Vänrikki Stool, Muumipeikko ja Prinsessat

Klooneja, uusintapainoksia, kuvitettuja klassikoita, kiertokävelyitä, asuinpaikkoja… Moninaisia ovat keinot saada lukijat liikkeelle. Elokuviksi muuntautuneet tarinat ovat tyrkkineet uudelleen esille niin Pertsan ja Kilun, Aapelin Vinskin ja näkymättömyyspulverin (originaalissa taitaa Tarmo Manni apteekkarina olla ylittämätön?) kuin Supermarsu kakkonen eli paluu tulevaisuuteen.

Kiertokäynneillä pääsee seuraamaan komisario Palmun Helsinkiä. Omatoimisesti sen voi tehdä käyttämällä apunaan Juha Järvelän opasta Tove Janssonin Helsinki (Minerva 2021). Selkeän kirjan sivuilta hahmottuu samalla niin taiteilijaperheen kuin Helsinginkin historia. Sivulta 71 tarkentuu muistikuvani Vänrikki Stoolinkadusta. Tove Jansson oli kuin olikin asunut ensin kuutosessa ja sitten aivan oman työhuoneeni vieressä kolmosessa pihan puolella.  Nostalgiaa: vain porttikongi erotti, ja ikkunastani näin suoraan Kristuskirkon kivijalkaan eli Toven ensimmäiseen ateljeehen.

Tovea jos jotakuta on myös hemmoteltu/työstetty monin eri tavoin. Kloonikuvakirjoja mielenkiintoisempi on Taikatalven italialaisen painoksen uudelleen julkaisu suomeksi tänä vuonna. Isokokoisemmassa versiossa on erilainen kansi, ja sisältä löytyy uusia värikuvia tai hiukan muunneltuja. Pieni ötökkä Salome esimerkiksi on saanut tunteikkaan tulkinnan lumimyrskyssä. Myös loppupuolen auvoisemmissa tunnelmissa paistattelevassa siltakuvassa Tuutikki on kadonnut onkimasta. Tilalle on päässyt pikku Myy jäälautalle istumaan.

 Pettämätön pussauskoppi

 Onhan tämä toki aasinsilta jatkaa pikku Myytä hyväkseen käyttäen, mutta näitä kiukkuisen hellyttäviä todenpuhujia seuraa mielikseen. Elina Hirvosen Prinsessa Rämäpää on hoidellut asioita harvakseltaan parin vuoden välein vessasanoista talvitaikaan (1917). Siinä on jo oraalla uusimmankin kirjan teemoja. Mielikuvituksekas ja omatoiminen pikkutyttö pystyy kuvittelemaan toisenlaisen maailman totutun rutiinin tilalle ja samalla havaitsemaan äitinsä stressin. Samalla tavalla kuin Prinsessa Rämäpäässä ja riitataiassa (kuv. Mervi Lindman, Tammi 2021) tulevat esille lasten huoli vanhemman tilanteesta sekä fiksu ratkaisu.

Nyt prinsessalla onkin pulma julma selvitettävänään pikkuveli Onnin kanssa. Näinhän se on, että usein isosisko joutuu ottamaan vastuuta, kun vanhemmilla on jotain muuta menossa. Onni kerää tyynynsä ja tulee isosiskon peittomajaan. Käy ilmi, että äiti on usein punasilmäinenpanda Ja isä vihainen peikko. Tulee selväksi, että ongelmana on ainakin oman ajan puute ja kiire. 

Hirvosen arkirealismi kulkee sopivaa vauhtia ja sopii kertojan suuhun, mutta sitten jälleen kerran joudun ongelmiin: taikakeinoja kun tarvitaan, niin niitä on. Kivojen Ajatusten kruunu, Kauniiden unien kultapöly, Taikapeitto, Nukkumatin Taikajuoma, Iloisten Kuvien lamppu, Linnunlaulun korvanapit, Unitilauskirja. Ajatus katkeaa, kun pitää selvittää mitä nämä oikein ovat. Toisaalta ihan kiva, kun uusiakin ehdotuksia alkaa tulla.

Missäs me oltiinkaan? Eskarissa ei ole kivaa, ja mahaankin sattuu. Onneksi on hyvä ystävä, Kukka, jonka kanssa voi puhua kaikesta. Lopulta Onni keksii loistavan ratkaisun. Mutta taas pitää selittää Amorin nuolet, Ihanien ajatusten tuolit, Kauniiden Kuvien silmälasit, Halaushatut, Pussauspulveri ja Rakkausrakeet! Mutta tuleehan se sieltä, Maailman hienoin Pussauskoppi. Vanhemmat saadaan vielä houkuteltua sinne ja huudetaan yhteen aikaan, miten isä ja äiti ne yhteen soppiin, nyt heti pannaan pussauskoppiin” Tuleepahan ajatuksia mieleen ja huomataan muutkin perheenjäsenet. Kiirettä ja ajanpuutetta ruoditaan ja saadaan aikaan ns onnellinen loppu. Eli mennään yhdessä kaikki lukemaan iltasatua. Eikä Pussauskoppia heti siivota pois. Mervi Lindmanin suurisilmäiset hahmot tuntuvat nyt sopivan tyyliin hyvin. Avoimin silminhän tässä on hämmästeltävänä näitä isojen ihmisten touhuja.

 Aikuiset prinsessakouluun

Kummastus ja huoli jatkuu saumattomasti seuraavaan prinsessaan. Soisin kyllä Hannele Lampelan Prinsessa Pikkiriikin valloittavan maailman (Kuv. Ninka Reittu, Otava 2021). Perustelen asiaa siten, että hän on jo moneen otteeseen todistanut olevansa lämminsydäminen, mutta tarpeen tullen ärhäkkä, oikeamielinen, mutta sopivan juohevasti tosiasioita kunnioittava, sitoutunut kasvatustavoitteisiin (soveltuvasti), oikeamielinen ja ystävyyden tärkeyttä ymmärtävä. Mikä parasta, aivan törkeän kunniattoman Räkä-Eetunkin kohdalla armollisen anteeksiantava. Ja nyt, vihdoinkin, on tulossa syntymäpäivä! Se oikeuttaa saamaan samanlaisia oikeuksia kuin aikuisetkin eli vaikkapa lähteä ilman saattajia suureen maailmaan eli kulkea pitkin Omenakylän kahta katua. Erityiseksi ansioksi on katsottava, että Pikkiriikki jaksaa kestää pikkuveljeäänkin Rasittavaa Urpoa ihan kohtuullisesti, jopa rakastaa.

Mutta siihen syntymäpäivään ja maailman valloitukseen. Enpä kerro kaikkea, ettei teiltä jäisi monta ahaata ja ohoota päästämättä. Mutta sen sanon, että Pikkiriikki saa kyllä kokea monta pettymystä aikuisten maailmassa, koska ne pölvästit eivät kerta kaikkiaan osaa prinsessamaisia käsitystapoja. Siinä vain heittävät tupakantumppeja maahan ja puhuvat toisista ilkeästi. ”Voisiko olla, että aikuiset eivät totelleetkaan omia sääntöjään? Että maailmassa oli tuhmia aikuisia!”

Niinpä, totuutta on joskus vaikea sulattaa. Pikkiriikki ei sulata, vaan perustaa prinsessakoulun huomatakseen, etteivät aikuiset taida sittenkään olla niin helposti koulutettavissa. Maailmanvalloituksessa tutustumme lisäksi pariin ihanaan tyyppiin eli Joki-Peikkon alias tätiin, joka osaa elää omaa elämäänsä vaikkapa sillan alla. Pikkiriikin lihapullissa on kuitenkin valitettava vika. ”Harmi, täti sanoi ja könysi ylös. – Lihapulla ilman sipulia on kuin rouva ilman menneisyyttä.” Toisen ihanan ihmisen eli Kanelikierteen tädin kanssa päästään sopuun pullista vaikka ei rahaa olisikaan: ”No, mutta jos te ette kerran aio olla asiakkaita, niin voisitteko te auttaa minua? Leivoin tänä aamuna tosi paljon korvapuusteja. Olisi kilttiä, jos söisitte jokainen yhden. Muuten niitä on aivan liikaa.”

Lampelan tuttavallisen lähelle tuleva kerronta puree edelleen, kuten tekee myös koko Prinsessa Pikkiriikin maailma. Siellä vastoinkäymistenkin yli mennään tulevaisuuteen luottaen, koska aivan yllättävät syntymäpäiväjuhlat kruunaavat kaiken. Ninka Reittu muuten hekumoi uusien tyyppien kera, mutta olisiko parhaimmillaan kuitenkin Pikkiriikin vanhempien kanssa? Miten minulle tulee nyt sellainen olo, että Vaahteramäen Kissankulma alkaa olla lähellä ja Eemelikin. No, pojan isä, tuo koleerikko, ei oikein sopi Pikkiriikin sopivan pulleahkoon isähahmoon, joka tuntuu mainiosti ymmärtävän tyttärensä aivoituksia. Paitsi silloin, kun tämä hyppää tonttukummitusjunasta napsimaan valokuvia.

Alkaako Pikkiriikki olla piakkoin esikouluiässä? Suomen koululaitos tarvitsee mitä ilmeisemmin hänen kaltaistaan visionääriä ja ryhmäytymisen asiantuntijaa.