Nakkeja ja Kakkeja Turun kirjamessuille

Turun kirjamessujen hulinaan pitää varustautua näin syksyn todella alkaessa kirjamarkkinoilla. Hengenravintoa ja miksei myös jotain ruumiille? Käteeni osui sopivasti ennen matkalle lähtemistä Jari Tammen kaksi runokokoelmaa - runoushan on taas Turussa mallillaan. Mutta Tammi antaa sielulle ja ruumiille: Nakkikirja ja Kakkikirja. 

Ainakin näitä kirjoja on tuettu runsaalla kädellä: Suomen Kirjailijaliitto, Uudenmaan taidetoimikunta, Kordelin, Uudenmaan kulttuurirahasto, Taike ja edellinen Taiteen keskustoimikunta. Tuloksena kaksi suurikokoista neliväristä kuvarunokirjaa, joiden painokustannuksetovat menneet Eestiin ja Latviaan. Tällaista on nykyisin pienkustantajan arki: runosuoni kukkuu, mutta nakit ja kakit on painettava siellä, mistä halvimmalla saa. Kunnollista palkkaa värssyjen rustaamisesta ei myöskään synny ilman valtion ja säätiöiden suopeutta. 

Runokokoelmien väliä on kolmisen vuotta, mutta sävyt ja tunnelmat ovat pysyneet kutakuinkin samoina. Tammella on oma, tunnistettava kuvitustyylinsä: selkeitä, vahvarajaisia hahmotuksia, usein pitkiksi venähtäneitä tyypityksiä ja kaiken yllä hahmoihin saumattomasti liittyviä humoristisia pilkahduksia. Ne selventävät lisäksi pienemmälle katselijalle runon sanoman ydintä. Aukeamat ovat väljiä useimmiten valkoisella pohjalla, joten eräänlainen sarjakuvamaisuus jää mieleen. 

Nakkirja syventyy erilaisiin syömiseen liittyviin kuvioihin, kun taas Kakkikirja haluaa osansa tämän hetken buumista, ulostehuumorista. Onneksi ei kuitenkaan läpi kirjan, vaan sopivasti asialle naureskellen. Mitä useammin runoiksi ja loruiksi tekijän itsensä kutsumia tunnelmia katselee ja makustelee, sitä paremmin aukeavat niiden vitsikkäät ajatukset. Hiukan Tammi tuntuu ihastuneen omiin riimivyörytyksiinsä ja paikka paikoin runojen välittämisestä lapsille on hankaluuksia, kun loppua ei näy. Mutta useimmiten tiivistykset ovat toimivia, eikä silloin tarvitse riimitysten sointujen hiomista kaivata. Monet lähes suorasanaiset lorutarinat toimivat mukavasti. 

Aikuista huvittaa ehkä hyttynen nimeltä Spede, varsinkin kun se ei haluaisi imeä verta lainkaan. Kissan käpälä – runossa lapset todella riemastuivat: käpälään saatua piikkiä ei parantanut poliisi, ei palomies eikä posteljooni puhumattakaan lääkäristä. ”Paraniko käpälä? No ei parantunut!/Pikku kissa nuoli käpäläänsä, sitten se parani./ Pikku kissa kotiinsa tassutti,/ mennessänsä käpälää vilkutti.”

Vauhti on parantunut ja yhtenäistynyt Kakkikirjassa. Varsinkin mukavat pienet nonsense-tuokiot ilahduttavat matkalla Ouluun, Vantaalle, Kuopioon ja Jyväskylään - hei, Turku täältä vielä puuttuu! 

Kakkarunoista selkein ja läheisin taitaa olla kokoelman viimeinen: ”PPlöts plöts./Prööt!/Plöts plöts plöts./Prööt!/Plöts./ Äiti, tuu pyyhkiin!”