana aikoinaan koulussa kärsi olostaan. Hän sanoo aika näppärää melkein kielikuvaa käyttäen:"Meillä meni Pisa päähän." Lonka toteaa, että kyllä opitaan, mutta suurin ongelma on tietenkin kun oppilaat eivät jaksa olla hiljaa pulpetissaan. Kouluviihtymisessä ollaankin Suomessa sijalla 60 - viidenneksi huonoin mukana olleista maista.

Olisiko uunituoreen hyvän mielen käsikirjan Mieletön fiilis (Tammi 2014) kannen nuorukaisesta tuon tutkimuksen keulakuvaksi? Raisa Cacciatoren ja Max Karukiven oppaassa on sivuja 360 ja se painaa aika lailla. Asiaa tietysti, tekijät ovat monessa liemissä keitettyjä ammattilaisia. Kirja jakaantuu kolmeen osaan. On Tunteet: fiiliksissä, volyymia lisää! On Mieli: mielettömät energiat! On Elämänhallinta: Mun elämä, milloin siitä tuli näin ihana? Ja niiden välissä paljon asiaa!

Tekijät taitavat siis vähän harhauttaa heti alussa, kun he väittävät käsissä olevan tunnetaitojen lyhyen oppimäärän. Myös kaksikon kielenkäytön jonkinlainen kosiskelevuus selviää:"Ota haaste vastaan ja tutustu. Tartu tunne-elämääsi kahvoista kiinni ja katso itseäsi silmästä silmään. Ohjaa elämäsi surffilaudan suuntaa mielesi aallokossa kohti hyvää mieltä. Näin saat elämästäsi enemmän irti ja sinusta voi kehkeytyä jopa entistä mukavampi tyyppi. Toivotamme hienoa matkaa tunteiden maailmaan!"

Ehkäpä taiton sirpaleisuuden on tarkoitus jotenkin kuvittaa myös nuoren myllerryksessä olevaa tunnemaailmaa. Kenties myös piirrosten mangasilmien ja raskaiden värien törmäyksien. Mutta mieleen kyllä pakostakin herää kysymys, kenelle kirja oikeastaan on tarkoitettu? Tähänkö surffaava nuori innolla tarttuu ja alkaa plärätä päästäkseen tunteittensa herraksi? Epäilen, mutta toisaalta toivon ja kannatan lämpimästi kirjan kulumista toisissakin käsissä. Vanhemmat hei, paljon ideoita ja harjoituksia teillekin jokapäiväisessä uusien tunnetulvien koordinoimisessa ja ymmärtämisessä ja ohjaamisessa. Opettajat hei, tässäpä satoja sivuja mainioita tehtäviä, mukavasti verhottuja kysymyksenasetteluja perimmäisten tunteiden pohjalle. Ja kaiken kukkuraksi, kyllä Mielettömästä fiiliksestä on hyötyä vähän jokaiselle nuorten kanssa ihmettelevälle toimijalle.

Muuten, Psykologia-lehden numerossa 2/2014 on jälleen mieltä kutkuttava artikkeli. Sanna Kärmeniemi ja Kaisa Aunela pohtivat tutkimustaan, millainen on vanhempien lapsensa kanssa viettämän ajan yhteys lapsen koulutaitoihin ensimmäisellä luokalla. Se kannattaa alan ihmisten hankkia käsiinsä vaikka kirjastosta ja perehtyä tuloksiin tarkemmin. Lyhyesti tuumiskelin ainakin seuraavia asioita: Sekä äidit että isät käyttivät eniten aikaa lasten kanssa pelaamiseen ja leikkimiseen. Huomattava osa vanhemmista ja etenkin isistä ei viettänyt lainkaan aikaa lapsensa kanssa lukien tai kotitehtävissä auttaen. Ja muuten, lapsen kanssa vietetyn ajan ei havaittu juurikaan edistävän lapsen lukutaidon tai matemaattisten taitojen kehitystä ensimmäisellä luokalla. Tulokset poikkeavat aikaisemmista tutkimuksista ja voisivat poikia mielenkiintoisia uusia kysymyksiä.

Lisää näistä mielipide- ja kulttuurilehtien poiminnoista: Yhteiskuntapolitiikka lehdessä 2/2014 Helmi Mäki kirjoittaa kaunokirjallisuudesta sosiaalitiedon lähteenä. Hän toteaa ihan kiinnostavasti, miten "massasta ei nousekaan esiin vain alan kirjoja, tutkimuksia, raportteja ja analyyseja, vaan myös kaunokirjallisuutta." Hauskalla tavalla Helmi Mäen tunnustus tuottaa myös esimerkin muistin rajallisuudesta ja tietojen tarkistuksesta:"Ensimmäisen oikean kovakantisen kirjan sain joululahjaksi 7-vuotiaana, jolloin olin aloittanut koulunkäynnin. Kirjan nimi Hipsuvarvas autiolla saarella, tekijänä Arvid Lydecken (1884-1960), lupasi jännitystä. Muistan kirjan juonen: Pieni hiirityttö Hipsuvarvas lähtee luvatta seikkailemaan lautalla merelle."

No, ensinnäkin Hipsuvarpaan oli suomentanut! Helmi Krohn, arvostettu kirjailija. Toisekseen todistan kyllä, että Hipsuvarvas sinänsä oli tietyn ikäluokan klassikkoja. Ismo Loivamaan mainiosti koostaman antologian Miten minusta tuli lukija (Avain 2013) useissa kohdissa Krohnin kääntämän sarjan sankarit vilahtelevat - myös minulla, joten nostalgiaa löytyy heti. Kirjoitin ilmeisesti maha muristen:"Hipsuvarvaskin valjasti odottamaan myöhempää Robinson Crusoen seikkailua. Autio saari sai kuitenkin miettimään omituista muistoa: voi, kun Hipsuvarvas ei koskaan saanut syödä isoa juustopalloa, vaikka oli kauhean nälissään. Vaikka 40-luvun loppupuolella oli pulaa lähes kaikesta, niin en muista meidän kärsineen erityisesti ruoan vähyydestä. Mutta mielestäni äiti sai lukea moneen kertaan uudelleen tuon juustoepisodin ja kuinka julma Villikissa sabotoi yhä uudelleen hiiren syömisbakkanaalin. --- Vai oliko kuitenkin niin, että äitini erinomaisen latautunut, jopa herkullinen lukemistyyli sai minut valtoihini? Heillä oli käristettyä läskiä aamiaiseksi, paahdettua juustoa päivälliseksi ja kaikenlaista hyvää illalliseksi. Ja Hipsuvarvas saa lopussa palkintonsa saapuessaan ruskettuneena ja pörröisenä kotiin: Voi kuinka hauskaa on olla taas kotona! Antakaa minulle paljon, paljon, oikein paljon ruokaa!"

Minulle luettiin paljon kotona ennen kouluun menoa ja sen aikanakin. Ilmankos minusta tuli sitten aika nuhjus matematiikassa?

Aapinen, sylimöttö vai teurastus?

Törmäsin lastenkirjaan haeskellessani taustatietoja vaarini eli pappani elämänkaaresta Suomessa 1874-1956. Hauskaa, että lastenkirjojen tekeminen lopetettiin vuonna 1921 ja aloitettiin jo 1600-luvulla. Puhun tietysti seurakuntien rippikirjan rinnakkaisteoksista, joita Eine ja Elina Kuisminin Sukua tutkimaan - sukuharrastajan pikkujätti muun muassa esittelee. Siinä muuten malliesimerkki tiiviistä ja kattavasta perusoppaasta.

Pappani jäi muutamalla vuodelle paitsi laajemmasta perusopetuksesta ja sai tyytyä kiertokouluun. Myöhemmin hän hiljalleen laajensi taitojaan, vaikkei koskaan miksikään kynäniekaksi ruvennutkaan. Toiset ovatkin varmaan parempia juttujen kertojina, ja me kirjailijat saamme etuoikeuden käyttää tarvittaessa niitä hyväksemme.

Jäin miettimään sattuneesta syystä, millaista aapista pappa olisi voinut käyttää. Niklas Bengtssonilla on muuten mielenkiintoinen artikkeli työväen aapisista jo vuosisadan alkupuolelta (Tyyris Tyllerö 2/2013), mutta ehkä isoisän aapinen ei olisi kauheasti poikennut suositusta kiertokoulun aapisesta, Kustaa Kuuselan toimittamasta oppikirjasesta. Se ylsi 13. painokseen vielä 1919 ja perustui luotettavasti raamatunkäännökseen ja kirkkokäsikirjaan sekä alkoi hellyttävällä kuvavärssyllä: Isä minulle i:tä neuvoi. Äitini ä:tä opetti. Kiertokoulun seminaarin johtaja K. Wesala suolsi ylistäviä lausuntoja: "Tämä siunauksellinen vaikutus lähtee siitä, että tekijä on onnistunut etevällä tavalla oivallisten kuvien avulla sovittamaan ja järjestämään lasten mielenkiintoa puoleensa tempaavat viehättävät, sydäntä sivistävät, monipuoliset opettavaiset asiat ja kertomukset niin, että kaiken tämän taustana näyttäytyy mestarillisella tavalla noudatettu pedagoginen sääntö 'helpommasta vaikeampaan, tutusta tuntemattomaan, yksinkertaisesta yhdistettyyn.' Onnittelen sydämestäni niitä lukuisia lapsukaisia, Jumalan puutarhan kukkasia, jotka saavat tämän kirjan avulla omistaa ensimmäisiä tiedon ja taidon kalliita kultamuruja!" Minun suosikkini on selkeästi pohjalainen kuva pikkupojasta kädet taskussa: Ris-to rai-til-la ral-lat-taa.

Aapisten aatelia?

Ehkä tuo perinne kirkkokäsikirjasta on seuraannut takaraivossa kustantajia ja pedagogeja kotimaisissa aapisissamme. Pieni poikkeama taitaa olla Heli Laaksosen Aapine, mutta epäilenpä otetaanko se yleisempään käyttöön muuten kuin huvittavana kurisioteettina Elina Warstan upeista ja oivaltavista kuvista huolimatta. Toki K. Wesalan sinänsä oivat sisältökriteerit ovat aapisissamme mukana, tarinat selviä ja kuvitus tasokasta, mutta...

Kaiholla siis saa katsella taas merien yli niin Ruotsiin kuin Eestiin, kun mielii jotakin erilaista. Suomalaistaustainen Nina Ulmaja voitti suuren ruotsalaisen lasten tietokirjapalkinnon aapisellaan A B C å allt om D - ja sitä se todella tekee värikkäästi, omaperäisesti, näkökulmia vaihdellen ja kiinnostaen. 5-vuotiaana Ruotsiin muuttanut Ulmaja työskentelee kustantajan graafikkona, ja senkin huomaa aapisen typografioista. Kirjaimista ollaan todella kiinnostuneita, ja samalla kaivetaan esiin kirjainten, kirjoittamisen, puhumisen ja historian taustoja. Alullepanijoina olivat tietenkin lapset: Herta näki H:n seinällä, hän suuttui ja kysyi, miksi  hänen kirjaimensa on viety! Ja miksi kirjaimet ovat juuri sellaisia kuin ovat? Tästä lähti Ulmajan riemukas retki salaperäiseen ja innostavaan maailmaan, joka yhtälailla on mukavaa luettavaa myös aikuisille. Vaikka tässä nyt aukeaman sivut ovat peräkkäin, huomaa, miten idea juoksee vasemmalta oikealle, ja kuvista löytää yhä uusia ideoita - ja ehkä myös kysymyksiä. Vaikea kirja kääntää, mutta ruotsihan on toinen kotimaisemme. Suosittelen käytettäväksi tietokirjana ja kielitaidon parantajana - myös aikuisille.

Läheltä Eestin puolelta saa myös sikäläistä graafista ja pedagogista näyttöä. Riina Paatsin Aabits (Kirjastus Mythos 2010) on tunnetun graafikon, Nervan, työnäyte, ja melkoinen onkin. Mukana on muuten mielenkiintoisesti samalla värien opetusta, erivärisiä pallukoita aukeamien värimaailman selittäjinä: Leek-Punane on ensimmäinen ja Aprikoos-Roosaan päädytään. Nervan hahmot ovat oikeita ja fantastisia, liikkuvia ja jähmettyneitä, värimaailmoihin sulautuvia ja niistä irti pomppaavia - aika huikeaa. Kun K.Wesala kehuu suomalaista Aapista, niin Aabitsin takakannessa Ralf, 6-v. ja Ke Nette, 7-v., antavat käyttäjän lahjomattomat palautteet: Tässä aapisessa on paljon vahvoja kuvia. Tätä aapista on hauska lukea. Minua miellyttivät kuvat ja tapahtumat, hauskat värit."

Onko meille tullut uusia aapisia vähään aikaan? Pitääpä tehdä tarkistuskierros. Kerrotaanko missään, miten H on syntynyt? Tai miten kirjaimet sotkeentuvat? "Det är itne så sråvt att Isäa vad det såtr här, eellr hur?"

Leikki on aina työn takana

Leikistä on tainnut tulla uudelleen se juttu. On perustettu Perinneleikkiyhdistystä, tutkittu lastentarhojen nykyistä leikkikulttuuria, kirjoitettu kirjoja ja artikkeleita. Mikä on esimerkiksi teurastus? Siinä kisaavat vaikkapa lampaat vastaan hevoset. Pallolla pelataan vastustajan maaliin vähän amerikkalaisen jalkapallon tapaan, mutta edetäänkin polvillaan ja palloa syötetään  kädestä toiseen. Kiinni saa käydä, mutta ei satuttaa. Ja kaaos on varmasti valmis, mutta hauskaa taitaa olla. Nämä leikkipelit ovat yksi leikkikulttuurin monista variaatioista, joilla pyritään samalla luomaan liikunnan iloa ja yhteishenkeä. Näin ne yhdistävät traditionaalista leikkiä uuteen liikuntakulttuuriin. Ei enää kilpailullisuutta, vaan koskettamista, luottamusta ja iloittelua siis! Tuntuuko tultulta? No, alunperin idea kehiteltiinkin Kalifornian hippien keskuudessa. "New Games" -ideologiassa leikkipelejä voi kehitellä itse lisää kuinka paljon tahansa.

Milainen leikki olisi sitten sylimöttö? Ehkä kannattaakin ensiksi keksiä nimi ja sitten säännöt?

Aili Heleniuksen ja Leena Lummelahden Leikin käsikirjaa (PS-kustannus 2013) on tullut esiteltyä lyhyesti jo aikaisemminkin, mutta kerta kerran perään. Kahden ja puolen sadan sivun opukseen mahtuu leikin koko kirjo, mutta leikkipelejä ei suoraan löydy - samalla muuten kaipaa myös jonkinlaista hakemistoa, mistä olisi nopeasti voinut tarkistaa ainakin perushakusanoja. Kirjassahan katetaan leikin olemus ihan muistin kehittymisestä alkaen, varhaisista kehitysvaiheista leikkimisen rooleihin - roolileikin keskeinen merkitys on kiinnostavaa luettavaa lastenkirjailijallekin. Kouluiän sääntöleikit ovat ehkä läheisemmin sukua leikkipeleille, ja taitaapa leikin alueellakin olla vielä vakiintumattomampaa käsitteistöä. Ja löytyyhän sieltä lopulta muiden sääntöleikkien kohdalta "Hippa-. väline- ja muita liikuntaleikkejä", joissa korostetaan liikunnan iloa ja esitellään kuitenkin aika perinteisen tuntuisia mm. palloleikkejä. Lopuksi paneudutaan vielä lasten leikin järjestämiseen koulussa ja päiväkodissa.

Reetta Vehkalahti ja Tuomas Urho ovat leikkimisen kokeneita pioneereja. Heidän näkökulmansa vapaan leikin tukemiseen, Leikki on totta (Lasten Keskus 2013), on ideoiden ja teorian mukaansatempaava coctail. Kirjallisuusyhteenvedossa taitavat olla ne jokaisen luettavat opukset John Deweystä Johan Huizingan Leikkivään ihmiseen, Matti Bergströmin aivotutkimuksiin ja Marjatta Kallialan uraauurtaviin raportteihin päivähoidosta ja leikkikulttuurista. Kirja on mukavasti jaoteltu taustoitukseen ja sitten leikkeihin. Näin käydään juohevasti läpi leikin merkitys ja lähtökohdat (juoni ja tarina, rakentaminen, kaaos ja sekamelska), leikin edellytykset (ideoita, itse keksimistä, tilat, uudet muotoilut), leikki ja vuorovaikutus (yhdessä, pelisäännöt, häviäminen, aikuinen ja lapsi, salaisuudet), leikki ja elämä (leikitään pahaa, vaaraa, sankaria, totta). Tekijöiden johdatukset ovat asiallisen letkeitä, ja mukaan on saatu yllättävän paljon tietoa.

Lopussa muuten ovat vielä leikit, vinkit, draamat ja askartelut ryhmiteltyinä akkosjärjestykseen. Kaikella kunnioituksella aika tylsän nimisiä juttuja, mutta ainahan niitä voi itse tuunata vaikka Rähmäkäpäläksi hipan sijaan? Lupaavimmalta varmaan tuntuu lasten mielestä nykyisin Nikkausmurhaaja - tämän valitsee ohjaaja piirtämällä selkään ristin. Murhaaja yrittää nikata jollekulle silmää muiden huomaamatta, ja tämä tietysti kaatuu kuolleena maahan, kun muut yrittävät selvittää nikkaajaa.

Nikkausterveisin leikkimään!

Lastenkirjakioskista Bolognaan

Sain kutsun Muotoilijat 14 - Finnish Designer Awards -tilaisuuteen. Siellä esiteltiin ja palkittiin Vuoden graafikko, teollinen muotoilija, vaatesuunnittelija, kalustesuunnittelija, tekstiilitaiteilija ja puutaiteilija Grafia ry:n ja Ornamo ry:n toimesta. Tavallisena tallaajana ainoa, jonka tuotteita saatoin jollakin tavalla tunnistaa, oli teollinen muotoilija Kirsi Svärd - taisin saada jonkin ostoksen kylkiäisenä jonkin Hackmanin Aina-sarjan kattilan. Ihan käyttökelpoinen. 

Samalla tavalla vuotuiset parhaat kulta- ja hopeajyväset mainoksista ja muista tuotelanseerauksista jäivät mietityttämään. Näyttelyssä, siististi esillä, ne todella näyttivätkin ihan taideteoksilta. Harmi vain, etten tunnistanut niistäkään kuin muutaman hatarasti: ahaa, tuo taisi olla telkkarissa. Olikohan tuo jossain pylväässä? 

Muutenkin olen joutunut pohtimaan, kenelle oikein erilaiset tuotokset on tarkoitettu? Mitä tarkoittaa oma tyyli, jolla erotutaan muista? Olen käynyt Bolognan lastenkirjamessuilla kaksi kertaa kauan sitten, mutta nyt, palkittuja ja mukaan näyttelyyn hyväksyttyjä töitä silmäillessään yhä edelleen samat asiat jäävät vaivaamaan. Bolognan lastenkirjamessuilla maaliskuussa oli yli 30 000 kävijää. Tietysti kotimaiset kustantajatkin suuntaavat askeleensa sinne, toisaalta ostamaan ja toisaalta myymään, ainakin yrittämään. Kuinkahan moni kotimainen toimija muuten kilpaili kuvakirjojen voittajan, portugalilaisen Catarina Sobralin töistä? Palkintoraati sentään hehkutti vahvaa persoonallista omaleimaisuutta, kuvarakenteiden selkeää kontrollia ja geometristen hahmojen hurjan tehokasta visuaalista sijoittelua.

Kyselin vaikutelmia Kustannus-Mäkelän toimitusjohtajalta, Atso Mäkelältä, joka ystävällisesti lähetti myös messujen katalogeja selailtavaksi. Atso oli juuri tullut Lontoon kirjamessuilta, jotka ovat jossain määrin vieneet tilaa italialaisilta. Bolognan messut ovat nelipäiväiset, mutta ainakin viimeinen messupäivä on monien mielestä turha, isot osastot ovat puolityhjillään. "Mutta sieltähän ne lastenkirjat haetaan ja me ainakin saimme riittävän saaliin." Hänen mielestään lastenkirjojen maailmassa näytetään juuri nyt pelattavan varman päälle, eikä mitään erikoisia projekteja näkynyt. Kustannus-Mäkelän vahvat kirjat kuten Mimmi Lehmä ja Mörkyli vahvistuvat koko ajan maailmalla - niitten kohdalla puhutaankin jo miljoonamyynneistä. Kysymykseen uusista kuvittajista Atso vastaa varovaisesti:"Monelta osin he ainakin erottuvat tyyliltään tutuista tekijöistä."

Emmekö olekaan Euroopan kärkeä?

Kotimaiset taitajamme, joita en nyt tässä viitsi mainita, monet tietysti useammankin kerran erilaisissa kansainvälisissä kilpialuissa mukana, eivät pärjänneet. No, kolmestatuhannesta työstä valittiin toki vain 75 mukaan - perusteista en tiedä. Kun pläräilin sitten näitä näyttelytöitä, jäin miettimään taas samaa kuin kotimaisten kultajyvien ja muotoilujen kohdalla: onkohan kysymyksessä yhä vimmatumpi paine löytää se oma tyyli, erottua muusta, kikkailla ja kokeilla? Pelkkien kuvitusnäytteiden pohjalta on toki hankala sanoa lopullista tuomiota - siihenhän vaikuttaa koko kirja tarinoineen. Tekijät näyttivät sijoittuvan paljolti pohjoismaiden ulkopuolelle, Aasia oli mm. hyvin edustettuna. Silti esimerkiksi Ars in Fabula Grand Awardin voitti italialainen Bruno Zocca - jonka työt taas elävästi mieleeni 90-luvun tsekkiläisiä kuvantekijöitä.

Yritin oikeastaan hakemalla hakea hyvää piirtämistä. Mitenkähän tuon oikein selventäisi. Eläviä lapsia, aikuisia, töitä, maisemia, tilanteita, merta, pyykinpesua, takapihoja, vappua, interiöörejä, suutareita. Olipa hankala urakka. Mangan typistämää kasvomallistoa löytyy kyllä, graafista groteskiutta tai epämääräisiin mittoihin huojuvia hahmoja tai viileän taitavaa kompositioasettelua.

Kyllä kyllä: on hyvä että lapsille on olemassa paljon erilaista kuvamaailmaa. Silti on jännittävää havaita, että heti vähän varttuneemmille tekstikirjoissa onkin realistinen kuvantekemisen ote. Olisiko sinnekin tarjolla samanlaista kirjoja kuin kuvakirjoissa mallia Jani Ikonen?

Toinen asia sitten on toki aika mahdoton. Kuka oikeastaan tietää, mitä edes Euroopassa tapahtuu kuvakirjarintamalla? Tai edes Puolassa, Tsekissä ja Ranskassa? Mutta jos meidän villin innostuneet fantasiatietäjämme ovat selvillä kauemmistakin maista, niin missä kuvaspesialistit? Voisiko tietoa olla kirjastoissa, joissa hankitaan kuitenkin joltisenkin paljon materiaalia eri puolilta? Luultavasti kuitenkin valinnat ovat enemmän tai vähemmän makuasioita, luettelotietojen perusteella tehtyjä tai sattuman kauppaa? Yllättävästi sitten joukosta voi löytää mielenkiintoisia ja tunteeseen vetoavia töitä kuten ranskalaisen fantasian kiiltomadoista ja pikkutytön unesta - vai oliko kysymyksessä uni...

Lastenkirjakioski on uusi popup? 

Aikanaan Lasten Keskuksen perustama Lastenkirjakauppa oli monen opettajan ja lastentarhaihmisen pelastusrengas: sieltä sai asiantuntevaa palvelua ja hyviä kirjakokoelmia pienelläkin määrärahalla. Kirjakauppa eli aikansa, muuttui enemmän leikkikalusuuntaan ja loppui sitten - mutta oli tarpeellinen, rohkea ja näkyvä yritys. Avajaisissa oli mukana Otso-herra, M.A.Numminen ja Pedro Hietanen!

Seuraavaksi Kampin nurkille yritettiin lanseerata samanlaista lastenkirjakauppaideaa. Paikka oli periaatteessa hyvä, mutta kuitenkin oudon hankala löytää, varsinkin kun korjaustyöt hankaloittivat kulkua koko ajan. Niinpä tämäkin tila tyhjeni vähin äänin, ja taisivat monet kirjoja myyntiin asettaneet jäädä pelkkien kiitoksien puolelle.

Nyt on Helsingin Kallioon (Fleminginkatu 8) perustettu Toukka-niminen lastenkirjakioski. Termi on hauska. Ei oteta liian isoa palaa kerralla, vaikka jotenkin tunnistaa tekijöiden innon ja entusiasmin:"Tavoitteemme on pidentää lastenkirjojen elinikää ja parantaa niiden näkyvyyttä. Tiedämme, että tekijöiden ja kustantamoiden varastoissa lojuu hienoja teoksia, jotka eivät enää näy kirjakauppojen hyllyillä. Meidän mielestämme ne ansaitsevat tulla luetuiksi." Teoksia kuulema hankitaan myös suoraan tekijöiltä, ja yhteistyötä tehdään lähes kaikkien kustantamoiden kanssa. Samalla tavalla kuin Kampin tilassa, Toukkaa tarjotaan erilaisten julkkareiden, kuvitusnäyttelyiden, työpajojen ja erilaisten tapahtumien järjestämiseen.

Kiva yksityiskohta on Toukan oma kirjabussi, turkoosi pakettiauto, jolla voi hyvinkin saada näkyvyyttä kesätapahtumissa. Vapaaehtoisvoimin pyöritettävään Toukka ry:n tukijäseneksi voi liittyä mitä mielihyvimmin.Perusjengistä löytyy tuttujakin nimiä kuten Salla Savolainen ja Leena Virtanen. Lisätietoja saa kätevästi netistä www.toukka.fi, sähköpostia toukka@toukka.fi.

Toivoa sopii, että kolmas kerta toden sanoo. Ehkäpä Kallio on tarpeeksi trendikkäiden ihmisten olotila, jotka tajuavat hyvien vaihtoehtojen tärkeyden. Muuten, eräs mainio ja kätevä tapa yhdistää hyöty ja ehkä vähän huvikin on lastenkirjailija Sisko Latvuksen nettikauppa. Sieltä se löytyy tarjouksineen ja yllätyksineen Siskon blogin avustuksella eli siskolatvus.blogspot.com!

Illan löytö

Jos Kari Suomalainen vielä elisi, hän voisi tehdä seuraavasta tärkeästä aiheesta varmasti mitä mainioimman piirroksen. Viime vuoden tutkimuksista olen valinnut uutisoitavaksi tämän:"Taustamelun yhteys naisopettajien äänen korkeuteen ja voimakkuuteen työpäivän aikana."

Olisiko ihan materiaalia Hyviin ja Huonoihin uutisiin?

Angry birds, piru ja tietokirjat

Jonkinlaisen yleisen debatin näyttää synnyttäneen tietokirjallisuuden asema - toisaalta käännetyn, toisaalta kotimaisen tilanne. Varsin kärjekkäitäkin puheenvuoroja on käytetty niin klassikkojen kuin uusimmankin tiedon kääntämisen vajavaisuudesta; suomalaiset jäävät paitsi merkittävästä tiedollisesta annista, koska kääntämisen tukemiseen ei ole olemassa kunnon mekanismia. Entäpä sitten päinvastoin? Ensi vuoden Frankfurtin kirjamessujen ohjelmassa Suomi on nostettu framille. Onko meillä ylipäänsä tietokirjoja käännettäväksi, mielenkiintoista tavaraa? Pulinaa on kuulunut tietokirjallisuuden heikosta edistämisestä. Kaunokirjallisuuden puolelta löytyy paljonkin menestystarinoita - ja mikä mukavinta, monet niistä ovat lasten ja nuortenkirjojen alueilta. Timo Parvelan Ellat ovat niin suosittuja, että Timo on luvannut oppia riittävästi saksaa koululuokan tervehtimiseen paikan päällä, Salla Simukan Mustat ja muut värit ovat saaneet oman hehkutuksensa. Mielestäni käännettävää löytyy myös lasten ja nuortentiedon puolelta - esimerkiksi löytö- ja tutkimusretket ovat kansainvälistä tavaraa.

Mihin on taas jäänyt valittelu lasten ja nuorten tietokirjojen kohtaloista? Eikö juuri nuorempien lukutottumuksista tiedon kohdalla olisi syytä pitää erityistä huolta - kasvavasta lukijakunnasta? Aika monet haastavista puheenvuoroista ovat varsin omakohtaisia, eivätkä sivuille vilkaise. Oma kenttä on tärkein. Silloinkin olisi syytä kohdistaa paineet oikeisiin osoitteisiin, eikä haikailla menneisyydessä. 

Heureka lukemisen hermoilla

Onneksi ainakin Heurekamme on ottanut asian sydämelleen. Sen järjestämässä seminaarissa käsiteltiin koulujen ja opettajien mahdollisuuksia saada nuoret kiinnostumaan juuri tietokirjojen maailmasta. Yleisömenestys ylitti kaikki odotukset eli ainakin kentällä on selvä tarve saada malleja ja työkaluja. Ehkäpä Opetushallituksenkin olisi syytä istahtaa samaan koulupenkkiin ja pohtia tosissaan asiaa?

Kun nyt vihdoin on saatu Suomeenkin tietokirjallisuuden professuuri Helsingin yliopistoon, on mukava huomata miten hiljalleen taustoitusta ilmestyy. Outi Paloposken ja H.K.Riikosen toimittama järkäle Suomennetun tietokirjallisuuden historia (SKS 2013, 766 s.) on sekä historiallinen avaus että mielenkiintoinen poleeminenkin puheenvuoro kirjallisuudentutkimuksen kaunokirjavoittoiselle areenalle. Riikosen alustus - Tietokirjasta, tiedekirjasta, asiaproosasta - rajankäyntiä - valottaa kautta aikojen ongelmallista nimityspolitiikkaa. Faktio-termiä en löytänyt, vaikka se sieltä täältä muissa teksteistä esiintyykin eli vielä on justeeraamista yhteisessä kenttälajikkeistossa. Omaelämänkerrallinen- , matkakirjallisuus sekä opas- ja eri alojen käytännön tietokirjat saavat myöhemmin oman pohdintansa.  Kokonaisuudesta olisi katkaissut kaksikin kirjaa, mutta pitänee suopua siihen että tätä kirjaa ei sängyssä lueta. Se käsittelee kiinnostavasti suomentamisen ennen ja jälkeen 1800-luvun tähän päivään saakka (joskin nykytilanne jää usein vielä seuraavien tutkimusten iloksi) ja esittelee kätevästi taustoja ja kehityslinjoja, kustannustoimen kehitystä, paneutuu merkittäviin suomentajiin tarkemmin ja pohtii myös palkintojen ja tiedelehtien asemaa. Toinen puoli kirjaa perehdyttää valikoidummin eri tieteenalojen suomennoksiin ja erillisnäkökulmista löytyy sitten myös Niklas Bengtssonin katsaus lasten ja nuorten tietokirjallisuuden kääntämisen historiaan ja moninaisuuteen. Hän muuten kurkistaa lisäksi keittokirjojen maailmaan - niitähän tietokirjapolemiikissa joku hyljeksi arvokkuuden laskijoina. Aikuisten kirjoissa ei taida kuitenkaan olla muotoon leikattuja magneettikirjoja, jotka voidaan kiinnittää jääkaapin oveen. Bengtsson pohtii, mitä lisäarvoa todella tuo lasten keittokirjan mukaan liitetyt kokkausvälineet ja puhuu muutenkin vähälle huomiolle jääneistä lasten tietokirjojen erilaisista muotoiluista - muotoon leikatuista pahvikirjoista - hampurilainen! - joista on jopa tullut aikuisten suosimia lahjakirjoja.

Janna Kantola on saanut haastavaksi tehtäväkseen kirjoittaa tietokirjallisuuden ja sen suomentamisen tulevaisuuden näkymistä. Niitähän riittää, ja Kantola tuo tiukasti linjaten esille tärkeimmät: kysynnän mukainen tuotanto, internet ja globalisoituva maailma, uusien medioiden uhat ja mahdollisuudet. Kiteytetysti: "tietokirjallisuuden tulevaisuudessa on kysymys laajasti ottaen lukemisen tulevaisuudesta." Käytyyn tietokirjakeskusteluun Kantola lisää myös yhden mietittävän kohdan:"Tietokirjojen suomentamisen ei toistaiseksi voi sanoa merkitsevän akateemista meritoitumista."

Brummerianasta Synteesiin

Lisää tietoa lastenkirjallisuuden ihmemaasta saa upeasti kuvitetusta Marjut Hjeltin kokoamasta esittelystä Lapsuuden sadut ja seikkailut (Into 2014). Pohjana on siis professori Markus Brummer-Korvenkontion mittava keräystyö eli Brummeriana-kokoelma lasten ja nuorten kirjoja Helsingin yliopistossa. Kirjaan on syytä tutustua muidenkin kuin alan tutkijoiden ja tuntijoiden. Toki kirja on esittely merkittävästä kokoelmasta ja sen harvinaisista kirjoista, mutta samalla se on kätevästi jaoteltu matka lastenkirjallisuuden historiaan, tekijöihin, teemoihin ja hetken myös rankka muistutus manipulaatiosta natsiajan lastenkirjojen kautta. Marjut Hjeltin punaisena lankana onkin ollut esitellä asenteita, joilla kautta aikojen on kirjoitettu lapsille. 

Oikeastaan lentäväksi motoksi voisi ottaa Brummer-Korvenkontion kiteytys, miksi tällainen kokoelma on pitänyt kerätä:"Lastenkirjat tarvitsevat suojelua, koska ne rakastetaan kuoliaiksi." Lähdeluettelosta löysin mielenkiintoisen maininnan lastenkirjasta nimeltä Tylleröisen kesälystäilyä (1920). Olisiko siitä lastenkulttuurijulkaisu Tyyris Tyllerömme kanteen kesän kakkosnumeroon? Ehkä on laskeuduttava Helsingin yliopiston varastojen ties monenteenko kellarikerrokseen ja hapuiltava tämän salaperäisen ja harvinaisen tarinan luokse!

Brummeriana on yhden miehen elämäntyö. Tuo tuli selkeästi mieleen kun luin taiteidenvälisen tutkimuksen aikakauslehti Synteesin vuoden ensimmäistä numeroa. Usein Synteesi on tuntunut alan spesialistien ruusutarhan mullittamiselta, mutta aina sieltä on löytynyt myös mietittävää - niin kuin nytkin. Yrjö Sepänmaan jäähyväisluennosta poimin kolahtavan mietinnän:"Elämä on teos, ja sillä teoksella on ominaisuuksia, joita muissakin teoksissa arvostetaan. Tässä yhdistyvät maailman rakentamisen, oman elämän hallinnan ja sosiaalisen elämän kysymykset." Nyt kun puhutaan kovasti joka paikassa tarinan mahdista - varmaan hävinnyt Tappara ilmoittaa, että tämä oli paras tarina joka saatiin aikaan - niin eikö olisi aika laajentaa arvostusta. Näin hyvän elämän sain aikaan kirjassani.

Possujen estetiikka vai pirun malli

Toisaalla Sepänmaa muistuttaa takaraivossani kytenyttä muistoa Otaniemen Tekniikan päiviltä. Tosiaan, siellähän Peter Vesterbacka luennoi Rovion edustajana Angry Birdseistä, pelistä ja sen hahmojen käytöstä opetuksessa. En tiedä onko lievä nokanyrpistykseni lintujen ja possujen hyödyntämisestä niin lastenkirjoissa, tietokirjoissa (avaruus sikojen silmin!) kuin sarjakuvissa vain tottumattomuutta uusien ulottuvuuksien armoilla. (Vielä on lintujen piirtäjillä paljon matkaa Walt Disneynkin vivahteisiin!) Vesterbacka mainitsee ohimennen, että peliä on ladattu maailmalla yli kaksi miljardia kertaa. Sepänmaa kysyy ja jättää asian meille:"Onko virtuaalimaailma ottamassa yliotteen todellisuudesta; tuleeko sen estetiikasta uusi normi?"

Muuten, on Synteesissä eräänlaista ilkikuriakin: Pentti Paavolainen puhuu pohjoisista myyteistä ja muistuttaa C.G.Brakelin teoksesta Väinämöinen, lyriskt försök (1829). Väinämöisen johdolla käydään sotaa maahan tunkeutuneita kristittyjä vastaan. Väinämöisen poika Soini joutuu panttivangiksi. Hänestä tulee piispa Henrikin oikea käsi ja tämän jälkeen piispa, jonka johdolla Pirkkalan kansa lopulta ottaa kasteen vastaan. Väinämöinen vetäytyy vuoren kammioon ja jättää huipulle soimaan kanteleensa valonsäteen hehkuttamana. No, Lallin tappo onkin sitten toinen juttu - kannattaa varmaan lukea, minkälaisen tarinan Paula Havaste tarjoilee tulevassa romaanissaan!

Eipä sen puoleen, kyllä Mari Purolan jutusta Piru indeksinä saa siitäkin hersyvän kuvan tuosta uskomustarinoittemme vakiohahmon erilaisista rooleista. Jäin miettimään, onko pirua muuten esitelty meidän kansanuskoa ja myyttisiä olentoja luotaavissa lasten ja nuorten tietokirjoissamme? Ja miten? Pitääpä mennä kirjastoon tarkistamaan vielä Marjut Hjeltin ja Mervi Kosken teokset. Ihmistä jahtaava piruhan on hyvin ajankohtainen tyyppi näinä vaalien ennusaikoina: väärinpäin tekeminen palauttaa olosuhteet entiselleen.

Suomalaisen kirjallisuuden seura ja lastenvaunukulttuuri

Suomalaisen kirjallisuuden seura on noussut jotensakin median hampaisiin viime aikoina. Ensin oli jotain häikkää ammattiyhdistyspuolella, ja nyt irvitään kustannuskeilan siirtymisestä myyvempiin hitteihin. Sattumalta tiedän, että SKS tosiaan on mielenkiintoisten omaelämänkertojen perässä eli asiassa voi olla perää: riuskan ammattinaisnyrkkeilijän rinnalle olisi kuitenkin kiva saada meitä hengenkulttuurin nautiskelijoita paijaavia paljastuksia.

Muistetaan kuitenkin, että SKS on monipuolinen ja kiinnostavien kirjojen tekijä edelleen. Uudemmasta tuotannosta huomaa esimerkiksi, miten mitä moninaisimmat asiat viistävät lastenkulttuuria. Nostalgiseksi varmaan monet mieltävät Hanna Forssellin kavalkadin Lastenvaunut rullaavat, joka kattaa aikakausien vaunutyypit historioineen herttuan simpukkakärryistä tyttö- ja poikavaunuihin. Lastenvaunujen myötä esiin nousevat samalla lasten asema, teollisuuden synty, lapsien mukaantulo työn äärelle, lumisen maan erikoisolosuhteet, suuret ikäluokat, kaksosten ja kolmosten ongelmat, isien rooli vaununtyönnössä ja todella mielenkiintoinen pohdiskelu lastenvaunujen ja politiikan suhteista. Muistutetaanpa vain klassikosta: Eisensteinin Panssarilaiva Potemkinissä on kohtaus, missä lastenvaunut irtoavat äidin käsistä ja lähtevät vierimään alas Odessan portaita. Sodan raadollisuus, lohduttomuus tulevat aivan lähelle. Täytyypä myös seuraavia mielenosoituksia seuratessaan tarkistaa, ovatko lastenvaunut eturivissä. Ja niin, meillähän on - ehkä hiukan tulkinnanvarainen - maailmanennätys lastenvaunujen työnnössä tekijöinä Oulun lääketieteen opiskelijat tempauksessa kehitysmaiden lasten hyväksi.

Myös Suomessa oli kukoistavaa lastenvaunukulttuuria, missäpä muualla kuin Pohjanmaalla Lohtajalla. Sikäläisen vaunutehtaan englantilaismalliset vaunut oli varmaan mainosmielessä ristitty Prinsessavaunuiksi. Halvempi malli oli sitten tietysti Puoliprinsessaa. Käsitteet olivat ehkä hiukan epäselvät: saat prinsessan ja puoli valtakuntaa vai puoliprinsessaa ja... Hintaluettelo oli kuitenkin hyvin näyttävä: malleja oli 28 ja lastenrattaita viisi. Vuonna 1909 (-1930) perustettu tehdas ehti saada palkintojakin  omistajilleen Kalle, Matti ja Väinö Erkkilälle. Helsinkiläisetkin saivat nauttia englantilais-lohtajalaisesta eleganssista, koska vaunuja sai Pohjois-Esplanadin Talous-Tarpeiden Kaupasta. Ja mitä parasta, vaunut olivat todellista lähiluomua! Koreihin käytetty paju ostettiin tietenkin lähiseudulta. Nykyaikana voisi kuvitella, että valmistaja kehuisi korien pajujen tulevan tarkalleen määritellystä pajupöheiköstä läheltä Rannanperää...

Loitsuja ja lättähattuja

Kirjokansi-sarjaan liitetty Henni Ilomäen Loitsun mahti on sekin viihteellisen virikkeellistävää luettavaa. Jotenkin tämä taiten esille tuotu vaivojen, lemmen nostatuksen, kala- ja metsästysonnen, syntymän ja synnytyksen sanamaailma solahti mainiosti Marjut Hjeltin kirjojen maailmaa. Satuin niitä selailemaan juuri ennen, Taikametsää ja Veden valtiaita, ja kyllä kotimaisen kansanrunouden ja seuran arkisto yhdessä tuottavat mahtavan aarteiston. Ilomäki on käyttänyt taustalla alan perusteosta, Suomen Kansan Vanhoja Runoja, ja selvittää runsain näyttein niin loitsun käyttäjiä, kansainvälistä taustaa, loitsujen kielenkäyttöä napakoista käskyistä latautumiseen. Lisäksi tuumitaan loitsun kuulijan ja puhujan asemaa. Loitsuja käydään läpi tarkoitusperien mukaan elinkeinoloitsuista parannukseen, torjunnasta ja yllytyksestä elinkaareen, syntymään ja kuolemaan. Lastenvaunukulttuuriin rinnastuu pitkällä kaarella ajatus synnyttäjän ruumiista arkimaailman ja rajantakaisen elämän väylänä. Tyttölapsen synnyttyä muuten savolainen kätilö huusi saunan ovella:"Hyvvee mieslykkyä!"

Fantasiakirjojen lukijoiden tueksi ja taustojen selventämiseksi kirjasta on paljon iloa. Itse käytin pari vuotta sitten käärmeeseen liittyvää uskomustietoa ja loitsuntaa Käärmekiven arvoituksessa (2011), missä tosin myös L.L.Laestadius ja hänen myyttiset muistiinpanonsa olivat yhtenä innoittajana. Loitsun mahti on siis niin ideavarasto kuin mukaansatempaava johdatus suomalaiseen loitsuntaan.

Pannaan SKS:n piikkiin vielä  vähän vanhempi, Ervo Vesterisen Töölön kundien stadi ( 2012). Kyllä vaan noissakin kuvissa esiintyvät lastenvaunut, pula-ajalla taidettiin niitä käyttää muuhunkin, vaikkapa kinkun salakuljetukseen. Nostalgiaa mahan täydeltä, mukana myös lastenvaunuihin verrattavissa olevia erimallisia kelkkoja ja muita lumileikkivälineitä. Tämän kirjan rinnalla selailin huvittuneen ihastuneena Helsingin  kaupunginmuseon Hakasalmen huvilan suursatsauksen, Rasvaletti-näyttelyn materiaalista koottua samannimistä valokuvateosta. Nyt ymmärsin konkreettisesti tätinikin käyttämän ilmaisun 50-luvun puolenvälin poikien tukkamuodista. Todellakin, nuo tiukasti rasvalla sivuilta taakse vedetyt kutrit näyttivät niskasta aivan kananperseeltä.

Näitä uutisia et ehkä huomannut!

Lastenkulttuurin kentällä tapahtuu koko ajan, ja sehän on mukavaa. Yhä useammin tulen kuitenkin miettineeksi tätä kattavaa tilastointia, infoamista, keskitettyä paikkaa, mistä nämäkin tiedot poimisi mieltymyksiensä mukaan. Ja koko maata ajatellen, nyt vinkkini ovat kovin pääkaupunkikeskeisiä, mutta tiedän miten paljon vain esimerkiksi Taikalamppukeskuksissa tapahtuu.

Suomen kulttuurirahastoa tuli aikaisemmassa blogissa hiukan irvailtua, yhteistyöhenkisesti toki. Nyt viimeisessä rahanjaossa lastenkulttuurikin sai omansa - eihän se vieläkään mikään kunnon prosenttiluku ollut, mutta kuitenkin. Yksittäisten kulttuurityöntekijöiden lisäksi oli mukava panna merkille, että talousvaikeuksissa painivien pienempien yhdistysten työtä arvostettiin. Espoolaisen lastenteatteri Hevosenkengän kannatusyhdistys sai esimerkiksi tukea roolipelikerhon järjestämiseen Lelumuseossa WeeGee-talossa, tamperelaisen alan keskusinstituution Lastenkirjainstituutin porukka pääsee nyt tekemään näyttelyitä Maija Karman ja Maija-Kaarina Nenosen lastenkirjakuvitusoriginaaleista, sinnikäs Pro lastenkirjallisuus -yhdistys potkaisee liikkeelle Tarinoiden puiston ja lastenkirjallisuus & kuvitus-näyttelyn.

Lisäksi on kiva onnitella musiikkikasvattaja Soili Perkiötä, joka todella ansaitsee saamansa historian ensimmäisen Inkku-palkinnon. Lastenkulttuurijulkaisu Tyyris Tyllerössä musiikin asiantuntija Johanna Lindstedt ei säästä iloaan Soilin sävellyksiä arvioidessaan. Ja niinpäs niin, uusin Soile Perkiö on Muumiperheen lauluretki, joka on ollut myös Kirjakauppaliiton lastenkirjojen toptenlistan kärkisijoilla. Nyt muuten sopii panna mieleen uusi kulttuuriministerikin, joka ojensi palkinnon. Hän on siis asunto- ja kulttuuriministeri Pia Viitanen! Palkinnon taustalla on valtakunnallinen Konserttikeskus. 

Mutta Lauluretki ei ole ainoa Muumilaulukirja. Muistatteko vielä Muumilaakson laulukirjan (1993), missä Boel Westin jakaa musiikillisiä vinkkejä roppakaupalla: mm. muikkusen huuliharpun merkki on Harmonion kaksi. Mukana on kaksi aivan uutta lauluntekstiä: Muumimamman laulu selvittää tyhjentävästi kuuluisan käsilaukun sisällön:"On suuri laukku aina mukanain./ On siellä rautalankaa, suolaa, mitä vain./ Jos ongitaan ja kalaa vielä sais/ ja sukkapari, ettei viluttais./ On karkkeja ja muuta makeaa/ ja vatsarohdot sieltä kipuun saa./ On paljon muuta mikä tarpeen ois,/ vaikka ilman niitä pärjätäkin vois." Muumipapan laulu taas - Mörkö tietäköön! - niin, hän vastaa tietysti itse tekstistään. "On suuret seikkailut kuin suolaa meille/ja arkipäivän kaavat kangistaa."

Tietokirjailija Niklas Bengtsson on koonnut monitoimikeskus Lumoon (Urpiaisentie 14 Korso) 28.4. saakka Eksotiikkaa estradilla-nimisen kavalkadin nukketeatteria, -hahmoja ja -kirjallisuutta, pelikortteja ja exlibriksiä. Mielenkiintoista on tutustua mm. Jaavan ja Balin perinteiseen varjonukketeatteriin ja vaikkapa japanilaiseen paperiteatteriin kamishibaihin. Australiasta taas ovat Asphyxian nukketeatterista tuotteistetut Kalmankalliot-kirjat, jotka jatkavat varsin omintakeisella tyylillään päiväkirja-romaanimuotoa. Siispä huhtikuun lastenkulttuuripisteitä keräämään Vantaalle!