Murtautuja Mauri kohtaa Vorosen perheen

 Viimeisen lomaviikon aikana tuli viimeisteltyä luku-urakka eli rosvotarinat. Lasten ja varhaisnuorten dekkareissa oman lukunsa tosiaan muodostavat erilaiset rosvoperinteestä kumpuavat linjat – rikollisten perhe-elämä ja sitten, niin, aivan elävän elämän rosvoilut. Mutta miten on käynyt oikealle Aarresaari-linjalle ja merirosvojen romantiikalle?

 

Lopettaako vai jatkaako?

 

Hilkka Liitsolan esikoisen kohdalla (Kajo, Kuunvalo ja Kolmikolkka. Mäkelä 2019) toivoin jo varteenotettavaa kilpailijaa J.P.Koskisen merirosvotarinoille. Kirjailijahan vaihtoi pääroolit ympäri. Laivoja johtavat naiset, ja melkoinen osa merirosvoistakin näyttää olevan riuskoja naisenpuolia. Tyypeissä on rosoisuutta ja huumoria jopa Ohukais-Paksukais-tyyliin.

Toinen osa – Kajonsaari (kansi Terhi Ekebom, Mäkelä 2021) – vaatii kyllä ensimmäisen seikkailun tuntemista, sillä tapahtumat jatkuvat suoraan edellisen loppuvaiheista. Liitsola kuljettaa edelleen lyhyissä luvuissaan juonta elävästi eteenpäin, vaihdellen ja sopivasti vinkkejä annostellen. Kieli on vivahteikasta, ja sitä lueskelee mieluusti.

Ounastelen kuitenkin toisen kirjan ongelmaa. Seikkailu etenee kuin olisi kiire päästä loppuun. Väliin on hiukan keinotekoisesti keksitty outo turkiskauppa tai Tortugan tietäjä, joka paljastaa Kajonsaaren paikan ja oman taustansa.

 Kajo-tyttö on löytänyt äitinsä. Nyt tämän sisko ohjaa merirosvolaivaa kohti isän piilopaikkaa.  Suhde äitiin on hienovaraisen taitavasti tulkittu. Ja saahan isän löytyminen pohjoisen saarelta mukavasti hengähtämään. Mutta liekö kirjalle tulossa jatkoa, kun monet kysymykset jäävät risteilemään mielessä. Missä isän äiti, mahtava Matriarkka, on? Minne Merenkiitäjä seuraavaksi suuntaa? No, ainakin Aarresaari-linjan palkinto on jo toistaiseksi hallussa. Kajon isä näyttää vanhan arkun. Täynnä kultaa..

 

Onko perhelinja jo jumiutunut kaavoihinsa?

 

Perheen rakenne on mieluusti väännetty nurin: vanhemmat ovat ns rikollisia, lapset opetetaan kunnioittamaan perinteitä, mutta ongelmia tuottaa kunnollisempi, jopa aivan lainkuuliainen yksilö.

Perhelinjaa on seurannut esimerkiksi Siri Kolun Me Rosvolat-sarja, jonka suosio näkyy painosten lukumäärässä ja elokuvatuotannossakin. Sieltä löytyy rosvoruokaa ja karaokea puhumattakaan aivan kuumasta kirjallisuuden tutkintalinjasta, Tarinataistelusta.

Ruotsalaisilla on Vorosen perheensä, meillä uusimpina tulokkaina Rudolf Rosvo ja Murtautuja Mauri. Eroja ei kumma kyllä suuremmalti löydä. Vorosen perheessä ja kultatimantissa (kuv. Per Gustavsson, Mäkelä 2021) kunnollinen kaveri on Niilo, joka ei pysty millään valehtelemaan. Tämä tuottaa ongelmia muille, joten äiti opettaa Niilolle sormien ristimisen niksin. Turhaan, tietysti. Kuvioihin kuuluvat myös vankilassa oleva mummi ystävättärensä Lissun kanssa sekä naivin hyväntahtoinen poliisi Jeppe Pollari.

Kun lehdessä mainostetaan kuin tarjottimella timanttinäyttelyä, koko suku ryntää puuhiin toisistaan tietämättä.

 Roope Lipastin Rudolf Rosvossa ja hirveässä suvussa (kuv. Anton Lipasti, Gummerus 2021) tuo kunnollinen luonnonoikku on itse Rudolf Rosvo, nuori poika, joka kävi kernaasti kylvyssä ja tuoksui puhtaalle. Rudolfin ongelmana ovat hurjat rosvot äiti ja isoäiti. Isä oli jo aikoja sitten karannut, kun ei kestänyt naisten meuhkaamista, huutamista ja melskaamista. Sekä Niilo että Rudolf yrittävät parhaansa saadakseen perheenjäsenet ojennukseen ja parantamaan tapansa.

Kuva Anton Lipasti

 Joukkoon liittyy Heli Rantalan Murtautuja Mauri (kuv. Netta Lehtola, WS 2021). Isokokoisessa kuvakirjassa pahamaineisen Murtautujien suvin kiltti vesa on siis Mauri, joka aiheuttaa syviä huokauksia perheessä. ”Pian huomattiin, että Mauri oli toisenlainen kuin sisaruksensa. Hän käyttäytyi aina moitteettomasti, sai opettajilta pelkkää kiitosta ja näki öisin kauniita unia.” Mauri ei yritä Niilon ja Rudolfin tapaan parantaa läheisiään, vaan siivoaa mieluummin jälkiä ja muuntaa ilkityöt kohteliaiksi versioiksi. On sanomattakin selvää, ettei Rudolf menesty joutuessaan rosvo-opiston pääsykokeisiin.

 

Ovatko nämä kulttuurieroja?

 

Yhden eron tosiaan löysin. Ruotsalaiset luottavat Niilon kykyyn selvitä aivan yksin, oman luontaisen hyvyytensä ansiosta. Toden sanoakseni Niilokin oppii livauttamaan yhden kerran valkoisen valheen. Kun Luihu-Lissu rakastuu Jeppe Pollariin ja lähettää tälle kaulanauhan ja kultatimantin tuhansien suukkojen kera, Niilolta pääsee: ”Onkohan se ollut hirveän kallis? Jeppe Pollari miettii. – On täytynyt olla, Niilo sanoo. – Mutta hän osti sen varmasti omilla rahoillaan.” Onko tässä avain ruotsalaisen moraalin kerroksiin?

 Suomalaiset viikarit Rudolf ja Mauri tarvitsevat puolestaan tomeraa naisenergiaa selviytyäkseen. Rudolfin palauttaessa vohkittua pyörää ja lasten leluja paikalle sukeltaa tyttö. ”Minä olen Mataleena, tiedenero, hän lopulta esittäytyi hieman leuhkasti ja nosti lasit otsaltaan. Rudolf tarttui hänen ojennettuun käteensä ja mutisi nimensä. Sitten he olivat tovin hiljaa. Lopulta Rudolf kysyi: Miten niin sinä olet nero? – Oi, minä vaan olen! Mataleena vastasi niin itsevarmasti, että olisi ollut epäkohteliasta kyseenalaistaa asiaa.”

Mauri puolestaan tapaa Pipsan, joka näyttää leikkivän poliisia, mutta onkin iloosi. ”Vähän niin kuin poliisi, mutta täysin epäonnistunut sellainen, Pipsa selitti innoissaan. – Iloosi jakelee sakkolappujen sijaan kehuja, rohkaisua ja hyvää mieltä!” Ilmeisesti poliisivanhempiensa hyväksymänä Pipsa ajelee keltaisella kuplavolkkarilla ja näkee joka paikassa hienoja mahdollisuuksia.

Tytöt saavat Rudolfista ja Maurista esiin ne eteenpäin vievät voimat. Rudolfin tie perheen opastamisessa jatkunee edelleen, mutta Mauri opiskelee tiloosiksi ja matkustelee ympäri maailmaa laittamassa paikkoja kuntoon Rooman Colosseumilta Pisan kaltevan tornin kautta Egyptin pyramideille. Ja tässä taitaa olla sitten kaunis loppu: Isä on tyytyväinen, kun Mauri tuunaa hänen sellinsäkin. Peilit avartavat ja murretut värit tuovat lämpöä!

 Vorosen perhe käyttää selkeää, joutuisaa kieltä, joka rytmittää runsasta humoristista kuvitusta. Roope Lipasti jakaa tekstinsä hiukan oudosti selkeisiin kappaleisiin – saattaa tuo helpottaa lukemista tai sitten ei – ja käyttää tuttuun tyyliinsä paljon runsasmuotoista kieltä ja pieniä humoristisia piikkejä. Anton Lipastin sarjakuvamainen robusti kuvituslinja näyttää herkkyytensä ainakin äidin ja isoäidin rosvomaisen hurjissa maskeerauksissa – äidillä siis on parta? Netta Lehtolan Rudolfin kuvituksessa on kivaa kontrastia pojan kiltteyden pehmeässä ilmentämisessä. Hän käyttää myös mainiosti aukeamilla suurien kuvien rinnalla sarjakuvamaista ripeää etenemistä.

 Todellisuuden häivähdyksiä

 Entä jos rosvo todella on omassa perheessä ja joutuu vankilaan? Totuus on toisenlainen kuin hilpeissä, melskaavissa ja jännittävissä ryöstöretkissä. Noora Alasen kuvakirjan nimi on selkeä. Miirun isä non vankilassa (kuv. Anne Muhonen. Kriminaalihuollon tukisäätiö 2020).

Tytöllä on ikävä isää. Tavallisessa kodissa on vain äiti ja vauva. Isä on vankilassa. Tekijä pyrkii arkipäiväistämään tilannetta, joka monesta lapsesta saattaa tuntua kummalliselta ja kauhealtakin. Kun isän taustoja ei sen kummemmin selvennetä, jää kuva kovin arkipäiväisestä tilanteesta. Tunteet toki ovat läsnä kuten ikävä ja odotus. Suuttumus saa myös vallan, kun Mira ei pääse tapaamaan isää vankilaan. 

 Takakannessa ideaa tarkennetaankin eli kirjan avulla pyritään opettamaan tunnetaitoja ja keinoja tunteiden säätelyyn. Harvemmilla lapsilla kuitenkin arkipäivän tilanne liittyy vankilaan, joka kuitenkin on kirjassa keskeisenä vankilassa käynteineen. Isä on ilmeisesti tehnyt jotakin vakavampaa, koska edessä monien vuosien odotus. Pienen lukijan ensimmäinen kysymys onkin, miksi isä on vankilassa. Kun otsikonkin ilmoittamaan perusongelmaan ei anneta mitään osviittoja, tunnetaitojakin on hankalampi siirtää omaan arkipäivään. Toki se onnistuu vertailemalla, mutta kirjan perustilanne on kovin kaukainen. Olisin odottanut, että ongelmana on nimenomaan juuri harvinaisempi perhetilanne ja keskittyminen rikokseen, rangaistukseen ja sen vaikutuksiin perheeseen, rangaistukseen ja sovituksen muotoihin.

Kuvitus on suuripiirteistä onnellisen tuntuista arkirealismia. Ristiriitatilanteiden karjkot erottuvat ja ehkä niiden pohjalta pääseekin juttelemaan ja miettimään eteenpäin yhteiskunnallisia ja yksilön ongelmia.