Vähähelvetin luolasta Liuksialan tuoksunappiin

Suomessa tehdään upeita tietokirjoja. Suomen luolat on 432-sivuinen järkäle, ja Kirkkojen ja kartanoiden kätköistä puolestaan tyytyy neljäänsataan sivuun. Molemmissa on runsaasti upeita värivalokuvia.

Miksi lastenkulttuurin vinkkari hurahtaisi tällaisiin opuksiin? Useastakin syystä: molemmat kirjat sisältävät määrättömästi ideoita uusiin kirjoihin, lasten seikkailuihin, fantasian tekemiseen, historian tutkimiseen ja ymmärtämiseen, lasten kanssa retkeilyyn, Suomen maantiedon elävöittämiseen, vanhoihin tapoihin ja perinteemme tunnistamiseen.

Siis tietokirjallisuutta parhaimmillaan.

Kukapa lapsi tai nuori voisi vastustaa poikkeamista Paraisilla Pirunkallion luolassa tai Nousiaisissa Sika-Kyöstin luolassa? Samalla nämä luonnon muovaamat ja ihmisen lisää työstämät piilopaikat kertovat kansanperinteestä ja luonnon mystiikasta. Luolien yliluonnolliset asukkaat ovat kuin suoraan saduista, fantasiaromaaneista tai kauhukertomuksista. Pakasaivon luolassa voi kuvitella Lapin tietäjien ja shamaanien tehneen unenomaisia matkojaan – itsekin käytin hyväkseni luolien ja kaivantojen magiikkaa fantasiatrilogiani toisessa osassa, Käärmekiven arvoituksessa (2011). Savonrannan Läpityöstävän saarella pelästyttävät ulvovat paholaiskivet. Monista paikoista löytyy myös rajaluolia eli kallio- ja lohkareportteja, joiden kautta tietäjät kulkivat toiseen todellisuuteen. Kun ajaa Rautjärvelle, Torsansalon Linnavuorelle, kannattaa ehdottomasti fiilistellä Pirunkirkossa, missä 1800-luvulla tunnettu kansanparantaja, 1840-luvulla kuollut Pohu-Matti työskenteli.

Kansi Martti Sirola

      Suomen luolat (Salakirjat 2015) on todellinen suurtyö esitellessään maamme mielenkiintoisimpia luonnonkohteita. Viiden alan asiantuntijan monikymmenvuotinen työ on tuottanut monipuolisen yleisteoksen, jonka annista löytää jokainen jotakin. On tekniseen puoleen suuntautuneille viimeistä tietoa luolatutkimuksista, metodeista, välineistä ja historiasta. On jännittäviä kuvia luolien eläimistä – suosittelen varomaan sivua 59, missä suuressa värikuvassa lähelle tulee Luola-aukkohämähäkki (Meta menardi) Kaarinan Ryövärinluolassa. On kansanperinteen asujaimiston esittely hiisistä maahisiin, haltijoista jättiläisiin. On mielikuvitusta ja seikkailukirjan tekijää riemastuttavat selvitykset löytyneistä aarteista, luista ja muista oudoista asioista.

     Kesäpaikassani Sammatissa on esimerkiksi Luolavuoren luola, missä piileskeltiin isonvihan aikaan tai Sipoossa Lyftenskyrkan kolmella suuaukollaan. Sipooseen liittyy muutenkin tarinoita mm. muinaisista uhripaikoista, murhista ja aarteista. Huomaan, että olen kirjoissani ollut todella innostunut luolista – mikähän elämääni liittynyt seikka on päästänyt tämän alueen valloilleen? Kulmikkaassa kalliossa (2013) ison vihan aikaisesta luolasta löytyy rahakätkö, Kolmikko luolajahdissa (2006) käsittelee juuri sipoolaista luola-arkkitehtuuria.

     Ja tarkat sijainnit, erityispiirteet, tarinat ja löydökset yli tuhannesta kotimaisesta luolasta. Täytyy samalla ihailla suomalaisten nimien kekseliäisyyttä. Vaikka Pirunkirkkoja onkin runsaasti vähän joka puolella, on Metsäsianlinna, Vepsän Pirtubaari, Moronreikä, Enkelinpesä, Hitonpesä, Lempokivi jo verbaalista tulitusta.

Kansi Jukka Murtosaari

Kerro millä syöt ja juot

niin tämä kirja selittää, millaista silloin oli. Visa Immosen Kirkkojen ja kartanoiden kätköistä (Maahenki 2015) on sekin mitä innoittavin kirja perinteestä ja historiastamme kiinnostuneille – ikään katsomatta, sillä Visa Immosen tyyli kirjoittaa on selkeää, sopivasti havainnollistavaa ja välillä jopa jännittävää. Hän on selvästi ottanut oppia palkituista historian teoksista ja kertoo sopivasti väleihin kuin sivustakatsojan kommentteja juhlahumuista ja arkisista askareista. Kirja alkaakin reportaasilla Turun linnan siivouksesta joulun alla 1562. Juhana-herttua johtaa linnan koristelemista odotellessaan juuri vihittyä vaimoaan Katariina Jagellonicaa Tammisaaresta. Kohtausta on ollut helpompi kuvitella, koska linnan toimista on jäänyt paljon erilaista kirjallista tietoa omaisuusluetteloista juhlaruokiin.

     Kun kulta ja hopea säihkyivät Turun linnassa Juhana-herttuan aikana, säätyläiset tyytyivät hiukan vähempään, palkolliset vielä harmaampaan ja tavallinen kansa sinnitteli miten taisi. Millaisia ylellisyysesineet olivat viitisen sataa vuotta sitten? Immosen lähtökohta on virkistävästi erilainen. Ylellisyyttä ei ole totuttu liittämään Suomen menneisyyteen, pikemminkin toistetaan mantraa köyhyydestä. Immosen kirja todistaa päinvastaista. Keskiajalla ja uuden ajan alussa Suomessakin säihkyi kultaa ja hopeaa kirkoissa ja kodeissakin. Immonen toteaa, että yksi syy köyhyyden ylistämiseen on ollut vanhimman kultasepäntyön vähäinen tutkimus. Varhaiset esineet ovat kadonneet tai hajallaan, mutta nyt Immonen on saanut koottua upean värikuvakavalkadin suomalaisesta ylellisyydestä. 

Seikkailuntekijää saattaa kiinnostaa erityisesti Immosen toteamus, miten uusia metallinilmaisimien löytöjä on tehty koko ajan lisää. Mielikuvitusta kutkuttavat kirjaankin merkityt aarrelöydöt, paikat ja paljastuneet esineet. Paljon on vielä löytymättäkin. Ehkä voisi tyytyä jopa vain Lentiiran Kuhmoniemen tapaiseen filigraanikoristeiseen hopeanappiin tai vähän hienompaan, Liuksialan kartanon tuoksunappiin? Siinäpä muuten mainio uusiomalli!

Visa Immonen on jaotellut kirjansa oivasti selventäviä otsikoita myöten. On pappi, lukkari ja talonpoika elossaan, käsityöläisen arkea, kun kultaseppä Sven valmistaa ehtoollismaljan ja käydään läpi muuta kirkollista kulta- ja hopeaesineistöä. Entäpä juhlallinen ateriointi ja ruokapöydän esineet? Pukeutuminenkaan ei ollut leikin asia: miltä aatelisen ja talonpojan kuului näyttää? Kirkkojen ja kartanoiden kätköistä oli minulle mainio lisämatka sellaisten nuorten faktiokirjojen lukemisen jälkeen kuin Herttuan hovissa ja Vallan varjoissa, jotka käsittelivät kertomusten ja tieto-osioiden kautta samaa aikakautta Suomessa. Tuntuukin siltä, että esimerkiksi kouluopetukseen saa nykyisin hienoja yhdistelmiä, kun käsitellään Suomen historiaa näiltä ajoilta. Näissä kirjoissa on myös hienoja kuvituksia – Kirkkojen ja kartanoiden kätköistä esittelee lähikuvia esineistä niin, että niihin voisi koskea.    

     Ja seuraavan seikkailukirjaan on siis täysin mahdollista löytää jostakin Nivalasta vielä lisää  kahvallisia hopeamukia tai Maskusta hopealusikka, varressaan Neitsyt Maria Jeesus lapsi sylissään. Paikallistihan nakkilalainen koulupoika Kokemäenjoen etelärannalta kahden kiven välistä kullatun hopealusikan koristeineen!
Erityisesti pitää huomata, että näiden hienojen kotimaisten tietokirjojen taustalla on erikoiskustantajia. Taloudellisten laskelmien aikana voi todellakin suomalaisten luolien ja syömisen myyntiarvo olla kovin arvaamaton. Onneksi riskinottajia vielä löytyy. Toivottavasti nämä kirjat tulevat jollakin tapaa esille myös mietittäessä tietokirjallisia mainetekoja ja niiden palkitsemista.

Lapanen ja Noan arkki pelastaa syksyn

Kaiken taloudellisen ja inhimillisen hädän keskellä voi kirjallisuudesta olla todellista lohtua ja samalla myös viisasta asioiden paikoilleen järjestelemistä.

    Aikoinaan kirjastoalan tiedostavina vuosina puhuttiin paljon esimerkiksi viihteen ja todellisen hyvän kirjallisuuden hankinnoista ja painotuksista. Oli toisaalta Viisikkojen ja vaikkapa Anni Polvan yksioikoisten seikkailujen hyvältä lukemiselta viemä raha tai Kemin kirjaston tarjoama sarjakuvien kavalkadi – siihen aikaan melko eriskummallinen valinta.

    Suoraan asiakkaalta tullut palaute eräästä Anni Polvan romantillisesta aikuissaagasta sijoitti tekstin merkittävyyden omiin mittasuhteisiinsa: ”Tämä kirja nosti minut ylös masennuksesta ja itsemurhan hautomisesta.”

    
    Kaksi opusta on pitänyt minua myönteisellä mielellä alkavan syksyn pyörteissä. Käteen osui hiukan vanhempi isokokoinen saaga lapasesta ja tammenterhosta. Suvi-Tuuli Junttila ihastutti minua jo edellisellä kirjallaan Missä, tässä, jossakin… ja viehättävää kyllä, joitakin tuttuja esineitä vilahtaa uudemmassakin seikkailussa. Ennen kaikkea Junttilan valokuvakollaaseissa Minne matka, Lapanen? (Schildts&Söderström 2014) on salaperäistä valon hehkua, yllättäviä yksityiskohtia, luontoa, johon on helppo uppoutua ja vain rauhoittua.  Pudonnut Lapanen lähtee pirteän Tammenterhon kanssa uusia  maisemia ja seikkailuja etsimään, on eksymässä, joutumassa kaupungin vilinän yliastutuksi – ja löytää kaatopaikalta kavereita ja uusia tarinoita. 

Suvi-Tuuli Junttila

    Hämmästyttävää, miten Junttila saa tekolumen elämään, kaarnan tuntumaan kädessä, koiran kuonon tuhisemaan ja sankarinsa elollistumaan kuin vanhat kaverit. Lapsen kanssa kirjaa on antoisaa kahlata läpi, makustella lumen syvyyttä, miettiä keneltä lapanen on pudonnut ja minne Tammenterho loppujen lopuksi lähtee tai kuinka Lapasen lopulta käy.

    Kiitos Junttilalle odotellessa tässä jännityksellä syksyn ja talven mahdollista tuloa.

Meripihkaa ja arkin rakentamista

Toinen syksyn alkuani komeasti ryydittänyt saaga on kolmas Puiden tarinoita –sarjan osa, Merenkulkija. Kun siellä täällä on haikailtu vanhan kunnon sadun perään, voi tästä sarjasta puhua jo hienona uutena klassisten muotojen uudelleentulemisena. Iiro Küttner kertojana on taitava. Puihin liittyvät saagat alkavat traditionaalisesti sadun elementeillä ja rekvisiitalla. 

    Nyt ollaan jossakin Prinssin valtakunnassa, lähellä merta haaveilemassa oikealla laivalla purjehtimisesta. Aavikolla ei ole kuitenkaan puita, vain meripihkaa, jolla Prinssin alamaiset saavat vaihdettua itselleen muita hyödykkeitä. Meripihkasta tulee suosittua, ja rikkaudet saavat ahneuden heräämään. Prinssi vaihtaa pihkaa ovelan kauppiaan kolmeen siemeneen Maailmanpuusta, joista pitäisi kasvaa puuta laivan tekoa varten.

    Küttnerin sadun loppu on kuin upea risteytys seikkailusadusta, legendoista ja ihmeistä. Ahne kauppias valloittaa meripihka-alueen, vie aikuiset pois ja pakottaa lapset etsimään lisää aarteita. Vanha orja, entinen laivanrakentaja, huomaa siemenistä kasvaneiden puiden olevan mastoja. Lapsien avulla hiekasta löytyy laiva ja valtava meripihkajärkäle. Jotta en paljastaisi lopun upeaa visiota, totean vain, ettei Noan arkin tarinakaan kaukana ole. Merkillepantavaa on sekin, että teksti soljuu juohevasti ääneen luettaessakin – voi hyvällä mielikuvituksella kuvitella olevansa nuotiolla kertomassa…

    Ville Tietäväinen kuvittaa edelleen hienoin, osin sarjakuvamaisin ja puumaisin ottein. 

Henkilökohtainen suosikkini on sivun 25 vertauskuvallinen visio laivanrakentaja-orjasta, joka katsoo miettiväisenä valtavaa outoa puuta. Runko on lehtikuusta, oksat tammesta, lehdet kuin saarnesta – kuin puu jonkun toiveista.
     "Ja Prinssi tunsi, miten syvällä hänen jalkojensa alla, meren synkimmissä syvänteissä merihirviöt kohottivat päätään ja katsoivat laivan puoleen musta sydän täynnä mitä valkeinta rakkautta."

    Lohdullista, että ratkaisuun päästään, vaikka se ihme onkin. Kiitos Küttnerille ja Tietäväiselle tähän maailmantilanteeseen niin oivasti puheenvuoronsa ja ratkaisumallin antavasta myönteisestä eepoksesta.

Ruby, Dibitassut ja Robogem - apua!

Kova väite – maailman paras?

Tänään kansainvälisenä lukutaidon päivänä voikin olla hyvin suotavaa ja oireellista puhua kirjoista, jotka opettavat lapsia ohjelmoimaan. Kyseistä taitoa on kaivattu valtionhallinnon ylimpiä tahoja myöten pelastamaan suomalaisten lasten heikentyvää menestymistä erilaisissa lukemistutkimuksissa. Linda Liukkaan vihdoinkin ilmestynyt ”Maailman paras koodisatukirja” eli Hello Ruby (Otava 2015) näyttää, että tarvitaan siis KIRJA kertomaan ohjelmoinnista – verkko ei sitten riittänytkään?

    Hello Ruby ei tosiaankaan ole yksin huseeraamassa markkinoilla, vaikka onkin saanut yltäkyllin tv-tilaa ja mainostaa ympäri maailmaa voittokulustaan. Lapsien koodauspotentiaalista kilpailevat myös Elina Hiltusen, Emilia Hiltusen ja Otto Hiltusen Dibitassut – Matka ohjelmoinnin maailmaan (Readme.fi 2015) – taustajoukoissa myös Linda, tosin Mannila. Kaikkein komeimman paketin rahalla saa kuitenkin Oppi ja Ilo-sarjan laatikosta nimeltä Robogem (Sanoma Pro 2015), joka on perhepeli ohjelmoinnin alkeiden hauskaan oppimiseen.

 Pingviinit ja koirat vauhdissa

    Sekä Hello Ruby että Dibitassut käyttävät raameina tarinoita. Linda Liukkaalla on pingviinejä, django, pyton, lumileopardi, ketut ja robotit. Rubyä luonnehditaan uusien asioiden oppimisen rakastajaksi, joka inhoaa luovuttamista. Hän kertoo mielellään mielipiteensä. ”Haluatko kuulla? Isäni on maailman paras. Kerron hyviä vitsejä. Olen jekuttaja ja haluan kuppikakkuni ilman mansikoita.” Amerikkalaistyyliin Liukas kiittelee ensisivullaan Kickstarter-yhteisöä, toteaa, että Android-robotti on tuotettu ja muokattu Googlen luoman ja jakaman alkuperäisen mallin mukaan sekä käytetty Creative Commons 3.0. Attribution –linsenssissä kuvattujen ehtojen mukaan.

    Tämä huojentaa todella lukijan mieltä.

    Itse tarinassa ei ole kovinkaan paljon alussa luvattuja lapsuuden tarinoiden aihioita, onpahan omassa pikkumaailmassaan elävä Ruby, silloin kun isä käy töissä ja työmatkoilla. Äitiä ei ole mailla halmeilla, mutta isä se osaa järjestää aina yllätyksiä. Ruby löytää postikortin: isä on piilottanut viisi aarretta, jotka Rubyn on löydettävä. Kirjan lopussa on vielä työkalupakki, joka ohjaa lasta ohjelmoinnilliseksi ajatteluksi eli opit järjestetyn käskyjonon, purkamisen osiin ja säännönmukaisuuksien hahmottamisen. Jos pääset niin pitkälle, sillä Rubyn varsinaiset seikkailut ovat kovin yksinkertaisia, kuvitus ei erityisemmin tue lauseitakaan ja vaikuttaa summamutikan oloiselta ja sekavalta. Tuntuu siltä, että kirja on tehty tapetilla olevan aiheen myyntituotteeksi ja toimii paljon paremmin omassa ympäristössään, netissä. Toki se on päässyt lastenkirjojen eniten myytyjen elokuun kirjojen listalle. Ja onhan Linda Liukas nyt lunastanut käyttämänsä tittelin lastenkirjailija oikein kovakantisella opuksella. Lastenkulttuuripalkintonsa Liukas on ansainnut varmaan asian nostamisella yleiseen tietoisuuteen ja kovalla esiintymisdraivilla.

Koirien merirosvopelit

    Ei ehkä ihme, että kun Ruby jää aikuisen sinnikkään opastuksen varaan, Dibitassut kiinnostaa koko ajan nuoria lukijoita. Toki Dibitassut ovat nekin Futurecoden tavaramerkkejä ja tietyn mallin mukaan koheltavia inhimillistettyjä koiria. Sekä Ruby että Dibitassut käyttävät hyväkseen varsin lyhyitä lauseita. Dibitassuissa tekstityyppi on iso ja helposti luettavissa ja sanat ovat tuttuja. Ruby puolestaan innostuu kovin teatraaliseen ja vaikeasti ymmärrettävään ilmaisuun: ”Keskity puhtaisiin asioihin” lumileopardi neuvoo järkähtämättömänä. ”Älä kiinnitä huomiota yksityiskohtiin, jotka vain sekoittavat. Näin keksit ratkaisun.”  Toki Dibitassuissakin on huvittavia yksi-ilmeisiä mallisuojan mukaisia hahmoja ja taloissa alkuperäiset nimet, mm. School… Mutta Dibitassut tassuttelee konkreettisella tasolla. Välillä on mukavaa kirjaston hehkutusta, mutta ohjelmointi lähtee tietokonepelin rakentamisen kautta. Tyypillinen poikakoira Viki tekee malttamattomana kaikkea hassua, ennen kuin tajuaa miten asioita rakennetaan. No, hyvänä tukena on tyttökoira Emmi, joka tönii oikeaan suuntaan. Kuin suomalaisesta koulumaailmasta?

    Tärkeäksi ”kohokohdaksi” nousevat käskyt, niin Rubyn kanssa kuin Vikin lyhyttä muistia kartoitettaessa. ”Voi Viki, etkö muista mitä opetin? Ohjelmoinnissa pyritään tekemään toiminnot mahdollisimman vähillä komennoilla. Esimerkiksi kun pyysin sinua ohjaamaan minut kirjahyllylle, ohjelmoit minua sanomalla ’toista 10 kertaa: (ota askel)’ ja ’toista kunnes’.” Pelihän siitä syntyy, ja kenties intoa omankin seikkailun hahmottamiseen.    Mitenkähän olisi ollut, jos joku mainioista lastenkirjailijoistamme olisi päästetty irti näille markkinoille, sillä kuinka kummassa kiva teksti ja vauhti alkavat tuntua ääneenkin lukiessa tönkköiseltä kun päästään käsittelemään ohjelmointia?

Pelilaudalla tönitään ohjelmia

     Sitä ei nimittäin tapahdu Robogenin kanssa, vaikka aikuisen ohjeet kertovatkin, että nyt lapset oppivat hahmottamaan loogisen päättelyn ja yksityiskohtaiset ohjelmointikäskyt. Strategiapelissä nimittäin taistellaan timanteista ja ohjaillaan omia robotteja kahmimaan mahdollisimman monta aarretta – ihan siis kunnon taloudellista ajattelua pelin ohessa. Pelin suunnittelija, Koodikoulun perustaja Juha Paananen, ei ole ehkä onneksi innostunut hurjempiin avaruusseikkailuihin. Hän on luonut varsin koukuttavan lautapelin, jota suositellaan yli kuusivuotiaille, mutta tämänhän ääressä innostuu varttuneempikin, ehkä nuorempikin – eikä tässä tarvitse antaa lapsen voittaa. On nimittäin täysi työ pähkäillä itse robottinsa liikekannallepanoa käskykorttien avulla liikkumaan taitavasti pelilaudalla ja välttelemään esteitä. Lapset näyttävät näppärästi oivaltavan, miten aikuisen robotin saa yllättäen torpattua syrjään juuri timantin läheltä. Samalla tulevat ohjelmoinnin perusasiat opittua kuin huomaamatta. Pelin hyvyyksiin kuuluu myös mahdollisuudet monipuolistaa kulkua – tai vähän yksinkertaistaa… Mikko Saari toteaa Lautapelit-sivuston arvioinnissaan – ja tähän yhdyn mieluusti: ” Pelinä Robogem ei ole kovin syvällinen, mutta lapset innostuivat ja ohjelmointiharjoituksena peli on hauska ja kiinnostava. --- Robogem on parhaimmillaan opetusvälineenä, mutta kyllä se pelinäkin toimii. Peliä on helppo suositella ohjelmoinnin alkeiden opettelun tueksi alakoululaisille. Perhepelinäkin se toimii.”

    Taitaa olla niin, että kaikki kolmea voidaan käyttää toisiaan tukien. Kaikilla on tietenkin myös netissä omat sivustonsa ja lisämateriaalinsa ja hehkutuksensa. Kun Robogenistä lähdetään oman pelin suunnitteluun Dibitassujen kanssa, kyetään varmaankin saamaan aika paljon enemmän irti myös Linda Liukkaan ja Rubyn manöövereistä. Mutta eivät nämä kirjat varmaan ainoiksi oppaiksi jää – tämä on juuri nyt trendi ja must… Mutta aina nämä opukset voittavat tietokirjallisuuden myydyimmät eli  värityskirjat.