Oman liittoni äänenkannattajassa Kritiikin uutisissa 2/2014 on haastavaa puhetta niin pienkulttuurilehdistä kuin blogeistakin. Päätoimittaja Aleksis Salusjärvi toteaa jälleen kerran parinsadan valtion tukeman kulttuuri-, mielipide- ja tiedelehtien jakaman rikkaan ja monipuolisen kulttuurin juuri meidän sivistysvaltiossamme. Mutta samalla tilanne on kuin Carrollin Tyyris Tylleröllä keikkumassa muurinharjalla - "pienlehtien toiminta on taloudellisesti uhkarohkeaa jokaisella osa-alueellaan. Kuitenkin vain harvoin törmää tilanteeseen, jossa työ tehdään huonosti pienen palkkion takia. Kulttuurijournalismia tehdään sydämellä ja sitoumuksella. Valtion sille myöntämä tuki saattaa olla kaikein tarkimmin käytetty kaikista valtion jakamista avustuksista."
Enpä ole tullut ajatelleeksi Salusjärven toista pointtia:"Ruusuiseen tulevaisuuteen ei tällä alalla moni usko, ja siksi työtä tehdään loppuunpalamista odotellessa. Kun katson vanhempia kollegoitani, mietin usein, miten he ovat jaksaneet työtään 30 vuotta minua kauemmin." Totta, lastenkulttuurijulkaisu Tyyris Tylleröä ollaan nyt tehty vuodesta 1978 lähtien, siis oikeastaan aika huimat reilut 35 vuotta! Aina kuitenkin seuraava numero täyttyy jatkuvasti uusista kiinnostavista aiheista ja tekijöistäkin, joihin palaankin piakkoin Tyllerön kakkosnumeron myötä. Samalla voi kuitenkin olla kiitollinen niistä uusista ja kiinnostavista näköaloista, joita kirjoittajat edustavat. Usko kotimaiseen lastenkulttuuriin on säilynyt vieläkin.
Kritiikin uutisista opin myös kirjabloggaaja Taika Dahlbomilta, miten vuonna 2012 Suomen kirjailijaliiton puheenjohtaja Tuula-Liina Varis olankohautti kirjablogit asiantuntemattomana mutuhuttuna jonnekin periferiaan. Suomalaisten noin puolentoistasadan kirjablogin lisäksi netissä toki on pilvin pimein myös sanoisinko ihanasti oman egonsa - ja usein myös vaatteensa ja ruokansa - esille hymisteleviä satsauksia. Mutta kirjablogit? Kuukausittain ne keräävät kuitenkin tuhansia lukukertoja, ja itsekin olen ollut hiukan hämilläni, kun lukukerrat voivat nousta parhaimmillaan lähes viiteensataan. Taika Dahlbom analysoi mukavasti, miten kulttuurijournalismi todella laajenee blogeihin. Toisaalta Kritiikin uutisissa taas Sini Mononen puhuu hitaasta ja nopeasta kritiikistä verkossa. Jälkimmäinen on syntynyt todella nopeasti ja synnyttää tiheään tahtiin uusia toimijoita, uusia kritiikin muotoja ja uusia kritiikin kohteita. Vähän oudolta tuntuu, jos tätä maailmaa ei halua ottaa todesta, saati siihen tutustua. Toki on, kuten Taika Dahlbomkin miettii, ongelmana löytää yhteisetkin foorumit ja toisten kanssa informoimisen väylien etsiminen. Kritiikin uutiset kannattaa tarkistaa - samalla voi tsekata kirjastojen lehtitarjonnan tämän pienen kulttuurilehden kohdalta!
Kuvantekijät ovat vahvoilla
Tove Janssonin juhlavuosi tuo tietysti hienon taiteilijan esille joka puolella. Vuosi on myös ollut ennätyksellinen Toven ateljeekäyntien kohdalla, jos on onnekseen päässyt mukaan ennaltavarattavaan ryhmäkäyntiin. Ullanlinnankatu ykköseen on ylimpään kerrokseen ravannut varmaan erinäinen määrä muumifaneja, joita Sofia Jansson on ravinnut elämänkertatiedoilla ja ateljeeseen liittyvillä faktoilla. Tietynlaista havinaa paikassa on, se on myönnettävä, mutta jotenkin myös vanhenemisen melankolisuutta. Tovenkin loppuvuodet olivat kivuliaita. Ullakon oikotie Tuulikki Pietilän luo hävisi putkiremontin myötä, ja hissin ovikin alkoi olla liian raskas, joten saattajaa tarvittiin. Kahden itsenäisen ihmisen dilemma olla yhdessä ja toisaalta saada se oma tilansa ja hetkensä tuotti myös kärsimättömyyttä.
Tuusulassa on Toven Ateneumin näyttelyn ohella myös mielenkiintoinen kuvakavalkadi Satujen kuningatar Anni Swanista. Käy muuten selväksi, että Salli Parikka on ainoa nykykuvittaja. "Siellä oli yllättäen Rudolf Koivultakin kaksi kepeää keijukuvaa värillisinä ja hänen huikeita mustavalkoisia kuvituksiaan. Martta Wendelinhän on kuvittanut eniten juuri värillisinä ja varsinkin niitä nuortenkirjojen kansia. Voi että ne ovat ihania kuvituksia", Salli kertoo. Näyttelyä voi Erkkolassa tutkailla koko kesän ajan elokuun loppuun ja löytää vaikkapa Sallin tulkinnan Marjaanan helmikruunusta.
Tove Janssonin ( s. 9.8.1914) muuan aikalainen täyttää myös sata vuotta, joten eipä unohdeta häntä. Iki-ihana Maija Karma, alunperin Ann-Maj Gustafson, syntyi 11.12.1914. Mikkelin taidemuseon näyttelyjulkaisuun vuodelta 1988 on kriitikko Maria Laukka tehnyt taas kerran syvälleluotaavan taustoituksen. Sieltä on mukava poimia yhtäläisyyksiä muutenkin. Kumpikin oli sitä mieltä, että oppikoulun piirustuksenopetus oli hukkaan heitettyä aikaa. Luovia oltiin ennen kouluun menoa ja heti sen jälkeen. Maija Karman opettajina olivat mm. Väinö Blomstedt, Unto Pusa ja Sam Vanni, Toven läheinen. Karmakin piirsi ensin lehtiin, hänellä foorumeina olivat Koululainen, Koululaisen Joulu, sitten Valistus, Tammi, WSOY ja Otava.
Maria Laukka muistuttaa kuin piikkinä suoraan meidän hetkeemme, miten "työssään Maija yritti pitää ylläpitää Suomen Taidepiirtäjien liiton taksoja. Se ei aina ollut helppoa. Etenkin Valistuksella vallitsi Rudolf Koivu-myytti. Koivu oli aina niin kohtuullinen, sai nuori kuvittaja tietää. Maija Karma pitää Björn Landströmin sinnikkyyden ansiona, että kuvittajia ei enää kohdella yhtä huonosti kuin ennen. Kuvitusten originaalit ovat nykyisin kuvittajan omaisuutta."
Maria Laukka toteaa, miten Karman tuotannosta hahmottuu itse asiassa kotimaisen nuorisokirjallisuuden koko kuva yli neljänkymmenen vuosikymmenen ajalta ja miten se on samalla avara kartoitus suomalaisen lapsen elämänpiiristä. Maija Karma on tullut uudelleen näkyviin Onneli ja Anneli -kirjojen ja Marjatta Kurenniemen kera, kun tyttöjen seikkailuista tehtiin lastenelokuva. Mutta laajasta tuotannosta voi nostaa muitakin helmiä kuten esimerkiksi Aapelin Vinskin, Lea Pennasen Me leijonat tai Kirsi Kunnaksen Tiitiäiset.
Tukea on takana
Uusimmassa suomenruotsalaista kuvitustaidetta esittelevästä Pro Artibus-säätiön näyttelykirjassa Finnish Illustarations for Children (tekstit myös suomeksi ja ruotsiksi), löytyy yhdeksän tekijän esittelyt ja pohdinnat kuvakirjojen maailman muuttumisesta ja tilanteesta. Näyttelyä ja julkaisua on tukenut kadehdittava määrä alan ruotsinkielisiä tuki-instituutioita. Hyvä kuitenkin, sillä kirja ei ole pelkästään tekijöiden esittely, vaan sisältää monia erinomaisia kuvakirjan roolitusta analysoivia artikkeleita. Esimerkiksi Maria Lassén-Segerin mainio retki kuvakirjaan mahdollisuuksien mediana kannattaa huolella tutkia. Tutuimpia juuri kirjojen kuvituksista ovat Linda Bondestam, Lena Frölander-Ulf (mm. hieno Hämäräkirja 2009), Maija Hurme, Veronica Lassenius (Fungi-kirja 2013), Christel Rönns, Kasper Strömman. Logon on taiteillut Bo Haglund.
Ilman Tove Janssonia ei täälläkään selvitä, ei tietenkään. Mia Österlund kiteyttää katalogin kuvittajat otsikkonsa alle: Kuvakirja koealustana - eläimeksi tuleminen, hankala sukupuoli ja normipaini. Hän siteeraa heti alkupuolella tutkija Maria Nikolajevaa: "Suomenruotsalainen lastenkirjallisuus elää Tove Janssonin varjossa, ja siksi tarvitaan paljon taivuttelua, että kirjailijat uskaltautuvat kirjoittamaan lapsille." Tove Jansson toki asetti suomenruotsalaisen - ja miksei muunkin - kuvakirjan riman varsin korkealle. Österlund kuitenkin toteaa, miten uusi suomalainen kuvakirja tekee kunniaa Janssonin perinnölle. Hän nostaa erityisesti esille Linda Bondestamin, kun puhutaan monimuotoisuudesta, oikeudesta olla omalaatuinen ja kyseenalaistaa taitavasti elämän olennaisia muotoja.
Mutta tosiaankin tutkittaessa suomneruotsalaisten kuvakirjoja: miksi näin paljon eläimiä? Ehkäpä suomalaistenkin kuvakirjojen eläimien runsaudessa on myös tuo mahdollisuus sukupuoliroolien rikkomiseen, yhteenkuuluvuus ja erilaisuus? Sanoisin kuitenkin, että onneksi kuvakirjamme ovat mukavasti kirjavia sekä sisällöiltään että kuviltaan. Temaattiset piirteet näkyvät ehkä selvemmin pinenten julkaisumäärien kohdalla, mutta mitenkähän on, onko suomenruotsalaisessa kuvakirjassa todella ollut niin kova pelko kuin Mia Österlundkin väittää: "Kun ala vihdoin, nyt vuosituhannen vaihteessa, toipuu Tove Janssonin tuotannon aiheuttamasta lamaannuksesta, nousee esiin kuvakirja, joka on äärimmäisen iloisen tutkivaa."
Kuka on tutkinut Tove Janssonin lamaannuttavaa vaikutusta? Minulle se on aika uusi näkökulma.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti