Kesän alkuun nuorille lukijoille
tarjottiin ainakin kahta tiedon aluetta tutkiskeltaviksi: totutusti luonnon
ihmeitä oikein ötököihin painottuen ja toisaalta mielensairauksien ja
perheongelmien puolelta. Niin, ja tietysti nämä sankaritarinatjatkuvat, nyt ilman
sukupuolimäärityksiä, kun esimerkiksi Ben Brooks on koonnut sata sivun
mittaista esittelyä Rohkeiden lasten
kirjaansa (Readme 2019). Esimerkkinä olkoon vaikka Quinton Winterin tulkinta The Cure yhtyeen Robert Smithistä - synt. 1959.
Luontokirjat ovat kuitenkin kesän
ilmiöitä. Viljami ja Minna Ovaskaisen Lasten
luontokirja (Readme 2019) on alaotsikoltaan opas Suomen luontoon ja
seurailee aikaisempien oppaiden rakennetta. On erilaisilla kansilla ja
vuosikerroilla Suomen luonnon pikkujättiläistä, eläinkirjaa ja ihan mukava
johdatus Lemmikit: suuri lemmikki- ja
kotieläinkirja (2017). Kun on hyvää perusmateriaalia, muokkaus ja
ajankohtaistaminen sujuvat toki helpommin.
Ötökät silmästä silmään
Lasten luontokirja on luonnossa
esiintyvien kohteiden – kaloista selkärangattomiin – ohella laajemmin myös
liikkumiseen ja harrastamiseen painottuva opas. Jokamiehen oikeuksien jälkeen
opitaan niin ilmansuuntien ja suunnistamisen kuin kartanlukemisen taitoja,
tehdään tulisija, vaelletaan kansallispuistoissa veneilyä ja melomista
unohtamatta. Jopa umpihankihiihto nostetaan mahdolliseksi etenemistavaksi.
Eri lajiesittelyjen taustoiksi kerrotaan
vaikkapa kalastustavoista perhoista talviverkkoihin, sienestämisen oikeat
otteet, marjojen maut ja myrkyt, lintuharrastuksen mukana pönttöjen salat, eläinten
jäljet ja jätökset syynätään. Erinomaiset kuvat selventävät mm. suo- ja
metsätyyppejä. Luonnonsuojelusta on tietenkin omat vihjeensä. Mikään mukana
kuljetettava opus ei ole kyseessä – 280 sivua hyvää paperia painaa repussa 1000
grammaa.
Ötököitä Lasten luontokirjassa esitellään
parinkymmenen sivun voimin, kunhan ensin on tutustuttu hyönteishotelliin ja
perhosbaariin. Sen sijaan sopivan kokoisen Suomen
viehättävimmän ötökkäkirjan (Into 2019) tekijä Maia Raitanen on selvästi
ihastunut moninaiseen katraaseensa. Täältä löytyy 69 mitä herkullisemman
nimisiä tuttavuuksia Aitoristihämähäkistä Virnapunatäplään. Kustakin kohteesta
kerrotaan ensin perustiedot, väripiirros ja selkeästi elintavat. Raitasen
tavaramerkki, humoristiset ja väliin kovin filosofisetkin ötököiden keskustelut
sivuilla, ovat tuttuja hänen aikaisimmista kirjoistaan Sano muikku! Valas,
valas! Happamia, sanoi kettu ja Västäräkistä vähäsen.
Selkeästi lapsenomaisin on Anne
Hakulisen ja kuvittaja Laila Nevakiven Lapsen
oma ötökkäkirja (Minerva 2018). Nelli ja Niilo sattuvat aivastamaan
siitepölyä ja kutistuvat sopivasti ötököiden kokoisiksi. Kun suojelijana on
Keke keltalaitasukeltaja, voidaan huoletta lähteä tutkimaan noin 130
selkärangatonta. Nyt hakemisto alkaa Ahopirkosta ja päättyy änkyrämatoihin.
Välissä lapset saavat mukavan tarinoinnin lisäksi hyvin tehdyt selvitykset niin
perhosten muodonmuutoksista, pölytyksen tärkeydestä, mustikan kehittymisestä
tai hajottajista ja tietenkin kakkamaisista asioista. Luonnonkiertokin tulee
kätevästi mukaan talven tuloon asti.
Laila Nevakivi on tottunut kuvittaja
(mm. Lapsen oma luonto- ja lintukirja), joka mielestäni tässä kokonaisuudessa
selviää erinomaisesti: lajikuvat ovat selkeitä, satukuvatkin jaksottavat uusia
alueita kuin houkuttelevat ingressit. Tämän kirjan jaksaisi ehkä ottaa mukaan
luontoretkelle.
Lasten hyvinvoinnin – ja vanhempien
heiveröisen työkalupakin? – parantamiseksi on ilmestynyt runsain mitoin
tunnetaitojen oppaita. Niiden takana piileksivät vakavammat ongelmat. On
avioeroa, muistiongelmia, itsemurhia ja oman sukupuolen ihmettelyä. Elina
Westergren-Erkkilän Pupukin muistipulmat
(BoD 2018) kyllä kirjaa ongelmien oireet, muuttumisen ja hoitokeinot
säntillisesti, mutta tarvitaanko asian kertomiseen etäännyttämistä jäniksien
elollistettuun maailmaan? Tällä alueella on jo olemassa hyviä kuvakirjoja ja
varttuneemmille romaaneja, joissa toimijoina ovat oikeat ihmiset. Kuvitus ei
amatöörimäisyydessään houkuttele sekään kiinnostumaan pitempään.
