Jääkauden jälkeläiset - Lohtajan villakarvainen mammutti?

Museojulkaisujen puolella alkaa olla tietokirjojen yllätyksellisintä materiaalia. Viime aikoina on saanut ihastella myös yleiskustantajien kiinnostusta historian yhäti yllättävään maailmaan. Näiden kirjojen anti on lisäksi lukuteknisesti harkittua niin, että tietoa voi eri tavoin käsitellä monenikäisten kanssa ja yksinäänkin.

    Siellä on vaikkapa Tarja Tuulikki Laaksosen Kuka keksi haarukan (Minerva 2017), joka valottaa arkiesineiden ihmeellistä maailmaa. Sieltä voi poimia Ilari Aallon ja Elina Helkalan Matkan muinaiseen Suomeen (Atena 2017). Parivaljakon edellinen, palkittu Matkaopas keskiajan Suomeen (2015), oli herkullisen ilkamoiva matkaoppaan raameja hyväksikäyttävä johdatus matkustamiseen kaikkine pikku vinkkeineen. Matka muinaiseen Suomeen on selvemmin arkeologinen, klassisen tietokirjan tapaan etenevä esitys jopa 11 000 vuoden taakse. Muinaisjäännökset saavat olla virstanpylväinä kaukaiseen elämiseen. Niitä ovat pyhät paikat seidoista jatulintarhoihin, tietysti asuinpaikat pohjoisen neoliittisista jäljistä keskiajan kaupunkeihin tai vainajien erilaisista hautaustavoista ja -paikoista punamultahaudoista rautakauden kalmistoon ja Euran Luistariin. Ilari Aalto kutoo Elina Helkalan piirrosten ja mainioitten valokuvien avulla koko ajan mukaan myös juohevaa pohdintaa Levänluhdan luitten arvoituksesta, elämästä keskiajan Espoossa, ihmissyönnistä kivikaudella tai vaatteiden väristä.

   Taittoon ja luettavuuteen kiinnitetty kiitettävästi tarmoa ja graafista harkintaa. Aukeamat ovat hallittavissa hyvin aseteltujen ja mielenkiintoisten kuvien avulla. Niille Ilari Aalto on myös sijoittanut keltaiselle alustalle pohdintojaan. Mitä kieltä silloin puhuttiin? Muinaiseurooppalaisista kielistä tiedetään todella vähän. Millainen on punamultahauta? Entä pronssikauden laivat? Miten liitupiiput ovat arkeologien apuna? Miten muinaisia sairauksia tutkitaan? Myös väliin laajempiinkin kuvateksteihin on mahdutettu lisää tietoa.

   Matka muinaiseen Suomeen on palkitseva. Se on myös tärkeä matka mietittäessä taustoja kovin lyhyeen itsenäisen Suomen historiaan. Tämän matkan rinnalla on todella upeaa lukea taas uudelleen mielestäni klassikkoteoksen statuksen ansaitsevaa Eero Ojasen ja Olli Jalosen sukellusta Kymmenen vuosituhatta. Se antaa konkreettisesti äänen näille Suomen varhaisille asujille, heidän maailmankatsomukselleen ja pohdinnoilleen elämän kiertokulusta ja tarkoituksesta. Eikä oikeastaan varttuneen ahmijan pidä pelätä Hurmeen voittajateosta Niemeäkään, kun on omaakin tietoa mukana.

Meren ääriviivat ja olemus

Laajan tekijä- ja toimittajaryhmän käsistä on sukeutunut erinomainen laajan kohderyhmän löytöretki Suomen vedenalaiseen meriluontoon -  Meren aarteet (Gaudeamus 2017). Eri luvut on jaksoteltu mukavasti: aluksi isommalla tekstityypillä yleisluonnehdintaa, sitten selvitetään tarkemmin käsiteltävää kokonaisuutta. Kirja on toki isokokoinen, voisi sanoa mahtava: hakemistoineen yli 500 sivua. Se ei kuitenkaan tunnu raskaalta tai hankalalta omaksua. Tähän auttavat selkeiden ja väliin kuin suoraan sinulle kertovien tekstien mukaansatempaavuus, mutta myös loistavat ja runsaslukuiset valokuvat. Kirjan taitto on sekin harmoninen, isojen ja pienempien kuvien ja tilastojen vuoropuhelu on looginen ja tekstiä koko ajan selventävä ja rikastava.

   Itämeri on tämän kirjan sankari ja potilaskin. Merten kartoittajien ja tekniikan esittelyn jälkeen päästään nauttimaan vedenalaisista maisemista ja muodostelmista, kuljetaan tuhansien kilometrien taivalta eteläisiltä vesiltä Pohjanlahtea pitkin. Meren vaatimuksia pohditaan elämän edellytyksien ja sopeutumiskyvyn kannalta, meriluonnon tulevaisuutta taas käytön, suojelun ja vaihtoehtoisten tulevaisuuksien mukaan. Kirjan lopulla avautuu toden teolla merenpohjan lajikirjo syvänteiden pimeistä ”kortteleista” kalliorantojen vedenalaisiin metsiin, hiekkapohjien niittyihin tai lahtien vetisiin viidakkoihin. Niin otsikkoihin kuin esitystapaan ja kappaleiden pituuksiin on paneuduttu – tuloksena on nautittava ja koko perheelle sopiva tietokirja. Tutustutaan vaikka vedenalaisiin harakanpesiin! Takkupunahuiska on niiden tekijä, kun taas haarukkalevä tuo heti mieleen siilin – levän piikit eivät sentään ole teräviä. Uskomaton määrä tavalliselle kirjan selaajalle outoja ja ihmeellisiä lajeja tulee kuin lähietäisyydelle tarkkojen lajivalokuvien kautta. Tämä on todella löytöretki  - kaikille Itämeren merkityksestä ja tärkeydestä kiinnostuneille Meren aarteet on samalla mitä vakuuttavin puheenvuoro meremme suojelemisesta.

Kuka Suomessa oikein lensi ja ravasi?

Lapsille ja nuorille tarkoitetut lintu- ja eläinoppaat ovat sekä luettuja että runsaslukuisia. Usein ne kuitenkin jäävät hyvin tehdyiksi luetteloiksi kuten useita kirjoja työstäneen Viljami  Ovaskaisen esitykset.  Suomen luonto – Lasten pikkujättiläinen (Readme.fi  2017) on malliesimerkki: komeat kuvat, isot aukeamat – tuttua graafista ilmettä Ovaskaisen aikaisemmista kirjoista. Lyhyessä esipuheessaan tekijä  kyllä selvittelee ilmastonmuutoksen vaikutusta eri lajien elämään, mutta sen jälkeen sijansa saavat traditionaaliset upein valokuvin esitellyt lajistomme nisäkkäistä lintuihin, matelijoista kaloihin ja selkärangattomiin. Sienet ja kasvit vievät loppuosan. Tukena on vielä kattava hakemisto. Yleensä isokokoisen lajikuvan yhteydessä on isotekstinen yleisselvitys ja seuraavalla sivulla tarkempaa tietoa. Muuten – tutuimpien lajiemme esittelyissä olisi ollut mukava saada tietää muutakin – esimerkiksi milloin lajit ovat todella tulleet Suomeen. Jääkauden jälkeenhän lajisto runsastui eri tahtiin. 

   Tähän on onneksi löytynyt hieno, kiinnostava ja taiten ylöspantu teos, Pirkko Ukkosen ja Kristiina Mannermaan Jääkauden jälkeläiset (Museovirasto 2017). Harkitusta ja mietitystä kokonaisuudesta voisi ottaa oppia. Pääsemme aikamatkalle Suomen lintujen ja nisäkkäiden varhaiseen historiaan jääkaudesta Litorinan kulta-aikaan, kivikauden loppuvaiheeseen, mutta tietoa jaetaan jännittävästi lopuksi myös metallin muuttamasta maailmankuvasta pyynnistä pitoon ja eläimistä muuttuvassa ympäristössä.

   Varisinkin historiallisten romaanien tekijät tietävät, kuinka tarkka täytyy olla historian yksityiskohdissa. Jos joutsen ammutaan vääränä aikakautena tai pyyn saapuminen ajoitetaan väärin, joku tarkka lukija pääsee oikaisemaan.

   Luvut alkavat selkeällä yleisluonnehdinnalla ja Tiina Poutasen tunteisiin vetoavilla värimaalauksilla, joiden tekniikasta hän kertoo kirjan lopussa. Varsinaisen tekstin – komeiden kuvien avittamana – jälkeen värialustoilla puhutaan ajan tärkeimmistä havainnoista ja ongelmista. Miten luita ajoitetaan ja tunnistetaan? Mistä niitä löydetään? Miten eläinten historiaa tutkitaan?

    Juuri tietoiskujen tapaiset lisäannit saavat miettimään ajanjaksoja tarkemminkin. Vierailevat valaat eivät olleet harvinaisia, norppa oli hyvinkin sopeutuvainen ja kirjohylje puuttui kokonaan. Entä mikä olikaan Yli-Iin kultahattu? Varsinkin rautakautta on jännittävä verrata vaikkapa Matkaan muinaiseen Suomeen: pyynnin tutkimisen kautta kalmistotkin puhuvat – eläimiä otetaan mukaan toiseen maailmaan. Kenellä oli viimeinen leposija karhuntaljalla?

    Lopussa on toki tarkka Suomen löytöjen lajikohtainen luettelo, tarkka hakemisto, paikannimi- ja asiasanahakemisto.  Lukujen lopussa on luettelo keskeisestä kirjallisuudesta. Jääkauden jälkeläiset ansaitsisi jonkin tietokirjallisuuden lukemisen edistämispalkinnon. Teksti on esimerkinomaisesti selkeää ja mukaansatempaavaa, luvut kätevästi hallittavissa.

   Samalla pääsee muuten ylpeilemään, miten tässä ahmii yhtä aikaa sujuvasti arkeologiaa, biologiaa, luutiedettä ja paleontologiaa.