Suomen lasten aarrelaivat, Aavelinnat ja Karvainen rantarakastaja

Tiedän, nyt olisi hyvä kerätä kesälomien alkuun mainiot luonto-oppaat esiin ja puhua ilmastonmuutoksesta ja puiden halaamisesta. Jätetään seuraaviin kertoihin, koska kyllä ei voi unohtaa rasavillien mielikuvitusta ruokkivia aarreluolia, merenpohjan salaisuuksia tai aaveita.

Tarjoilun voi hyvin aloittaa vaikkapa lupaavalla opuksella Tarunomaiset aarteet ja aavemaiset linnat (Bonnier 2020). Se on muuten samalla mielenkiintoinen tapa tehdä tietokirjoja nuorille ja miksei muillekin. Ideaa voisi kehitellä eteenpäin.

 Melkoinen toimittajajoukko on ollut nimittäin näiden legendojen teossa mukana. Ilmeisesti osat on koottu ja toimitettu Tieteen kuvalehti Hirtorian artikkeleiden pohjalta, vaikka sitä ei suoraan sanota epäselvässä tekijäesittelyissä.

Aarrelaivoista pohjolan linnoihin

Joka tapauksessa isokokoisen kirjan tarinat ovat varmasti merirosvo-aarre-ikäisten mieleen: kuviin on satsattu, rakenne on vetävä. On kohtuullinen historiallinen johdatus aiheeseen, tarkempia havaintoja myöhemmin sekä tieteen näkemys kohteesta. usealla sivulla sekin ja lopuksi yhteenveto mitä tiedämme todella.

Mukana on vuorenvarmoja – ja samalla aika moneen kertaan hyödynnettyjä – tärppejä Lentävästä Hollantilaisesta ja aavelaivoista, merenpohjan hopealaivoista, Salomonin kaivoksista, merirosvoista, kuningas Midaksesta, konkistadorien kullan etsinnästä ja pohjolan linnojen kummituksista. 

Kirja muistuttaakin tiedetyyppisten kuvalehtien selailukappaletta yksiin kansiin sidottuna. Viitseliäs toimitus, monipuolinen erilaisia tietokuvitustapoja hyödyntävä esitys palkitsevat kyllä innokkaan aarrejahtaajan ja saa kuten on tarkoituskin, mielikuvituksen lentämään.

Jos joku oikein kiinnostuu linnojen muurien huokauksista, kannattaa muistaa Kimmo Takisen ja Vesa Sisätön kavalkadista Kiehtovat linnat (WS 2019). Kotoisten kivimuuriemme jälkeen nimittäin päästään todella huikealle kuvamatkalle ensin Ruotsiin ja Balttiaan ja sitten Brittein saarilta Keski-Eurooppaan, Itä-Eurooppaan ja Balkanille. Ranskan linnat tuovat jo mieleen muskettisotureitakin, Italia ja Kreikka omia vivahteitaan, kunnes päädytään Portugaliin ja Espanjan komeisiin holveihin. Teoksessa on hyvät johdatukset valokuvaajan näkemyksiin, linnoista kautta aikojen ja kunkin alueen erikoispiirteistä. Mutta ennen kaikkea kirja innostaa sukeltamaan linnaromantiikan ja historiallisten tapahtumien syleilyyn – meitä kivimuurien salaisuuksien ihastelijoita kun on varmasti melkoinen määrä. Siemen on kylvetty ritariromaanien ja seikkailukirjojen kautta jo kauan sitten!

 Löytyy tutkittavaa Suomenkin vesistä!

Raili Mikkanen on taitava ja monessa tietokirjassa keitetty tekijä sirkuksesta majakoihin. Ei petä sukellus suomalasiinkaan vesiin. Suomen lasten aarrelaivat kuv. Laura Haapamäki, Minerva 2019) hämää tosin ensin kansivalinnallaan: sotkuinen otsikko matkii ilmeisesti vanhojen karttojen tekstityyppiä, merenalainen vihreä on kuin muistutus saastuneesta Itämerestä, missä näyttäisi yksi Saimaannorppa sukeltavan kohti tykkiä ja ehkä kultarahoja.

 Sisäsivuilla nimittäin Laura Haapamäki osoittautuu kelpo kuvittajaksi, joka saa mukavasti eloon niin isommat historialliset laiva- ja satamatilanteet, esineet ja varsin luonteikkaan tuntuiset nuoret toimijat. Sillä niitähän mukana tietenkin on sopivasti lukijan mielenkiinnon herättämiseksi sukeltajina, historiallisina henkilöinä, kuuntelijoina ja matkustajina.

Sanoisin, että Raili on tällä kertaa mielenkiintoisempi ja kiinnostavampi kuin vaikkapa majakkakirjoissaan. Hän vaihtelee taitavasti kohdelaivojensa tarinoita nykyhetkestä tapahtumien keskelle ja jopa inhimillistää laivanhylyn kertomaan oman historiansa. Hylyt ovat sekä tuttuja että tuntemattomampia Hannele Vromesta 1468 Sophia Mariaan 1859. Kymmenen hylyn joukossa on mainiosti ajateltu myös eri tyyppejä: on ns. kaapelihylky 1600-luvulta, kultakaleeria ja hopeaprikiä. Samalla tulee salavihkaa lisätietoa hylkyjen tutkimisesta ja sukellustekniikasta. Tarinoiden jälkeen kerrotaan perustiedot kohteista ja lopussa on laivasanastoa. Mainio ja paikoin jännittäväkin tietokirja vaikkapa alakouluun ja muillekin asianharrastajille.

Entäs kultaisen sapelin arvoitus?

Välipalaksi voi mainiosti ahmaista Jukka Koskisen Benjamin Hawkin ja kultaisen sapelin (Kansi Pete Revonkorpi. Karisto 2020). Olisi tosin hyväksi tutustua muihinkin sarjan osiin, sillä moniaat hahmot voivat ensikerralla hämätä.  Kirjailijan käyttökelpoinen etu on esimerkiksi hävittää turhat tyypit vaikka pakosalle sopivasti ennen tapahtumien ryöpsähtämistä vauhtiin. Niin, ja sitten palauttaa heidät vaikkapa oudon maharadza Nilanjon Singin laivaan auttamaan ryöstettyjen aarteiden palauttamista.

Roistot ja muuten vain lurjusmaiset virkamiehet sotkevat asioita iloisesti ryntäillen, joten lukijakin tuntee olevansa välillä putoavan maston tiellä. Koskinen osaa tämän jännärin tekijän peruskeinon – yllätä lukija lopussa. En todellakaan aavistanut mitään alussa, kun esiteltiin karhumainen ja vähän typerähkö, haiseva ja huonotapainen apumies Jim. Vai olisiko pitänyt hälytyskellojen soida, kun sotkuisten hiuksien alla pilkotti vaalea arpi, joka ulottui koko päälaen halki. Ainainen kullan perään haikaileva Pisama taisi vähän ounastella jotain.  Jim siis paljastuu lopussa – jaa, ei kai voi juonesta näin paljon kertoa – no, joka tapauksessa Pisaman unelmien toteuttajaksi.

Jokainen voi olla seikkailija

Norjalaiset ovat syystäkin innostuneet välittämään myös nuorille omien suurten tutkimusmatkailijoittensa retkiä tietokirjoina, romaaneina ja sarjakuvina. Pia Strömstadin 10 suurta seikkailijaa (kuv. Trond Bredesen, suom. Eeva-Liisa Nyqvist, kansi Samppa Ranta, Art House 2019) nappaa mukaan sinänsä varsin tutuiksi tulleet Thor Heyerdahinl ja Fridtjof Nansenin. Muitten seikkailijoiden kohteina ovat avaruus – tuttu Neil Amstron ja ehkä tuntemattomampi hurjapää eli Alan Eustacen maailmanennätyshyppy heliumilmapallon kyydistä 41419 metrin korkeudesta. 

Melkoisen tasapuolisesti maailman eri syvyyksiä ja ulottuvuuksia estelläänkin: sukellusveneellä maailman syvimpään kohtaan, laskeutuminen maailman syvimpään luolaan, maapallon ympäri lentäen ja purjeveneellä. Teemasta poikkeaa vain Dian Fossey, jonka elämää vuoristogorillojen kanssa kuvataan eläinsuojelun näkökulmasta.

