keskiviikko 7. huhtikuuta 2021

Lukuja, leikkejä ja punainen hame

 

Kevät tulee yhtä varmasti kuin Lukuviikko, Muumipeikon herääminen vähän liian aikaisin ja Finlandian raatien uudet kokoonpanot. Niin, ja tietysti Lastenkirjainstituutin kokoamat viime vuoden ilmestymismäärät ja Kustannusyhdistyksen myyntiluvut. 

Voi kun olisi Toven oma viiva!
Ensimmäinen koronavuosi ei näyttänyt lukujen perusteella sujuneen niinkään huonosti. Kirjojen myynti laski vain hiukan, ja e- ja äänikirjojen huima nousu kompensoi sekin. Kuvakirjat jylläsivät tietysti (437 kpl), mutta lasten ja nuortenkirjatkin ylsivät yhdessä aivan samaan lukuun. Tietokirjojen osuus (232) on kasvanut parin viime vuoden aikana mukavasti.

 Lukuviikko ja lukujen summa

 Luvuthan eivät kerro kovinkaan paljoa tasosta. Mukaan mahtuu runsaasti toisintoja, sarjoja, käännöksiä, tutuntuntuisia ratkaisuja ja helppoja kevytversioita.

Parhaiden löytämiseen tarvitaan rutkasti tiedotusta, löytämisen helpottamista, arvioita ja aktioita. Niitä on aina ollut tarjolla Lukuviikolla 5.-11.4, jonka teema on tänä vuonna ”Lukutaito on kansalaistaito”. Tällainen tiivistys on ollut näköjään tarpeen lanseerata näinä aikoina. Mitähän sanoisikaan ystävämme ”Ennen kaikki oli paremmin”.

Huolehtijoita ja uudistajia, kesijöitä ja tekijöitä onneksi on olemassa. Luin sattuneesta syystä – kevätkokous – Lastenkirjainstituutin viime vuoden toimintakertomuksen. Tällaiset koonnit ovat hyviä muistuttajia pitkäjänteisemmästä työstä, jonka osaset saattavat helposti hukkua vuodenkierron syövereihin. Lastenkirjainstituutti selvästi tekee itsestään välttämätöntä toimijaa: koronavuodenkin aikana tapahtumia riitti, uusia innovaatioita, vanhojen parantamista ja haasteita muille järjestöille.

 Ketkä jylläävät raadeissa?

 Finlandia-raatien kokoonpanot ovat aina mielenkiintoista tutkailtavaa. Nyt lastenkirjojen valitsijat ovat tavallista haastavampia. Diktaattorina toimii Perttu Pölönen (s. 1995), joka nuoresta iästään huolimatta – taitaa olla kautta aikojen nuorin valitsija – kantaa mm. titteleitä futuristi, keksijä, puhuja, tietokirjailija, kolumnisti, säveltäjä ja Sävelkellon kehittäjä. 

Entäpä kirjastoimmeiset, joita on näkynyt jo monen kymmenen vuoden aikana jäseninä? Tuleeko kollegoilta paineita tai suosituksia niin kuin joskus aikaisemmin? Aina eivät kuitenkaan luetuimmat opukset olekaan välttämättä niitä koskettavimpia kuten kirjastoalan moniosaaja ja kirjastobyrokraattina toiminut sekä pianoa soittava Päivi Jokitalo varmaan aavistaa. Tämän tietää puolestaan kokemuksesta raadin konkari eli toimittaja, tuottaja, käsikirjoittaja, kriitikko, sarjakuvan tuntija, jonka Sarjakuvastin-albumia on tullut selailtua useampaankin otteeseen. Petri Kemppisellä on todella alueen tuntemusta: Helsingin Sanomissa televisiosta, sarjakuvasta, lastenkirjallisuudesta ja elokuvasta, Ylessä nuortenohjelmien päällikkönä.

Näitä komppaa sitten Lukukeskuksen kehittämistä mietiskelevä Emmi Jäkkö, joka on innostunut Sankaritarinoista pojille (ja meille muillekin).  Lukukeskuksesta on hyvä näköala suoraan lukemisen kentälle, missä kirjailijat koronavuonna ovat enemmän tai vähemmän tehneet live- ja nettilivekeikkoja. Kirjan toisena toimittajana ollut Aleksis Salusjärvi - minusta eräs tärkeimmistä vaikuttajista lukemisen kulttuurin kentällä tätä nykyä – voi varmaan joitakin teknisiä vinkkejä antaa. Olihan hän kaunokirjallisuuden Finlandia-raadin puheenjohtaja kolmisen vuotta sitten. Eikä pidä unohtaa kirjastonhoitajien panosta uudessa kaunon raadissa – siellä on Oodin johtaja Anna-Maria Soininvaara. 
Miten sanoisinko hiukan tietokirjallisuuden puolelle kallistuvat raatilaiset tulkitsevat vaikkapa runsasta faktiomateriaalia? Nyt on hieno mahdollisuus palkita samalla iskulla niin tietoa, tarinaa että tietokuvitusta. Jään odottelemaan mielenkiinnolla.

 Mitä lukujen sisällä?

 Lastenkirjainstituutti on myös kurkistanut kirjamäärien sisuksiin. Sieltä on löytynyt ehkä odotetusti ympäristöasioita ja ilmastonmuutos. Yhteenvedossa todetaan miten niin kauno- kuin tietokirjallisuudessa korostetaan jokaisen mahdollisuutta vaikuttaa omaan elinympäristöönsä. Esikuvia löytyy runsaasti, ja pienikin teko voi olla ratkaiseva. Perheen käsite laajenee myös uusissa kotimaisissa lasten- ja nuortenkirjoissa – on kotoilua, isän ikävää, yhteisyyttä ja erilaisia kriisejä. 

Toisissa yhteyksissä on myös puhuttu varsinkin nuortenkirjallisuuden synkkyydestä. Oikeastaan tittelitkään eivät peittele asiaa. Juuri tullut Lee Baconin Viimeinen ihminen (WS, kuva Karl Kwasny)) on tytön ja robotin odysseia teknodiktatuuriin, Max Brallierin Maailman viimeiset tyypit-sarja (WS, kuva Doudlas Holgate) on taas malliesimerkki Netflixin tuotantotuesta ja kosmisen pahuuden uhasta. Kuin meillä ei ole muita ongelmia omasta takaa, niin pannaan todella humoristiseksi ranttaliksi vielä hiukan  elinvoimaisen maapallon lopulliseksi tuhoamiseksi.

 Onkohan leikki unohtunut kokonaan?

 Olisiko siitä vastavoimaksi, kun korona hellittää? Harjoitella voisi varmaan jo ajoissa. Saattaa muuten olla jonkinlainen atavistinen muistuma lapsuuden lääkärileikeistä, että ystävä rypisti kulmiaan Aikuisten leikkikirjan (Tuuma 2020) kohdalla. Ei hätää, Metti Vuoskun ja Anette Siilin kooste on hyvin säädyllinen kotileikkien kokoelma, joka ei vaadi suuria reksiviittoja. Tuttuja ja niistä tehtyjä variaatioita löytyy, mutta tosiaan, olisin kaivannut optimisti-pessimisti-leikin rinnalle esimerkiksi vielä ahtaammalle laittavia vaihtoehtoja. Ajanvietteestä tämä toki käy ja esimerkiksi, että aikuisillekin tarvitaan jo kädestä pitäen ohjeita.

Eivätkö lasten leikit enää kelpaa? Iloista perheen keskeistä kotoilua, yhteisyyttä ja erilaisten tilanteiden ratkomista? Kirjoista ei ainakaan ole puutetta. Leikki kaikkialla (Cultura 2000) on melkoinen kooste leikin eri osa-alueista ja kirjoista. Mitä mahdollisuuksia! Halataan puuta tai Körötetään kirkkoon, lauletaan Kukurikuusta, Leikisti ja oikeesti ja tutustutaan Mysi Lahtisen Leikkivuoteen. Leikki on totta! ja Leikki vieköön! Toki lastenkirjoissa vielä leikitään, mutta ovatko luonteet ja mallit muuttuneet nekin totisemmiksi?  

 Punaisen hameen voima

 Pysähdyin Jani Toivolan Poika ja hame -kirjan yhdelle aukeamalle (Otava 2021, kuvitus SaaraObele). Siinä koulun pihalla leikitään, ja kuvasta voi etsiä erilaisia variaatioita hyppelyistä pallopeleihin, puuhun kiipeämistä ja muuten vain jutskaamista. Graafisesti ja tarinallisesti seuraavat kuvat muuttavat tilanteen dramaattisesti. 

Jani Toivolan kirja on tietysti kertomus Roni-pojan pakottavasta halusta saada pukeutua hameeseen. Aihe ei ole tietenkään uusi, sitä on käsitelty muun muassa ruotsalaisissa kuvakirjoissa. Kuvallisesti minusta kuitenkin Saara Obelen luomana hameeseen liittyvät ennakkoluulot, pelon voittaminen ja oma tekeminen nousevat hienosti esiin. Punainen hame todella hulmuaa, siinä pyöriessään Roni tuntee nousevansa lentoon ja suoritus saa luokan häijymmänkin kaverin hiljaiseksi. ”Hame muuttuu valtavaksi myrskyäväksi mereksi, ja Roni on kuin suuri uljas laiva aaltojen keskellä. Mitä kovempaa Roni juoksee, sitä vahvempi ja itsevarmempi olo hänelle tulee. Mitä kovempaa hän juoksee, sitä enemmän häntä alkaa hymyilyttää, ja lämmin tunne valtaa koko kehon. Ronista tuntuu aivan kuin hän juoksisi ilmassa. Taivas ja aurinko tuntuvat olevan yhä lähempänä ja koulun piha ja ilkeät pojat jäävät yhä kauemmaksi.”

Kirjaa voi tulkita monella tapaa. Tärkeää on Ronin saama tuki, kodin ymmärtämys ja ystävän luonteva ihastus rohkeasta teosta, joka sai kaikki ihmettelemään ja hiljaisiksi.  Punaisen hameen leikki vie pitkälle miettimään omia tekemisiään ja luulojaan.



 

 

 

 

 

 

 

 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti