Mörkö ja Tinasotamiehet- digin uhrit?

Kirjastojen aukeneminen olisi voinut olla kulttuurin paluun juhlaa. Mielenkiintoista on nähdä, kuinka paljon pelko piilee vielä keuhkoissa. Itse kävin hakemassa tilaukseni säälliseen seniorin aikaan eli heti kello kahdeksan jälkeen. Olin ainoa asiakas! Myöhemmin tukemaan tuli pari rouvaa, joista toinen oli hämmästynyt kuullessaan muidenkin osastojen olevan toiminnassa. Ymmärrettävää lienee, että alkuvaikeuksia löytyi. Kirjojen tilaaminen ei heti onnistunut normaalilla tavalla, joten perinteistä hakua kokeilleet taisivat saada kivasti etumatkaa kysyttyjen kirjojen tilausjonoihin.

 Päättämisen vaikeus

Joka tapauksessa käsissäni oli nyt Anniina Mikaman trilogian viimeinen (?) osa, Tinasotamiehet (WS 2020). Aikaisemmin hymistämäni osat ovat menestyneet mukavasti. Taikuri ja taskuvaras (2018) sai Topelius-palkinnon, Huijarin oppipoika (2019) taas komeili nuortenkirjallisuuden Finlandian ehdokkaana. Kansien hienon yhtenäisen kuvaston on luonut Sami Saranäki.

Ei helpolla lukija pääse nytkään, sillä Tinasotamiehissä on vain kymmenkunta sivua vähemmän kuin edellisessä, melkein neljäsataa. Ja yhä Mikaman kertojan ote on varsin pitävä. Tämänkin urakan saa selvitettyä päivän mittaan, kun ei raski kovin pitkäksi aikaa laskea opusta syrjään. Mutta kun on tullut ahmineeksi myös Tuutikki Tolosen Mörköviestiä – sekin trilogian viimeinen (?), pohtii tätä lopettamisen lankojen keräämistä.

Molemmalla kirjailijalla on varmasti ollut tukenaan tarkasti hahmotellut tiekartat. Kysymysmerkki jatkojen kohdalla tarkoittaa sitä, että kumpikin jättää takaportin hieman auki. Kuten tapana on.

 Taustatyöstä rakenteeseen

Tinasotamiehissä kiinnittää huomiota hyvin tehtyyn taustatyöhön – kautta koko trilogian. Siinähän esitellään ensin elävä historiallinen Helsinki, sitten Krakova aikaisemmin vuonna 1829 ja nyt tarunhohtoinen Englanti 1891. Jopa junamatkustaminen viktoriaanisessa Englannissa on tarkistettu.

Kolmikko maalaa esiin niin rakkaustarinan kuin huiman näkökulman erilaisiin todellisuuksiin. En tiedä onko yllättävää, että Tinasotamiehet ikään kuin ottaa myös kantaa pinnalla olevaan digitalisointiin ja ehkä hiukan koronaankin ja hävittäjähankintoihin…  Taistelurobotit käyttävät häivetekniikkaa ja sudenkorentohävittäjiä. Päähenkilöistä Minan rakkauden kohde Tom on tulevaisuudesta tullut robotti, jonka rakentanut yhtiö on valtaamassa tulevaisuudessa koko maailman. Toisaalta Marsin siirtokunnasta löytyneen omalaatuisen eliömuodon omistaja voisi vielä tehokkaammin kontrolloida maapalloa. Irti päässeinä nämä mikroskooppisen pienet arkeonit voisivat tuhota tai pelastaa meidät.

Tinasotamiehet on jaksotettu tarina. Alku Helsingissä ja lähtö Lontooseen esiintymään vievät lähes sata sivua, temmeltäminen kaupungissa ja sen liepeillä saman verran,  kunnes tapahtumat ryöstäytyvät vauhtiin. Englannissa ei olla turhaan, sillä Pyöreän pöydän ritareilla on oma tarkoituksensa. Juonipaljastuksia varoen täytyy raottaa sen verran, että kirjan pakollisesta pitkästä saarnasta tulevaisuuden uhkakuvista ja mahdollisuuksista käyttää tosiaan Merlinin näköinen hahmo. 

 Tinasotamiehet on mainio tiivistys Tomia hakemaan tulleille roboteille. jotka kaikki näyttävät kuin veljeksiltä. Loppu onkin vauhdikasta rymistelyä, missä ei lontoolaisten tavallisten kansalaisten psyykeä ajatella. Minaan ihastunut varassakin johtaja Jimmy pamautetaan hengiltä tuosta vain. Eihän kilpakosijoita Tomille tarvita?

 Lopuksi jää jännittämään miten Mikama saa kehrättyä kaikki lankansa yhteen. Kyllä se onnistuu, väliin pitemmillä pistoilla, välillä tikaten. Sodanvastaisuus, robottitematiikka ja koneeseen rakastumisen filosofiat ovat pitkin sarjaa tutusti läsnä. Mina saa yllättäen erilaisen Tomin, professori Wiktor Zofiansa ja tulevaisuuskin näyttää olevan menossa oikeaan suuntaan.

Haikeasti muistelen – ja taidanpa kaivaa taas esiin – 80-luvun lukuelämyksiä Isaac Asimovista aloittaen. Säätiö ja Imperiumi, Robotit ja Robotit ja Imperiumi…

Jos metsään menet, mörön tapaat

Sarjakirjoittamisen onni ja tuska lisääntyy varmaan, kun viimeistä osaa viedään. Onkohan myös niin, että jos Hollywoodissa kehitteillä on elokuva Mörkö-kirjoista, tämäkin vaatinee jotain hurjaa kuvattavaa? Parhaimmillaan Mörkömaailma on mielenkiintoinen, jännittävä ja yllätyksiä täynnä. Nyt tuntuu kuitenkin, että langat solmitaan aika nopeasti ja helpon oloisesti Mörköviestissä (Tammi 2020, kuvitus Pasi Pitkänen). 

Perusideana on Portinvahdin päätös jättää ovi oman onnensa nojaan, jolloin noidat pääsevät jäljille. Sivujuonteena kerrotaan sitten mörköjen luona asustaneen tutkijan ja Kaapon idolin Runarin kuolema. Juurimehua ei enää ole, joten hänen pitkäikäisyytensä salaisuus selviää ja hiipuminen alkaa. Jännityselementtinä on nyt kolme noidan tunkeutuminen Maikin kotiin hakemaan Portinvartijaa takaisin. Yhtäkkiä noidat sulavat olemattomiin: varsinainen noitiennoita onkin kuollut sopivasti.

Paluu on mahdollinen, ja Tolosen varsin hauskasti keksimä puhuva Kylpytakki saa mahdollisuuden lähteä Mörkömaailmaan – kenties uutena Suurena Henkenä ja Johtajana? Muitakin tapahtumia löytyy: Hellemaiden perhe aikoo muuttaa, avoimesta mörköovesta livahtaa oikein pirullinen purija eli mormaatti, jonka pyydystämisessä on omat hankaluutensa, koulussa tapahtuu sitä ja tätä ja niin edelleen. Kieli on mukavaista, joskin välillä toisteista. Pasi Pitkäsen kuvat vauhdikkaita, joskin noidat aika traditionaalisia, jopa tylsiä. No mitäpä tässä, onnellinen loppu on aina onnellinen loppu.

 Unissa ovat tarinan avaimet

Ja onhan Tuutikki myös ahkera. Jossakin mörköjen välissä on muhinut myös Agnes ja unien avain (WS, kuvitus Kati Vuorento). Esiin astuu pirteä ja peloton 11-vuotias Agnes, joka muuttaa vanhempiensa eron jälkeen äitinsä kanssa Harmalaan. Unien avain kiteyttää mainiosti kirjan juonen. Prologissa vanha nainen antaa hienon korulippaan museolle muiden arvokkaiden esineiden lisäksi, mutta yhdellä ehdolla. Se on annettava sille, joka tulee avaimen kanssa paikalle.  Agnes ei tunne ketään, mutta äidin työpaikassa päätoimittajan poika Pontus Olavi, Pullaksi kutsuttu, on mielenkiintoinen tapaus ja kiinnostuu Agnesin ongelmasta. Tämä on nähnyt outoja unia, ja niiden ajamana löytänyt hautausmaalta kivipaaden. Siinä on melkein hänen nimensä, mutta ei sukunimeä. Syntymä- ja kuolinaikakin on sama! 

Tolonen on varma kirjoittaja, joka vie luonnikkaasti ja sopivasti jännitystä lisäämällä juontaan eteenpäin. Toki lukija arvaa varsin nopeasti, miten tulee käymään. Sukulaissuhteet, salatut lapset ja niin edelleen ovat suosiossa monenlaisissa jännitys- ja arvoitustapauksissa – samoin myös unet ja siirtymiset vanhoihin aikoihin. Mutta mukana on kätevästi esimerkiksi tiedon hankintaa, nasevaa sanailua ja mielenkiintoinen suhde Pullan ja Angnesin välillä. Jatkoa lienee tulossa, sillä Pullaa kiusataan ja Agneskin antaa huutia poikajengille. Syksyllä alkaa koulu ja kaikki ovat samalla luokalla. Tolosella on myös silmää kostuttavalle loppuhuipennukselle vanhainkodissa, missä viimeisetkin langat solmitaan yhteen. Erityisesti pidin Kati Vuorensolan herkästä kuvituksesta, missä ihmiset ovat luonteikkaan oikeanoloisia jopa salaperäisesti sivuilla liikehtiviä.

Keväälläkin kirjoja on ilmestynyt miellyttävän runsaasti. Tietoakin on tarjolla, joten kenties tästä koronaa tihkuvasta mediaseurannasta eroon päästyään voisi sitten uppoutua huvipuistojen, pienen avaruusolion, ilmaston muutoksen tai tarunomaisten aarteiden pariin?