Äitienpäivä: riitaa, stressiä, raivoa?

Äitienpäivän sanomako löytyy lastenkirjoista? Kotimainen lasten- ja nuortenkirjallisuus on väliin ennakoinutkin tulevia ongelmia ja trendejä, ja aina näitä ilmassa olevia perheen ristiriitoja on tutkailtu ajassa liikkuen.

   Mainiota Jenni Pääskysaaren vetämää televisio-ohjelmaa mukaillen seniori pääkaupunkiseudulta kysyy: Pitääkö olla huolissaan, kun kotimaisissa lastenkirjoissamme ongelmat kasautuvat lasten päälle ja vanhemmat alkavat hävitä?

   Äitienpäivän lahjaksi ei siis taida aivan olla Hannamari Ruohosen kirjoittama ja kuvittama Kadonnut äiti (Teos 2017).  Siinä pikkutytön äiti ilmeisesti saa tarpeekseen siivoamisesta ja passaamisesta – ainakin mitä kuvista voi päätellä – ja häviää kovan riidan päätteeksi.

   Jo 1990-luvulla tein Outi Nyytäjän opastamana nuortennäytelmän Äiti lähti ovesta ulos. Äidin rooli oli siinä aika nopea: hän ilmestyy matkalaukku kädessään estraadille ja painuu ulos katsojajoukon läpi. Isä ja poika jäävät puimaan rooleja, suhteita ja elämän tavoitteita. Ongelma ei siis ole aivan uusi.

   Nyt tytön lohduttajaksi ilmestyy nukkavieru koira aikuiselle  selvänä symbolina lapsen ahdistukselle, kysymyksille ja pahalle mielelle. Koira ei ole kovin miellyttävä hahmo terävine hampaineen, mutta ajaa lapsen tunteiden projisoinnin tällä tavoin tehokkaasti: koira repii ja hävittää äidin tavarat, sotkee paikat ja riepottelee äidin pörrösukat. 

Onnellinen loppu?

   No, lastenkirjojen raamituksen mukaan kirjassa lienee onnellinen loppu, koska viimeisessä kuvassa onkin yllättäen äiti jo pitämässä tyttöä sylissään. Sitä ennen kuitenkin juuri isä lohduttaa ja antaa turvallisen läheisyyden. Mitenpä tätä nyt käyttäisi? Ilmeisesti kysymyksessä on vain pintaan ryöpsähtänyt tunnekuohu ja riita, joka ratkaistaan myöhemmin puhelimessa puhuen. Keskiöön nousee lapsen mielikuvitus, jolle vanhemmat eivät osaa antaa näköjään kunnollisia selityksiä. Niitä muuten tarvitaan kirjan välittäjällekin: miksi se koira on välillä tuhma ja taas kiltti? Minne äiti meni? Oliko se koira tosiaan sängyn alla? Jäikö se tytön kotiin? Mistä ne riiteli?

   Välittäjäkin tuntee silloin tällöin olevansa kirjailija ja tapahtumien uudelleen luoja. Ainakin se on haasteellista.

Tasapuolisia häviäjiä

Ilja Karsikkaan Amoksessa ja sumupuussa (Etana Editions 2017) isä puolestaan häviää ajatustensa sumuun. Ilmeisesti liiallisen työtaakan uuvuttamana Amos huomaa isänsä ongelman: ”Uni painaa jo raskaasti Amoksen silmiä. Isä ei jaksa lukea iltasatua, vaan höpisee jotakin työpajassa kasvavasta puusta.” Aamulla isää ei löydykään enää mistään, joten apuun pitää kutsua isoisä, jolla on kokemusta (stressistä). Pilveen kiivetään vainukoira apuna. Lähes ääriviivattomaksi muuttunut isä löydetään. Kun Nuusku nuolee isää, kaikkia alkaa naurattaa ja pelastautuminen alkaa. Se vaatii paljon lepoa, ennen kuin viimeisetkin sumuhattarat on hätistelty taivaan tuuliin. Nauru on mukana ainakin vihjeenä hyvästä vastalääkkeestä.

   Tämä lienee isänpäivän kirja. Äiti loistaa poissaolollaan – toki Amoksen (?) omistus lopussa on äidille, isälle ja rakkaalle pikkusiskolle. Isän työpöydällä näkyy muuten olevan keskeneräisiä kuvituksia? Miehet tämän kirjan tekevät, ja on oireellista, että isoisä on tärkeässä roolissa. Kekseliäisyyttä muuten vaatii vastata lapsen kysymykseen, miksi isoisällä on lintu olkapäällä? Amoskin ryhtyy pelastustoimiin riuskasti ja miehekkäästi. Enemmänkin kuvittajana tunnettu Karsikas kertoo nytkin  enemmän kuvien kautta kuin toteavan lyhyissä tapahtumaselostuksissa. Aukeamat ovat väliin täynnä isoja hahmoja ja esineitä, väliin repaleisia pieniä tapahtumia, joista voi yrittää seurata juonta. Stressi on siis jännittävä pelastusoperaatio, ja onhan tämä vertauskuvallisesti ihan yhtä hyvä kuin nukkavieru koira?

  Tasapuolisesti löytyy myös uusi kuvakirja, missä lapsi katoaa. Kristina Murray Brodin on tuottelias kirjailija, joka aikaisemminkin on tarttunut perheen ja vanhempien ongelmiin. Allt är precis som vanligt (S&S 2017, kuvitus Maija Hurme) alkaa pikkutytön fundeerauksesta eräänä aamuna: ”Mamma och pappa tjatar. Vill bara bestämma. Har inte tid. Vill de ens ha mig?” Äiti ja isä vakuuttavat kuitenkin olevansa maailman surullisimpia ja kuolevansa, jos tyttöä ei enää olisi. Asia pitää siis tarkistaa, joten tyttö päättää kadota uneensa. Hän seuraa varjona miten vanhemmat todella suhtautuvat, koska asiat eivät muutukaan millään tavalla. Allt var precis som vanligt.

Vanhemmat hätääntyvät ja etsivät ja surevat. Mutta he eivät ole surullisimpia maailmassa eivätkä kuole. Vain melkein. Kun tyttö tulee takaisin, hän saa pätevän selityksen: niin kauan kuin vanhemmat toivoivat tytön löytyvän, he eivät halunneet kuollakaan. ”Vi släpper inte varandra. Vi håller hårt. Solen på himmelen lyser. Allt är precis som vanligt.”

Onnellinen loppu?

Missä luuraavat onnelliset?

Ristiriidat kotona, riitely, stressi, ajankäyttö ja lapsen unohtaminen… Näitä asioita kuvakirjat tuovat lähelle ja muistuttavat toisten tukemisesta ja muistamisesta. Mutta missä ovat onnelliset perheet? Onko niitä enää olemassakaan?

   Ninka Reitun Sinä olet Superrakas (Otava 2017) taitaa sitten olla tämä äitienpäivän ilopläjäys. Kansien välistä löytyy kuin runo lapsen ja vanhemman kanssakäymisestä ja rakkauden erilaisista viitekehyksistä. Tai hetkinen, on siinäkin ongelma. Päähenkilö on isä!

   Tyypittely on reittumaista, mutta nyt lapsen ja isän ympäristö on muokattu lentäväiseksi: luonnossa maataan ja pohditaan, kattojen päälle ollaan ja tuhmuuspäivänä heitellään väljän huoneen tavarat sinne tänne. Reitun tekstissä isä (joka minusta jotenkin muistuttaa supermiestä ampiaistyylisessä viitta-trikooasussa) selvittelee psykologian ja jari sinkkostyylin mukaisia kanssakäymiskuvioita vihasta, kiukusta yhdessäoloon, tykkäämiseen ja rakastamiseen. Rakkaus on supervoima, toteaa parivaljakko lopussa. On tässä huumoriakin tyypityksissä, mutta eräänlaiseksi manifestiksihän kirja raamittuu.

   Niin, siis vastaukseksi seniorille pääkaupunkiseudulta: Pitää olla hiukan huolissaan, jos ongelmat alkavat kasapäistyä lastenkirjoihinkin. Silloin on monen syytä katsoa peiliin. Mutta onneksi kotimaisesta lastenkirjallisuudesta löytyy vierelle myös hyviä ja hauskoja lasten, vanhempien ja isovanhempien arjesta ja seikkailuista kertovia lämpimiä tarinoita. Makustelkaa vaikka persialais-suomalaista ilottelua Nina Hakalahden ja Tuukka-Omarin seurassa Jukka Lemmetyn viivoin.