Kukin seikkailija esitellään viitseliäästi: teksti on osin tarinallista, mutta sopivasti tietoainesta jaksottavaa. Kuvitukseen on selvästi panostettu: rakenne-, tilanne- ja havainnekuvia on taitollisesti sopivasti vaihdellen – sarjakuvaakin käytetään yllättävissä paikoissa. Kirjassa on tietoa sopivan paljon kohtuullisen kokonaiskuvan saamiseen.

Takuulla yllätyt - karvainen rantarakastaja!

Annetaan sen verran myöten, että lopetetaan syvissä onkaloissa ja vesissä seikkailu upeaan koko perheen retkeen merelle. Juha Nurmisen ja Niko Kettusen Meren lumo - elämää pinnan alla (John Nurmisen säätiö 2019) tarvitseekin näin komeisiin ja tunteeseen vetoaviin hätkähdyttäviinkin valokuviin kunnon koon. Parempi onkin pitää tätä mahtavaa opusta rauhallisesti pöydän päällä ja tutustua sen sanomaan ja vedenalaiseen maailmaan ihan vain nautiskellen mielenkiinnon mukaan. Soisi, että mukaan pääsisivät myös nuoremmat – vaikka tekstiäkin on runsaasti, se on selkeää, reportaasinomaista, sukkelaa ja tarkkaa – ytimen voi kerrata valokuvienkin kera. 

Itämeren suojelu on ollut tämänkin kirjan taustalla, ja tekstissäkin se tulee siellä täällä esille: ”Syvimmän haudan pohjalla on kuitenkin jotain, joka ei kuuluisi sinne lainkaan. Muovipussi. Valkoiseksi haalistunut, repeytynyt ruokakaupan muovikassi. Miten se on päätynyt tänne?” Ja kenellä on uppoamisen maailmanennätys? Mariaanien haudan pohjalta melkein 12 kilometrin syvyydestä vuonna 2018 tavattu pussi pitää hallussaan muoviroskan syvyysennätystä.

Kirja on jaoteltu viiteen pääosioon, lisäksi lopussa esitellään vielä luontokuvauksen saloja pinnan alla. Itse vedestä mennään elon kirjon kautta yhteistyöhön, ystäviin ja vihollisiin ja edetään suojautumisesta itse muutoksentekijään, ihmiseen. Vaikka kirja on jylhän kookas, juuri upeat kuvat ja taitavasti jaoteltu tiedon anti pitävät mukavasti pihdeissään.

Kärsimättömämmälle sopinee selailla ensin läpi ovelasti otsikoidut mustalla pohjalla erotetut tietopoiminnat: Kuinka kilpikonna sai kilpensä, Nilviäisen nanosähködisko, Karvainen rantarakastaja, Lentävä meritähti, Merten Prince ja niin edelleen. Hyvän tietokirjan tapaan lopussa löytyvät kaikki tarvittavat hakemistot.

Meren lumo on paitsi vaikuttava elämys myös toivottavasti merten suojelun silmien avaaja.

Mörkö ja Tinasotamiehet- digin uhrit?

Kirjastojen aukeneminen olisi voinut olla kulttuurin paluun juhlaa. Mielenkiintoista on nähdä, kuinka paljon pelko piilee vielä keuhkoissa. Itse kävin hakemassa tilaukseni säälliseen seniorin aikaan eli heti kello kahdeksan jälkeen. Olin ainoa asiakas! Myöhemmin tukemaan tuli pari rouvaa, joista toinen oli hämmästynyt kuullessaan muidenkin osastojen olevan toiminnassa. Ymmärrettävää lienee, että alkuvaikeuksia löytyi. Kirjojen tilaaminen ei heti onnistunut normaalilla tavalla, joten perinteistä hakua kokeilleet taisivat saada kivasti etumatkaa kysyttyjen kirjojen tilausjonoihin.

 Päättämisen vaikeus

Joka tapauksessa käsissäni oli nyt Anniina Mikaman trilogian viimeinen (?) osa, Tinasotamiehet (WS 2020). Aikaisemmin hymistämäni osat ovat menestyneet mukavasti. Taikuri ja taskuvaras (2018) sai Topelius-palkinnon, Huijarin oppipoika (2019) taas komeili nuortenkirjallisuuden Finlandian ehdokkaana. Kansien hienon yhtenäisen kuvaston on luonut Sami Saranäki.

Ei helpolla lukija pääse nytkään, sillä Tinasotamiehissä on vain kymmenkunta sivua vähemmän kuin edellisessä, melkein neljäsataa. Ja yhä Mikaman kertojan ote on varsin pitävä. Tämänkin urakan saa selvitettyä päivän mittaan, kun ei raski kovin pitkäksi aikaa laskea opusta syrjään. Mutta kun on tullut ahmineeksi myös Tuutikki Tolosen Mörköviestiä – sekin trilogian viimeinen (?), pohtii tätä lopettamisen lankojen keräämistä.

Molemmalla kirjailijalla on varmasti ollut tukenaan tarkasti hahmotellut tiekartat. Kysymysmerkki jatkojen kohdalla tarkoittaa sitä, että kumpikin jättää takaportin hieman auki. Kuten tapana on.

 Taustatyöstä rakenteeseen

Tinasotamiehissä kiinnittää huomiota hyvin tehtyyn taustatyöhön – kautta koko trilogian. Siinähän esitellään ensin elävä historiallinen Helsinki, sitten Krakova aikaisemmin vuonna 1829 ja nyt tarunhohtoinen Englanti 1891. Jopa junamatkustaminen viktoriaanisessa Englannissa on tarkistettu.

Kolmikko maalaa esiin niin rakkaustarinan kuin huiman näkökulman erilaisiin todellisuuksiin. En tiedä onko yllättävää, että Tinasotamiehet ikään kuin ottaa myös kantaa pinnalla olevaan digitalisointiin ja ehkä hiukan koronaankin ja hävittäjähankintoihin…  Taistelurobotit käyttävät häivetekniikkaa ja sudenkorentohävittäjiä. Päähenkilöistä Minan rakkauden kohde Tom on tulevaisuudesta tullut robotti, jonka rakentanut yhtiö on valtaamassa tulevaisuudessa koko maailman. Toisaalta Marsin siirtokunnasta löytyneen omalaatuisen eliömuodon omistaja voisi vielä tehokkaammin kontrolloida maapalloa. Irti päässeinä nämä mikroskooppisen pienet arkeonit voisivat tuhota tai pelastaa meidät.

Tinasotamiehet on jaksotettu tarina. Alku Helsingissä ja lähtö Lontooseen esiintymään vievät lähes sata sivua, temmeltäminen kaupungissa ja sen liepeillä saman verran,  kunnes tapahtumat ryöstäytyvät vauhtiin. Englannissa ei olla turhaan, sillä Pyöreän pöydän ritareilla on oma tarkoituksensa. Juonipaljastuksia varoen täytyy raottaa sen verran, että kirjan pakollisesta pitkästä saarnasta tulevaisuuden uhkakuvista ja mahdollisuuksista käyttää tosiaan Merlinin näköinen hahmo. 

 Tinasotamiehet on mainio tiivistys Tomia hakemaan tulleille roboteille. jotka kaikki näyttävät kuin veljeksiltä. Loppu onkin vauhdikasta rymistelyä, missä ei lontoolaisten tavallisten kansalaisten psyykeä ajatella. Minaan ihastunut varassakin johtaja Jimmy pamautetaan hengiltä tuosta vain. Eihän kilpakosijoita Tomille tarvita?

 Lopuksi jää jännittämään miten Mikama saa kehrättyä kaikki lankansa yhteen. Kyllä se onnistuu, väliin pitemmillä pistoilla, välillä tikaten. Sodanvastaisuus, robottitematiikka ja koneeseen rakastumisen filosofiat ovat pitkin sarjaa tutusti läsnä. Mina saa yllättäen erilaisen Tomin, professori Wiktor Zofiansa ja tulevaisuuskin näyttää olevan menossa oikeaan suuntaan.

Haikeasti muistelen – ja taidanpa kaivaa taas esiin – 80-luvun lukuelämyksiä Isaac Asimovista aloittaen. Säätiö ja Imperiumi, Robotit ja Robotit ja Imperiumi…

Jos metsään menet, mörön tapaat

Sarjakirjoittamisen onni ja tuska lisääntyy varmaan, kun viimeistä osaa viedään. Onkohan myös niin, että jos Hollywoodissa kehitteillä on elokuva Mörkö-kirjoista, tämäkin vaatinee jotain hurjaa kuvattavaa? Parhaimmillaan Mörkömaailma on mielenkiintoinen, jännittävä ja yllätyksiä täynnä. Nyt tuntuu kuitenkin, että langat solmitaan aika nopeasti ja helpon oloisesti Mörköviestissä (Tammi 2020, kuvitus Pasi Pitkänen). 

Perusideana on Portinvahdin päätös jättää ovi oman onnensa nojaan, jolloin noidat pääsevät jäljille. Sivujuonteena kerrotaan sitten mörköjen luona asustaneen tutkijan ja Kaapon idolin Runarin kuolema. Juurimehua ei enää ole, joten hänen pitkäikäisyytensä salaisuus selviää ja hiipuminen alkaa. Jännityselementtinä on nyt kolme noidan tunkeutuminen Maikin kotiin hakemaan Portinvartijaa takaisin. Yhtäkkiä noidat sulavat olemattomiin: varsinainen noitiennoita onkin kuollut sopivasti.

Paluu on mahdollinen, ja Tolosen varsin hauskasti keksimä puhuva Kylpytakki saa mahdollisuuden lähteä Mörkömaailmaan – kenties uutena Suurena Henkenä ja Johtajana? Muitakin tapahtumia löytyy: Hellemaiden perhe aikoo muuttaa, avoimesta mörköovesta livahtaa oikein pirullinen purija eli mormaatti, jonka pyydystämisessä on omat hankaluutensa, koulussa tapahtuu sitä ja tätä ja niin edelleen. Kieli on mukavaista, joskin välillä toisteista. Pasi Pitkäsen kuvat vauhdikkaita, joskin noidat aika traditionaalisia, jopa tylsiä. No mitäpä tässä, onnellinen loppu on aina onnellinen loppu.

 Unissa ovat tarinan avaimet

Ja onhan Tuutikki myös ahkera. Jossakin mörköjen välissä on muhinut myös Agnes ja unien avain (WS, kuvitus Kati Vuorento). Esiin astuu pirteä ja peloton 11-vuotias Agnes, joka muuttaa vanhempiensa eron jälkeen äitinsä kanssa Harmalaan. Unien avain kiteyttää mainiosti kirjan juonen. Prologissa vanha nainen antaa hienon korulippaan museolle muiden arvokkaiden esineiden lisäksi, mutta yhdellä ehdolla. Se on annettava sille, joka tulee avaimen kanssa paikalle.  Agnes ei tunne ketään, mutta äidin työpaikassa päätoimittajan poika Pontus Olavi, Pullaksi kutsuttu, on mielenkiintoinen tapaus ja kiinnostuu Agnesin ongelmasta. Tämä on nähnyt outoja unia, ja niiden ajamana löytänyt hautausmaalta kivipaaden. Siinä on melkein hänen nimensä, mutta ei sukunimeä. Syntymä- ja kuolinaikakin on sama! 

Tolonen on varma kirjoittaja, joka vie luonnikkaasti ja sopivasti jännitystä lisäämällä juontaan eteenpäin. Toki lukija arvaa varsin nopeasti, miten tulee käymään. Sukulaissuhteet, salatut lapset ja niin edelleen ovat suosiossa monenlaisissa jännitys- ja arvoitustapauksissa – samoin myös unet ja siirtymiset vanhoihin aikoihin. Mutta mukana on kätevästi esimerkiksi tiedon hankintaa, nasevaa sanailua ja mielenkiintoinen suhde Pullan ja Angnesin välillä. Jatkoa lienee tulossa, sillä Pullaa kiusataan ja Agneskin antaa huutia poikajengille. Syksyllä alkaa koulu ja kaikki ovat samalla luokalla. Tolosella on myös silmää kostuttavalle loppuhuipennukselle vanhainkodissa, missä viimeisetkin langat solmitaan yhteen. Erityisesti pidin Kati Vuorensolan herkästä kuvituksesta, missä ihmiset ovat luonteikkaan oikeanoloisia jopa salaperäisesti sivuilla liikehtiviä.

Keväälläkin kirjoja on ilmestynyt miellyttävän runsaasti. Tietoakin on tarjolla, joten kenties tästä koronaa tihkuvasta mediaseurannasta eroon päästyään voisi sitten uppoutua huvipuistojen, pienen avaruusolion, ilmaston muutoksen tai tarunomaisten aarteiden pariin?