Kerro minulle kaunis sana, Moksu!

Olin ajatellut kirjoittaa leikistä, kun pöydälle tipahti Timo Jantusen ja kumppaneiden Leikin taikaa (Into 2019). Tekijät kyselevät miksi leikki on niin tärkeää? Näinhän asia tietenkin on, mutta käteeni osui siinä samassa myös lastenkulttuurijulkaisu Tyyris Tyllerön erikoisnumero Leikki kaikkialla – 80 isokokoista sivua täynnä samaa aluetta.

 

Kansi Pinja Meretoja

Leikin taikaa lähestyy asiaa neljän teeman kautta: leikki ihmisen kasvussa, leikki ja luovuus, leikki ihmisen sielunelämässä ja mitä leikki ja leikkisyys on? Sen tavoitteena onkin olla Varhaiskasvatussuunnitelman ja Perusopetuksen opetussuunnitelman avaaja ja ehkä myös sparraaja – ei viisivuotias tarvitse järjestelmällistä opetusta, päinvastoin. Leikin taikaa on lukukelpoinen luettava – jos pääsee yli alun korkealentoisuuden. ”Lapsen leikki on suuri mysteeri, jota emme tyhjentävästi pysty selittämää. Mysteerin luonteeseen kuuluu tietty pyhyys: sitä on lähestyttävä kunnioituksella.” Kirjassa näyttää tekijöiden kautta olevan läheinen yhteys steinerpedagogiikkaan, ja sopivasti kirjan kanssa ilmestyikin myös mukava ja selkeä Jarno Paalasmaan Steiner-koulun ABC (Into 2019), joka sekin pyörittelee teemaa leikistä luovaan ajatteluun.

Leikki kaikkialla -koostetta selaillessaan toteaa, miten leikki tosiaan on ympärillämme vuosisadoista toiseen. Siinä on edelleenkin käteviä asiantuntijakatsauksia leikin muuttumisesta (Marjatta Kalliala), leikin käytöstä kirjastopedagogiikassa (Raisa Alameri-Sajama) ja leikistä kotimaissa lastenkirjoissa. Kätevät sisältöselosteet vievät niin perinteeseen ja historiaan, leikin merkitykseen ja laatuun kuin hyötynäkökulmaan. Ehkäpä leikkiä on päivitettävä lähes vuosittain, mutta ei voi välttyä tuntemasta omituista tuttuuden tunnetta – tämänhän olen jo kokenut.

Kansi Pirre Vaijärvi

 

Kirjastosedän kaunis sana

Toinen työstöä odottava teema voisi olla loistoonsa pulpahtanut erilaisten tunnetaitojen ja hankalien tilanteiden ratkaisuja tarjoavat kuvakirjamaailma. Sen usein yksinkertaisia tilanteita kartoittavat tapahtumat saavat tuekseen mallikäyttäytymistä. Hellävaraisesti aikuisia ohjataan oikealle käsittelyreitille.

Meillä olisi kyllä vaihtoehtojakin – ihan tavallisissa kuvakirjoissamme. Kirsti Kuronen on kirjoittanut enimmäkseen tekstikirjoja vähän varttuneemmille viikareille, runoja ja kasvukipuilua. Karoliina Pertamon kanssa tehty Kerro minulle kaunis sana (Karisto 2019) – kirjan nimi ei taida olla niitä jännittävimpiä – on aivan sydämeen käyvä täysosuma ja ratkaisu yhteen pulmaan. Petamolle on annettu tilaa aukeamittain, ja hän käyttää kaiken värikkäästi ja vauhdilla hyväkseen. Kuvat ovat erinomaisia näytettäviksi ja hahmotettaviksi – ja tunteikkaita.

Jaakon tilanne alussa on hankala: ”Pääni poksahtaa pian. Se pursuaa rumia sanoja. Meidän koti on täynnä niitä. Äiti ja isä keksivät kilpaa tyhmiä sanoja. Niitä on kaikkialla. Olohuoneessa, makuuhuoneessa, vessassa. Ja varsinkin keittiössä. Idiootti. Älä. Vika. Lopeta. Jääkausi. Surkea. Kriisi. Kurkku. En tiedä kaikkien sanojen merkityksiä. Mutta sen tiedän, että jopa kurkku riipii korvia, kun sen ikein pahasti rääkäisee. Painan kädet korvilleni. Tänään päähäni ei mahdu enää yhtään rumaa sanaa.”

Jaakko keksii itse ratkaisun, ihan itse, ilman mitään pedagogisia taustatukia. Hän lähtee keräämään mummon vanhaan siniseen lippaaseen parempia sanoja. Hän päättää, että sanat ovat aarteita. Lippaaseen pääsevät muun muassa Sallin lumihiutale, jalkapallopelaajan Arsenal tai kassaneidin kevytviili. Ja kiitokset Kirstille aivan fanaattisen komeasta kirjastosedän luonnehdinnasta – meitä kun on aika niukalti alalla. Tämä setä suoltaa kauniita sanoja eikä osaa päättää mikä sopisi ensimmäiseksi. Vaivihkainen tai villitilli tai tuutulaulu, suppusuu vai höpöläinen? ”Tai lukuloma, tai tupsutoukkakehrääjä, tai pikkutoukkapaksulainen, tai, tai, tai,,, hei nyt se tuli: kaikkein kaunein sana on tietenkin LUKUTOUKKA!”

Kotona ollaan huolestuneita tiehensä lähteneestä Jaakosta, joka päästää isälle ja äidille kauniit sanat lippaasta. Minne ne oikein kulkeutuvatkaan? Lasten kanssa olemme jo arvuutelleet etukäteen mitä tuo ja tämä voisi sanoa tai mitä sanoisi joku tuttu tai rakas nalle tai… Viimeisen sivun lähikuvaJaakosta kiteyttää kirjan kivan tavan saada lapset mukaan etsintäretkelle: Jaakko lähtee keräämään lisää sanoja ja lupaa tulla sinun luoksesi. ”Kerro minulle kaunis sana.” Ehkä tuo kirjan nimi ei sittenkään ole ihan toivoton.

Tunteiden korjauspaja

Toinen minua kovasti viehättänyt pakottomasti asiaan pureutuva kirjapari on Annikka Kiurun Moksun paja (Minerva 2018) Moksu ja avaruus (2019) kuvittajana Sirkku Linnea.

Pikku Kakkosen piirrossarjassa elämänsä aloittanut Moksu on jänöjussi, puuvillaa ja sisällä aitoja olkia. Niin kuin monet nuket sekin unohtui kesälomareissulla huvipuiston pöydälle. Neuvokkaana Moksu löytää puiston takaa noidan hylkäämän vanhan pesäpaikan ja perustaa sinne hiiriveljesten kanssa korjauspajan muillekin unohtuneille lemmikeille. Uuden mahdollisuuden saavat niin Mersu, peltirobotti Örkki kuin tiukka ja puuhakas Molla. Osa ystävistä löytää taas kotiin, mutta muut päättävät jatkaa unohdettujen lelujen korjausta. Tarina on mukavan joutuisa, se tuo esille niin keskinäisen avun merkityksen kuin yhteen hiileen puhaltamisen tarpeen. Linnean väriliitumaailma on sävykäs ja yksityiskohtia täynnä, niin että yhdessä lukemisen varrella pääsee myös etsimään ja löytämään ympäristöstä yllätyksiä ja lisävinkkejä.

Avaruusaiheissa Linnean perspektiivitkin ovat lennokkaan monipuolisia: pienen unohtuneita leikkikaluja etsivän pelastusauton mutkittelu jalkojen vilinässä on hauska kuvakulma lapsillekin. Nyt rakennetaan isompien löytöjen kuljettamiseksi peräkärryä peltisestä pastillirasiasta. Kun sitten löytyy yksinäinen ja surullisen oloinen outo vihreä antenniotus, tarpeet muuttuvat. Avaruusolion auttamiseksi rakennetaankin rasiasta avaruusraketti. Onnistunut laukaisu vie Avaruus-Osmon Marsiin, mutta sikäläiset asujat eivät Osmon mielestä olekaan oikein mukavia. Paluumatkalla se tajuaa, että oikea paikka on Kesälahdella Paavo-pojan huoneessa. Tässäpä on hyvä vaihtoehto näiden tarkoitushakuisten tunnetaito-ongelmien hoitamiseen. On yhteisöllisyyttä, auttamista, oivalluksia, näppäryyttä, toisen mielentilojen kunnioittamista ja hiljaista tukea.

Niinpä. Perusasioita opitaan näinkin, osoittelematta ja luottaen sanojen ja kuvan voimaan. Sanat ovat aarteita.