Tiina Sarajärven Lohikäärmetohtorin vastaanotolla |
Samaa ongelmaa mietin Kuura Autereen Lohikäärmeessä, jolla oli keltaiset varpaat
(pieni karhu 2019). Sadunomaisuutta tavoittelevassa kerronnassa odotetaan,
millainen lohikäärmeen poikanen munasta kuoriutuu. No, jonkinlaista jännitystä
voi tietysti ladata nimenomaan lohikäärmeen syntymään – nehän syöksevät heti
tulta. Mutta kun sukupuolen määrittelemistä aletaan setviä, teksti muuttuu
kovin teennäiseksi. Serkku Ruuteli
kysyy, onko tulokas tyttö, poika vai nompi. ”Tarkoitat nompilla varmaan
muunsukupuolista eli sellaista lohikäärmettä, joka on vähän sekä tyttö että
poika, tai sitten ihan omanlaistaan sukupuolta. Me emme voi vielä tietää, mitä
sukupuolta lapsi on. Se selviää ajan myötä, kunhan pikkulohikäärme kasvaa niin
isoksi, että se osaa itse kertoa sen.” Seuraavaksi tarkistetaan keho, mutta
pikkuinen puhaltaakin savua molemmista sieraimistaan. Lohikäärmetohtori voi viimein
korjata intersukupuolisen kehon sellaiseksi, että siinä on hyvä olla.
Asia on ajankohtainen, mutta lasten
kanssa lukiessa haasteellinen. Kun lapsiporukka on juuri ihastunut Johan
Egerkransin täysipainoiseen ja havainnolliseen Lentoliskoihin ja merihirviöihin (Minerva 2019), keltavarpainen
lohikäärme yksinkertaisine kuvineen on kakarakamaa ja kuunnellaan nopeasti
loppuun. Sitten halutaan uudelleen miettiä lentoliskojen kokoa ja olisiko
niistä lohikäärmeiden voittajiksi vai ovatko ne peräti sukua?
Onko
vetäytyminen nimenomaan lohikäärmeiden suojiin sittenkään paras valinta asian
selkiyttämiseksi? Vai onko asiakokonaisuus katsottu niin hankalaksi ja
reaktioita herättäväksi, ettei ihmislapsi sovellu kohteeksi? Toki on niin, että
näinkin asia on kovin vaikeasti ymmärrettävissä alle kouluikäisillä. Kannattaa
muistaa, että meillä on apuna aikuisille – ja nuorille – mainio tietoteos
asiasta eli Sukupuolena ihminen
(Tammi 2018).
Kaksi tiivistä pakettia
Maija Lehtosen ja Minna Jaakkolan Välikädessä (Kasper – kasvatus ja
perheneuvonta ry 2019) on kirja nuorelle vanhempien erosta. Minusta se on myös
mitä suurimmassa määrin relevanttia tietoa ylipäänsä vanhemmille nuorten
ajatusmaailmasta ja tavoista kohdata ongelmia.
Kirjan vahvuus on tiivis nuorten omien
puheenvuorojen ja selviytymisstrategioiden yhteys. Koko ajan korostetaan ratkaisujen
onnistumistaä, nuoren omaa tärkeyttä, tunteiden tulvaa ja nuorten toiveita
eronneille vanhemmille. Kokonaisuus osittuu näin loogisesti eteneviin kappaleisiin.
On tarinoita erosta, ajatuksia rakkaista ihmisistä, syyllisyydestä ja
välikädessä olemisesta. Ja lopussa oman parisuhteen pohdintaa ja hyvien
muistojen tärkeyden korostamista.
Pietari Hataanpään tunteeseen kolahtavat
valokuvat ja Helmi Järvisen ilmava graafinen suunnittelu tekevät ”raportista”
sekä helposti selailtavan että tarkempaan miettimiseen ohjaavan. Luuisin, että
kirjalla voisi olla myös ennalta ehkäisevä merkitys: monet asioista ovat
mielenkiintoisia puida yhdessä perhedynamiikan kannalta, vaikka varsinaisia
ongelmia ei olekaan.
Anne Leppäsen Surupilven salaisuus (PS-kustannus 2019) uskaltaa ottaa
päähenkilökseen itsemurhan tehneen tytön pikkusisaren – eikä vaikkapa
ketunpoikasta. Kerrontatavaksi Leppänen on valinnut tytön päällä leijuvan
pilven, joka kysymyksien ja vastausten myötä hitaasti muuttaa väriään ja
muotoaan. Tarina soljuu mukavasti ääneen luettavaksi, tekijän omat kuvat
tukevat sopivin välein tärkeitä kohtia. Suru on ymmärrettävää, sillä on
aikansa, mutta vielä tärkeämpää on saada ymmärrettäviä tulkintoja miksi jotakin
tapahtui, olisiko se ollut estettävissä ja mikä minun paikkani tapahtumassa on.
Lopusta löytyy kiteytettyä apua aikuisille keskusteluihin ja erilaisten
organisaatioiden ja puhelimien soitteita.
Tyttö puhuu myös pilven kanssa asioista,
ja lopulta siitä tulee pieni ja kaunis. ”Jos muistan, kuinka sisko oli väsynyt
ja itkuinen, tunnen sääliä ja ikävää. Silloin pilvi muuttuu mustaksi. Kun
ajattelen kivoja asioita, joita teimme siskon kanssa, pilvi tulee muistoista
iloisen väriseksi. Pilvi on osa minun elämääni.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti