Muistan lukeneeni miten Jukka Parkkinen kertoi eräästä vierailustaan koululuokkaan, joka oli tutkinut hänen Korppi-kirjojaan. Kun kirjailija sitten kysyi, mitä mieltä oppilaat olivat kirjojen huumorista, yksi oppilaista totesi vakaasti: Eivät ne minusta ole hauskoja kirjoja.
Olipa tämä muistuma oikein tai väärin, niin se tuli mieleen Maria Laakson väitösjulkaisua selaillessani. Hän on tehnyt sen monitasoisesta huumorista ja kaksoisyleisön puhuttelusta Kari Hotakaisen Lastenkirjassa, Ritvassa ja Satukirjassa otsikolla Nonsensesta parodiaan, ironiasta kielipeleihin. Laakso puhuu alussa käsitteistöä selventäessään lastenkirjan määrittelyn vaikeudesta. Näin päästään mielestäni aika vähän käsiteltyyn crossover-kirjallisuuteen, sekä lapsi- että aikuisyleisöjen puhutteluun pyrkivään kaunokirjallisuuteen.
No, Kari Hotakaisen kirjojen kohdalla tekisi mieli sanoa Parkkisen lukijan tavoin lakonisesti: Eivät ne minusta ole lastenkirjoja. Pikemminkin Kallion ilmaisulukion oppilaat voisivat nauttia ristiinkirjoittamisen taidokkaista ristiretkistä tai humoristisesta rekisteristä ja sen synnyttämistä koomisista keinovalikoimista. Sanoohan muuten Hotakainen itsekin aika selvästi edelliset määritelmät kiteyttäen: "Buster Keatonin ja Lastenkirjan kirjoittaneena olen saanut vastata teoistani eli kysymykseen: Onko Buster Keaton romaani ja onko Lastenkirja ja Ritva lasten- vai aikuistenkirjallisuutta. Ne ovat minun lihaani ja vertani, syökää ja tulkaa kylläisiksi."
Ehkä jotakin perillemenon helppoudesta tai vaikeudesta Hotakaisen teoksissa kertoo tutkimuksen sivumäärä, lähes neljäsataa sivua koomisesta ruumiista elollisen ja mekaanisen väliseen inkongruenssiin?
Mitä mielenkiintoisimmat neljäsataa sivua!
Älköön luultako, ettei Laakson opus olisi tärkeä ja todella uraauurtava luotaus juuri hankalaan crossover-ilmiöön ja yleensä lastenkirjan moninaisiin lukijakohderyhmiin. Sen alkuosa käsittelee juuri näitä ongelmia ja on samalla mainio yhteenveto tehdyistä tutkimuksista ja käsitteistön muovaantumisesta. Nonsensekin saa terävän kokonaisesittelyn. Laakso toteaa, ettei lastenkirjalle ole olemassa yksinkertaista määritelmää ja mitä Peter Hunt on sanonut: "lastenkirjallisuus on varsin kummallinen luokitus, kaoottinen kokoelma tekstejä, joilla ei ole keskenään muuta tekemistä kuin jonkinlainen määrittelemätön suhde lapsiin." Siihen kuuluu sitten ehkä mitkä kirjat kiinnostavat lapsia, mitkä kirjat kustantajat ja kirjastot luokittelevat lastenkirjoiksi tai lastenkirjan ominaispiirteiden luettelointi. Itselleni läheisistä kirjoittajista Laakso mainitsee mm. Aidan Chambersin, joka on näppärästi muistuttanut, että "Lapsilukija ei kuitenkaan välttämättä osaa mukautua tekstiin, vaan olettaa tekstin mukautuvan puhuttelemaan juuri itseään." Toinen on taas alkuaikojeni guru Göte Klingberg, jonka adaptaatio-teoriaa lämpimästi mietiskelin. Käytännössä on aina kysymys tekstin muokkaamisesta soveltuvaksi tuohon lapsilukijan oletettuun omaksumiskykyyn. Laakso ei tyrmää ajatusta kokonaan, mutta puhuu mieluummin "yleisön puhuttelusta", jottei lapsilukijaa ajateltaisi jotenkin epätäydellisenä aikuisena. Itse teen tietoisesti idean ja synopsiksen siirtämistä suoraan paperille ajatellen myös vastaanottajan ikää, tietämystä, osaamista ja kiinnostuksen kohteita. Nyt se onkin hyvin ajankohtainen, kun on luovutettava pian käsikirjoitus varhaisnuorten jännäristä 1950-luvun Helsingissä... Ja tästähän jo 80- ja 90-luvuilla saatiin aikaan paljonkin mielipiteenvaihtoa sydänverellään kirjoittavien kanssa.
Toinen mukava osuus on Laakson kartoitus huumoriin suhtautumisesta - lasten ja lastenkirjojen kohdalla siis yksi hankalimmista tulkinnoista. Ehkä ilmaan jää enemmän kysymyksiä kuin vastauksia, sittenkin, vaikka Hotakaiselta taitaa löytyä kaikkia lajeja. Milloin jokin on hauskaa? Miksi jokin on hauskaa? Mikä tekee jostakin hauskaa? Miksi jokin ei ole hauskaa? Toivottavasti ei ole kovin latistavaa tutkijoiden kannalta kertoa, miten esimerkiksi television lastenohjelmien kartoittajat ovat asian muistiinmerkinneet. Hauskinta lasten mielestä on, kun kilpikonna pissaa toisen päälle.
Maria Laakson pohdinnat ja yhteenvedot toivottavasti herättävät kiinnostusta yleisemminkin. Jälleen kerran on kysymys miten tärkeitä tutkimustuloksia ja argumentteja voitaisiin popularisoida.
Lastenrunojen kiemurat
Tuo kaksoisyleisön puhuttelu on mainio käsite myös moninaisten lastenrunojemme lukemisessa. Varovaisesti arvioitsijatkin ovat silloin tällöin jo miettineet, ovatkohan nämä kuitenkin enemmän aikuisten sanaleikkejä. Täytyy sanoa, että juuri runoissa lapsen keskeytykset hiukan mataloittavat riimien lukemisen soljuvuutta. Siitä taitaa huomata kaksoisyleisön toisen puolen joko tiedontarpeen tai ei niin kiinnostavan tekstin imun. Tai sitten välittäjän äänen nukuttavuuden? Siihen muuten on kätevä keino: Pia Perkiön ja Sanna Pelliccionin kuvittaman Huuhkajan hotellin (Tammi 2012) runot voi kuunnella cd:ltäkin. Sitä paitsi runot ovat väliin kuin proosaa, mutta säilyttävät kuitenkin kivan rytmisen poljennon.
Toisaalta meillä alkaa olla sellaisia esikuvia, joiden ohi jotain uutta esittämään on aika vaikea nousta. Oli muuten aika hauska törmätä eestinkieliseen Itkoseen, mutta näin vain on, että mies on sielläkin suosittu. Mónus sajuilm (Tammerraamat 2013) on tunnetun lastenkirjailija Leelo Tungalin kääntämä kokoelma Leikkihaitarista, Kaupunkiretkestä ja Sanamaasta. Nyt täytyy kyllä sanoa, että Meelis Aruleppin aika krouvi piirroskuvitus ei yllä Itkosen kotimaisten kirjojen kuvittajien rinnalle. Näin on, että vaikkapa Astronautin rusinapullan (Otava 2013) tai Keinuhevosen kengittäjän (Kirjapaja 2013) vauvojen kuvamaailman luonut Matti Pikkujämsä sopii juuri tällaisiin töihin; yllättäviin tilanteisiin, sanojen luomien hassunkuristen maailmojen ilmentämiseen.
Kissat ovat valloittaneet viime aikojen kansien välit. Tuula Korolaisen ja Virpi Talvitien Kissa kissa kissa (Lasten Keskus 2013) runot ovat takuulla kaksoisyleisön mieleen. Osin osin pienimpien, osin vähän varttuneemman,sillä paikoin on selitettäviä sanoja Sinuhesta Karnakiin, uraputkesta södeliiniin, ainakin meikäläisen aikuisen kertojan mielihyvin tulkittaviksi. Tuula Korolaisella on naseva taito ottaa tilanne hauskasti haltuunsa ja tiivistää se yleispätevään opetukseen tai hauskaan huipennukseen. Erityisesti sydämeni suli kissan kriittiseen kommenttiin kirjastojen lukukoirista. Niinpä, tasa-arvoa pitää olla, mutta kukapa olisi sitten ensimmäinen kirjasto lukukissoineen? Kissat kirjastoihin! runo päättyy vetoomukseen: "Tasa-arvoa se loukkaa suorastaan,/että kirjastoihin otettu on koiria -/ja nille luetaan!" Virpi Talvitie on varsinainen kissamaalarikin; kuvien ja runojen yhteispeli on yksi kirjan kohokohtia.
Sitten tuli kokoomaopus Riimikissa kikattaa - runohetkiä pienille (Tammi 2013). Se keskittyy varhaisiän sanataidekasvatukseen 0-4-vuotiaisiin, jotka leikkivät runoja yhdessä vanhempien kanssa. Mainion ja innostavan kokoelman tekijät Anna Anttonen ja Kati Inkala - kuvitus Karoliina Pertamo - ovat ryhmittäneet vanhat ja uudemmat runonsa kahdeksaan runohetkeen iän mukaan. Runohetki alkaa sormi- ja varvasrunoista, jatkuu vauhdikkaampiin hyppy-, kävely- ja laululeikkeihin. Runohetken päättää lempeän rauhallinen loppuriimitys. Taustalla muuten on Valveen sanataidekoulun kokemukset, joilla aloitettiin Suomessa vauvaperheiden sanataidekerhot.
Muuten, tarkkailkaapa eri museoiden myyntiosastoja. Niistä voi löytää myös erilaisia ja erikoisia lastenkirjoja. Vaikkapa Helsingissä Taidehallin kirjahyllystä tarttuu mukaan erinomaisesti suunniteltu Hervé Tulletin reikäkirja The Finger Circus game (Phaidon 2013). Kotona, autossa, maalla, lentokoneessa: voit vihdoin päästää salatut kertojan lahjasi lentoon ja pistää sormesi likoon! Miten käy sormen seikkailulla läpi kirjan reikien ja yllättävien paikkojen putkahduksissa? Sormeen voi helposti maalata silmät, nenän ja suun tai käyttää itse tehtyjä pikkuisia sorminukkia, risan sormikkaan päitä ja niin edelleen.
Kaksoisyleisö on varmaan molemmilla puolilla aivan myyty. Täytyy vain varautua siihen, että seikkailuja joutuu kertomaan yhä uudelleen. Ja uudelleen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti