Kotimaisella kuvarintamalla tapahtuu monenmoista yritystä jo ennen
syksyn kuumia hittivirityksiä. Niiden rinnalle tasavertaisina ja
varteenotettavina palkintoehdokkainakin soisi mietittävän paria arjen sankaria,
Apo Aapposta ja Arhippaa. Nimetkin sointuvat mukavasti yhteen näissä pienen
kulkijan maailman hahmottamista ja selviytymistä kartoittavissa tarinoissa. Kun
mukana on vielä lahjomattoman palautteensa antavia sopivan ikäisiä taapertajia,
niin ympäristön hahmottamisen ohjeet saavat ansaitsemansa huomion.
Myönnän heti, että olen
Apo-fani. Aikaisemmin tämä naseva napero on esiintynyt pikkuvekaran aamupuuhien
hulvattomassa muistiinmerkinnässä (Hyvää
huomenta, Apo Apponen!) ja joulun kummallisuuksien ylöskirjauksessa pienen
pojan käsityskyvyllä varustettuna (Joulu
on jo ovella, Apo Apponen). Niissä on sementoitu monen perheen tuttuja
tilanteita lämpöisellä huumorilla Tatun ja Patun rinnalla ja vähän
selkeämminkin luottaen itse tilanteiden arkiseen koomisuuteen. Ilo irti, Apo Apponen! (Teos 2016)
iskee nyt jälleen tuttuun vanhempia rassaavaan hetkeen: ”Ei ole mitään
tekemistä.”
Tätä ennen Apo on jo
omatoimisena älykkönä ehtinyt katsella lastenohjelmia, askarrellut ritarilinnan
ym, värittänyt tussit ja liidut loppuun, kyhännyt jotain ”pientä” legoista,
vaivannut muovailuvahat möykyksi, riehunut päättömästi ja lukenut kirjan Kuinka
merirosvoksi tullaan. Tämä on muuten tärkeä vihje kirjan loppuhuipennusta
ajatellen! Mutta isä lukee Erittäin tärkeitä Sanomia, ja äidillä on hauskaa
Armi-vauvan kanssa. Apo on yksin maailmankaikkeudessa! Tunne tulee erittäin
selväksi Juhani Känkäsen mainiossa kuvassa Aposta ja maapallosta.
On ryhdyttävä taistelemaan
elintilasta perheessä. Niinpä Apo etsii vanhat tutit, vaipan, potkuhousut:
perheeseen on syntynyt nopeasti kävelemään oppinut Apo-vauveli. Äiti hermostuu,
kun vauveli näyttää saaneen aikaan kunnon läjän housuihinsa, eikä saa lainkaan
vastakaikua. ”Äiti sanoo, ettei hän nyt ehtisi millään seurata tätä sirkusta,
sillä raportti on saatava valmiiksi.”
Kirjan ohjeiden mukaan Apo
päättää selvitä yksin merirosvona kylmässä maailmassa. Meren löytämisessä on
ongelmia, kun paikalliset eivät tunnu ymmärtävän merirosvoenglantia. Kun
vanhemmat lopulta huolestuvat, Apo onneksi löytyy pian – naapurin aidan
vierestä. ”Vieläköhän äiti tuntee minut kaikkien näiden vuosien jälkeen?”
Juhani Känkänen piirtää
tutulla Apo-tyylillään: useimmiten pojan toimia seurataan sarjakuvamaisesti
pienten oivallisten tilannekuvien kera. Teksti on lyhyttä ja toteavaa, mutta
tokaisujen takaa löytyy hauskoja jippoja. Aukeamat ovat erilaisia, niin että
juonen seuraaminen vaatii sopivasti tarkkaavaisuutta ja huomiokykyäkin.
Vanhempia ei mollata liikaa, mutta tarinan opetukset ovat esillä
vivahteikkaasti hahmoissa ja reaktioissa. Apo Apposesta Känkänen on tehnyt
vastustamattoman arjen sankarin, joka nousee nokkelasti aikuisten kiireitä tai
huomaamattomuutta vastaan. Olin huomaavinani koelukijoiden virnistyksistä, että
jotkin Apon keksinnöt saattavat joutua kiertoon.
Kuvantutkijana puolestaan saa
iloita muun muassa upeista muodonmuutosvaiheista, kun surkeaksi itsensä tunteva
Apo muuttuu maan matalaksi matoseksi tai merirosvoksi tykötarpeineen. Ja onhan
Känkäselläkin Mauri Kunnaksen tapaan oma pieni linssiluteensa, aamupuuron
tähteistä inhimilistyvä puuro-ukkeli Kaaro Puttiala. jota saa etsiä
kuva-aukeamilta – aikuinenkin.
Kanarialintu, taksikuski ja meren tummuva vyö
Kun Apo Aapponen on oman itsensä sankari, pieni kanarialintu Arhippa
puolestaan sulattaa muidenkin kuin aikuisen lukijan sydämen. Kristiina Lähteen
– tätä ennen runoilija ja kääntäjä, nyt mainio lastenkirjailijakin - salaviisas
ja hellyttävä tarinointi tuo Arhipassa –
nokka kohti etelää (WSOY 2016) vapaudenkaipuun myötä monia muitakin
tärkeitä asioita kuin varkain mukaan. Mitä teemme unelmillemme? Jäävätkö ne
vain toteutumattomiksi haaveiksi? Mikä häkki oikeastaan on meidän ympärillämme?
Pieni lukija puolestaan pääsee mukaan kuraattori-sanan ja
hedelmäpastillisydämen selventämisen jälkeen juoneen, joka kiidättää Arhipan
taksinkuljettaja Suhosen kanssa etelään
.
Siinä välissä puhutaan
sopivilla ymmärtämistasoilla miten perhe perustetaan, kuinka paljon vaivaa
siitä ehkä on: ”Suunnilleen samanlaista, Suhonen vastasi. – Perustavat
perheitä, laittavat ruokaa, käyvät etelässä.” Kuskikin pääsee Arhipan kanssa
juteltuaan ulos taksistaan ja vapauteen. Toisaalta Arhippa tajuaa vapauden
olevan monimielinen asia: myös häkissä on puolensa, varsinkin jos se on
liikkuvassa taksissa ja sitä ohjaa pyörryttävän kauniin lauluäänen – bravuurina
Tähdet meren yllä - omaava hellämielinen yksinäinen mies. ”Vapaus… Suhonen
pinnisteli. – Kai se on sitä, että häkki on poissa, vaikka silmät ovat auki.”
Tuntuu samalla siltä, että
Julia Vuori on innostunut kuvituksessaan Arhipan uteliaasta matkasta vapauden
valloitukseen. Jo ensimmäisestä johdattavasta aukeamasta lähtien mukana on
pehmeitä värejä ja pörröisiä ääriviivoja. Jonkinlaista ironiaako on kuvata
pikkukaupungin taidemuseo keskelle mökkejä komeana, modernin ulokkeellisena
mahtipontisena rakennuksena? Sieltä kuraattori joka tapauksessa kantaa
mielestään sairaan kanarialintunsa häkin odottavaan taksiin matkalle lääkäriin.
Teksti ja kuvitus lomittuvat aukeamille mainiosti; tekstit ovat sopivasti
selkeinä mukana, kun Vuori vaihtelee kuvakulmiaan lähikuvista maisemiin,
Arhipan liikkeiden sarjakuvamaisuudesta Suhosen surumieliseen hahmoon.
Toki kirjan sanoma
ulottuvuuksineen jää paljolti aikuisen välityksen varaan. Mutta mikä onkaan
parempaa kuin päästä mietiskelemään näitä ajatuksia lapsen kanssa? Siinä joutuu
itsekin koetukselle, jos uskaltaa ottaa haasteen vastaan. Ja onhan Arhipassa
juuri tuota lapsen nokkelaa ihmettelyä, johon on keksittävä mainio vastaus
kielen rikkauden kautta: ”Suhonen tapaili sanoja ja säveltä ja pääsikin alkuun:
- Meren yllä on tummuva yö, aallot lauluaan toistaa, meren yllä on tähtien vyö…
- Onko tähdillä housut? lintu tahtoi tietää, mutta nyt kuljettaja oli jo
vauhdissa:” Arhipan jokainen pikku untuva nousi pörrölleen.
Toivottavasti mahdollisimman
monen lukijankin karvat.
Huoneesi omat tapetit!
Työhuoneen seinät ja lattiat vuorattiin paperilla, sitten roiskittiin
tussilla ja työstettiin sudeilla, puunpalasilla, tikuilla, harjoilla, sienillä
ja lastoilla. ”Pian jo huomasin mustan läiskän, joka muistutti eläintä. Aloin
houkutella hahmoja esiin tussitahrojen viidakosta. Tuonne ilmestyi kuono,
tuohon syntyi korvat, tuossa kipittivät jalat. Hiljalleen otukset hiipivät
luokseni. Tehdäänkö yhdessä kirja, ne tuntuivat kysyvän.”
Laura Merzin Tuhat ja yksi otusta (Etana Editions
2016) on todella isokokoineen ja sellaisena aika hankala pienen lapsen kanssa
koettavaksi. Toisaalta tällainen tussiräiskintä varmaan tarvitseekin tilaa ja
aukeamaa erilaisille otuksilleen. Onneksi tekijät – mukana teksteissä myös Aino
Järvinen eivät ole innostuneet mihinkään riimitykseen. Tekstit ovat hauskoja
onomatopoeettisiakin selvennyksiä vaikkapa norsun kärsän erilaisista
käyttökeinoista. Viimeisenä sitten vielä aktivoiva kysymys: ”Osaatkohan sinä
matkia kärsän törähdystä?”
Sinivalaasta saadaan
puolestaan hyvinkin tarkat perustiedot kuten myös sivuja käännellessä niin
mustekalasta, kontiaisesta, lepakoista tai pingviineistä, muuttolinnuista tai
apinoista. Saattaa olla, että enemmän tai vähemmän kohdettaan muistuttavat
tussikoonnit panevat lapsen mielikuvituksen liikkeelle – ainakin aikuinen
välittäjä saa moninaisia kivoja ahaa-elämyksiä kuten esimerkiksi tiikerin
aukeamasta: toinen sivu kuin suoraan turkista, toisella tiikeri
peruspiirteineen.
Mutta kivoimmat kuvat olivat
lasten mielestä kuitenkin juuri tunnistettavimmat, taiteellisemmat ja
tunteellisemmat jäivät oudoiksi ja ehkä jopa aiheuttivat harmia, kun piirteet
eivät tulleet esille ilman aikuisen apua. Joka tapauksessa mielenkiintoinen
yhdistelmä varsin tietopitoista, letkeää tekstiä ja taiteellista eläinmaailman
irtiottoa seinäpapereista. Ehkäpä tekniikkaa voisi soveltaa edelleen
vauvapiirtämisen seuraavissa tasoissa.
Miksi vauvaperhe matkustaa?
Sen sijaan en oikein päässyt kärryille Hytösen Villen Vauvaperhe matkustaa (Tammi 2016) perimmäisestä
kuolariepufilosofiasta. Neljä ryömivää vauvaa lähtee Helsinkiin: isävauva,
äitivauva, teinivauva ja pikkuvauva. Kirjan jännitysmomentit näyttävät
kiteytyvän siihen, miten neljä ryömivää vauvaa selviää junamatkasta, miten
eduskuntatalon portaita jaksaa raahautua ylös, missä voi ottaa nokoset tai
vaihtaa vaipat.
Hesalainen nuori ei innostu vauvoista. |
Ristiriitaa syntyy myös
laajahkojen tekstiosioiden ja Matti Pikkujämsän sinänsä mainioiden kuvakulmien
kanssa. Pitkä tekstimassa on pienellä tekstityypillä erivärisillä alustoilla,
eivätkä kuvan katsomisen kohteet riitä tarinan selventämiseen – varsinkin kun
vauvaidean erilaiset varmaankin absurdin hauskoiksi tarkoitetut tujaukset
tarvitsevat kovasti selvennyksiä. Kun neljä vauvalippua maksaa neljä penniä
ollaan vielä huumorin puolella kuten taksikuskin neljän turvaistuimenkin
kanssa, mutta leikki Turun ja Helsingin äänenpainoilla, leikkikellon
tutkiminen, ryömiminen ja yleensä perhekäsitys tuottivat kovasti vaikeuksia
kuuntelijoille. Kirjassa on kokijaryhmän mielestä luonnehdinta jo valmiina:
”Aika laimeeta, sanoi flanellipaitainen nuorimies honottavalla äänellä, laittoi
luurit korvilleen ja pyöräili pois.”
Mutta eletäänkö vain joko
liian kaukana tai lähellä vaippaikää? Emmekö enää jaksa innostua kritiikistä
”toisenlaisten” pääsystä esteettömästi eri paikkoihin? Miten koko ja rooli
vaikuttavat saamaamme kohteluun? Vauvaperhe saakin lopun kovin onnellisessa
kliimaksissa yltäkylläisen ruoka- ja lahjakohtelun intialaiselta
ravintoloitsijalta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti