Komisario Brunetti ja kulttuurin tuki

 

Jokin kirja, kirjailija tai kirjan henkilö jää mieleen houkuttelemaan vuodesta toiseen. Minulle niin on käynyt monen lastenkirjan kohdalla. Kun aikuiskirjoille jää vähemmän aikaa, tällaiseksi vuosikirjaksi on seuloutunut Donna Leonin romaani. Aleksis Kiven päivänä en sitten syventynytkään Seitsemän veljeksen uusiin tulemisiin, vaan Perintöprinssin tällä kertaa sateenkaaren värisiin kiemuroihin.

Eipä aikaakaan, kun hallitus juhlisti Aleksin ja Leonin jättämiä toiveikkaita tunnelmia ilmoittamalla mm. vähälevikkisten tuotteiden tuen lopettamisesta tykkänään. Varmaan Aleksis Kiveltäkin olisi löytynyt jostain sopiva kohta asiaa selventämään, mutta minä etsin Perintöprinssistä. Löysin kuin tilauksesta komisario Brunettin mietiskelemässä lain (lue budjetin?) olemusta ja toisaalta fiktion ja faktan rajanvetoa. Taustalla ovat Euripideen Troijan naisten kohtalot ja tämän voi hyvin sijoittaa nykyhetkeen.

 ” Laki on kaunista. Se on kuin rankentaisi katedraalia.- Nyt  en ymmärrä, Paola sanoi hymyillen.

- Pyrkimyksenä on rakentaa jotain, mikä kestää ja suojaa, joten rakennelmasta on tultava luja, ilman yhtään heikkoa kohtaa. On ennakoitava mahdolliset ongelmat, jos yksikin osa on heikko tai huonosti suunniteltu. On ainakin pyrittävä täydellisyyteen. - Kuulostaa tosiaan hienolta ja jalolta, Paola sanoi. Hän kumartui ja laski kätensä Brunettin polvelle. - Mutta ei laki toimi noin. Brunetti pudisti päätään ja kääntyi napauttamaan vierellään lojuvan kirjan kantta.  - Ehkä siksi olen hylännyt historian ja vaihtanut tragediaan, hän sanoi. 

- Miksi?  - Koska kirjoittajien ei tarvitse huolehtia siitä, kuvaavatko he tapahtumia tarkasti.- Mihin he sitten pyrkivät? Paolakysyi. 

- Unohtamaan faktat ja kertomaan meille totuuden, Brunetti sanoi myöhäisheränneen varmuudella.”  (Perintöprinssi, Otava 2021, suom. Kaijamari Sivill ja Markku Päkkilä)

Selkoa eläimistä ja elämästä

 En muista mikä kirjasto uutisissa esitteli, mitä vähälevikkisten tukien poisto käytännössä tarkoittaa kirjastojen kirjakokoelmille. Kirjastonhoitaja poisti lehtivalikoimista ison kasan lehtiä ja kirjahyllyistä vielä enemmän kirjoja. Ne eivät olisi olleet enää tarjolla. Ensimmäinen ajatukseni oli, miten tässä kohdeltaisiin muutenkin hankalassa tilanteessa olevia erityisryhmiä, jotka käyttävät selkokirjoja Tämän lajin merkitys ulottuu moniaalle kehitysvammaisista heikommin lukeviin ja vaikkapa suomea vieraana kielenä opiskeleviin. Selkotietokirjoissa on lisäksi tiedon alueita, joita ei muusta tarjonnasta löydy.

Tuossa pöydällänikin on juuri luettu viehättävän erilainen eläinkirja, Mervi Heikkilän Ähtärin eläinpuiston asukit (Avain 2021). Odotin ensin, että nelivärisessä mukana olisi ollut valokuvia. Persoonallisempana ratkaisuna tekijä kuitenkin piirtää omat tulkinnat asukeista ja välttää näin luontokirjoissa kovin tutut kamerakulmat. Mutta selkotekstissä päästään myös mukavasti lähelle eläinpuiston arkea, työntekijöitä ja toiminnan erilaisia ongelmia ja ilonhetkiä esimerkiksi eläinlääkärin työssä. Kultapanda taitaa olla itseoikeutettu ensimmäiseksi esiteltäväksi, mutta omat luonnehdintansa saavat lukuisat muutkin metsäpeurasta ja ruskeakarhusta ilvekseen ja hiiripöllöön. Ja nyt ovat valokeilassa persoonallisuudet, eivät kylmät luontokirjan mitat, painot, ulkonäöt ja levinnäisyysalueet. Ohjeitakin löytyy vaikkapa luonnosta löytyneen poikasen hoitamisesta ja lisälukemisesta.

 Vähäisen tuen faktat

 Tukitoimissa kohteina ovat lastenkirjoja, romaaneja ja tietokirjoja, joita kirjastot olivat voineet hankkia ostotuen avulla. Saattaa olla, että kirjastot jo tottuneina tuen käyttäjinä hiukan laskeskelevat käyttävänsä tukea ei niin tunnettujen tekijöiden tuotteisiin, ehkä myös täydennyksiin.

Tuen alkuperäinen idea toki oli, että sillä tuettaisiin nimenomaan pienlevikkisempää, hankalammin markkinoitavia ja katveeseen helposti jääviä tuotteita. Jalo ajatus on jäänyt historiaan. Alkutaipaleella mukana oli jo hyvin tunnettuja nimiä, jotka eivät tällaista tukea todellakaan olisi tarvinneet. Kirjastojen ja tekijöiden välissä on nimittäin seula eli kirjallisuustoimikunta fiktion puolella ja tiedonjulkistamisen neuvottelukunta faktan. Tottakai rajatun tittelimäärän aikaansaaminen kirjastojen valittavaksi on kirottua puuhaa, missä ei todellakaan voi kaikkia miellyttää. Kehotan kuitenkin tutustumaan listoihin netissä ja arvioimaan kokonaisuuksia. Vielä mielenkiintoisempaa on tutkia ostomääriä – nehän ilmoittavat, kuinka hyvin listat toimivat kirjastojen näkökulmasta.

Valinnat kaikilla osa-alueilla merkitsevät vielä enemmän kirjailijoille. Kun kirjastot ja listantekijät miettivät valintakäytäntöjään, niin Sanaston kautta tulevat lainauksiin perustuvat korvaukset ovat monelle kirjailijalle tärkeä tuki tekijänpalkkioiden rinnalla. Kirjastojenkin pitäisi miettiä pienten kustantajien ja einiin tunnettujen tekijöiden asemaa. Tietokirjoja on ylipäätään yleensä otettu pienempiä määriä kuin romaaneja. Lasten ja varhaisnuorten tietokirjoissa tämä ei ole järkevää, ja muutos onkin tapahtumassa. Samaten on syytä harkita lasten käännöskirjojen ja kotimaisten suhdetta.

Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen…

 Sanasto julkaisi äskettäin listat viime vuoden lainatuimmista kirjoista. Romaanien ja tietokirjojen kohdalla oli mielenkiintoista hajontaa ja lukijoiden mieltymyksiä. Sitten tarkistin lasten ja nuortenkirjojen kymmenen kärjessä. Kekkosen ajan äänestyslipukkeiden lukeminen tuli mieleen. Tatu ja Patu, Tatu ja Patu, Tatu ja Patu yhdeksän kertaa, yhden kerran Risto Räppääjä. Yksitoikkoista, vaikka nimikkeiden sisältämä anti onkin valloittavaa.

Vain yksi on poissa, yllättävää kyllä: Mauri Kunnas.

Aloin miettiä, mitä sitten haluaisin nostaa esille. No, kai voi sanoa, että historiasta löytää sitä ja tätä. Viime vuosien kirjosta voi kuitenkin jo poimia monia nimiä, joita ei enää muisteta. Ne olisivat saattaneet olla innostavia ja tärkeitä, mutta joko kirjastot hankkivat niitä minimaalisen vähän (ja kuten tiedämme, lisäkappaleiden hankinta on si och så) tai pienten julkaisijoiden rahkeet eivät enempään riittäneet eikä nimikkeitä näkynyt tukilistoillakaan.

Muistatteko esseisti, kirjailija, kääntäjä Rauni Paalasen taitavan lasten kanssa työstetyn Tuutuvin ja Vinsinvönisin kesän etsinnän (kuv. Aarni Korpela, BoD 2018)? Ette tietenkään, koska esimerkiksi pääkaupunkiseutu ei sitä kokoelmiinsa löytänyt. Viehättävä sopivasti suuhun sopiva tarinankerronta peilaa lasten energiaa ja tiedonjanoa ja uusien ystävien löytämistä. Nyt kirjastojen asiakkaat jäävät paitsi myös mainiosta aikuistuesta eli Tietomies Paavo Pansteenista, jonka ilmoitus on lyhyt ja ytimekäs: Kysy mitä vain. Tiedän oikeat vastaukset.

Tukien poistamisesta… anteeksi palauttamisesta vastaavien ei kannata ihan heti ottaa yhteyttä Paavoon, koska hänen on lähdettävä Hyvin Tärkeään Kokoukseen. Siellä käsitellään maapallon tulevaisuuden kysymyksiä. Niihin on olemassa vastaukset, jotka on pikaisesti löydettävä.

Sillä välin voivat kaikki käydä tarkistamassa Helsingin kirjamessujen tunnelman ensi viikonloppuna. Onkohan siellä yhteenpuhaltamisen meininki?