sunnuntai 22. marraskuuta 2026

Laputuskirja ja sielunsyöntiohjeet Finlandiassa!





Lauantain 21.11.2026 Kovan viikon illassa taisi olla ensimmäistä kertaa vähän enemmän huulenheittoa lasten ja nuortenkirjoista sekä lukemisesta. Opetusministeriä (jonka nimeä ei oikein osattu ääntää) nokitettiin, koska hänen vanhempansa olivat kyllä näyttäneet lukevan ihmisen mallia. Ei ollut mennyt perille Anders Adlercreutzille, joka nyt on mallina puhelimen äärellä.

Finlandiakin sai osansa. Isossa kuvassa näytettiin Duudsonia eli Jukka Hildéniä ja todettiin, että voittaja on luultavasti kirja, missä on enimmäkseen kuvia. Ihme kyllä ei otettu kiinni Hildénin ilmoituksesta Finlandian ehdokkaiden julkistamisessa ruotsinkielen taidosta, jota ei kuulema ollut. Suomenruotsalaiset kuvittajat olivat kuuden kirjan joukossa hyvin edustettuina täysin ansiosta. Lisääkin olisi mahtunut. Täältä löytyvät raadinkin mielestä vahvat tulkinnat ilmastonmuutoksesta ja selviytymisyrityksistä. Onneksi Hildénille kirjat on käännetty taidolla – mutta ovathan ne kuitenkin aina kääntäjänkin ratkaisuja. Alkuperäinen on aina alkuperäinen. Milloinkahan saadaan ensimmäinen saamenkielinen ehdokas estraadille? 

Ensin paljon kuvia

Aida och värmeböljan (Förlaget M 2026) eli Aida ja helleaalto (suom. Päivi Koivisto, Teos 2026) on kirjailija Hannah Lutzin, kielitieteilijä Carita Frodénin ja ympäristöpedagogi Bergin sekä kuvittaja Jenny Lucanderin näkemys ilmastonmuutoksen kohteista. Takakansi puhuu hienosti asioista ja tulevaisuuden supervoimista empatiasta, mielikuvituksesta ja kyvystä yhteistyöhön.  Tuttuakin tutumpi ratkaisu on näyttää ensin konkreettinen tilanne: uimaan ei pääse vihreän puuron takia. Vaihtoehtona onkin käynti eläintarhassa ja antaa väsyneen gnun silmien seurata Aidaa iltaan saakka ja uneen. Näin saadaan sopiva raami: Aida huomaa olevansa sopiva kohde muutosten seurauksille niin gnuna, mursuna, muurahaisena, kalana, vompattina tai lintuna. Lopussa, sateen vain jatkuessa, käydään metsässä. Aida tuntee kehollaan elämää olevan kuitenkin joka puolella. ”Hän tuntee kuinka ne kaikki ovat eri tavoin olemassa. Sen, että ne ovat elossa. Ja hänkin on.”

Tieto-osuus lopussa hyppii lyhyenä ja opettavaisena hiukan silmille vajaan sivun mittaisena. Kiteytys on ytimekäs: maapallolle nousee kuume. Vaikutus tulee paljolti Jenny Lucanderin tunteisiin vaikuttavista koko aukeaman kuvista, joihin teksti on sijoitettu sopivasti tunnelmaa rikkomatta, esimerkkinä blogin lopussa SOS-kirjan kanssa tulta pakenevat eläimet.

Uusi/vanha katastrofin kuvaus? 

 Olen pitänyt Lena Frölander-Ulfin tummista, jännittävistä tarinoista Rapsu Huiskahännästä , kaupunkien ja maisemien uhkaavistakin kuvauksista kuten Muru ja minä metropolissa.

Hiukan klassisen oloinen maailman lopun aikojen Titanic-versio Lysinea (Förlaget/ Teos, suom. Jaana Nikula 2026) onkin massiivisempi kirja ilman sivunumerointia. Kun kuvakirjoissa teksti on saatu sijoitettua mukvasti kuvituksen joukkoon, nyt on tehty toisenlainen ratkaisu. Tarina etenee valkoisina tekstilappuina, jotka harmittavasti sotkevat aukeaman kokonaisuutta ja vievät samalla pois katseen juonesta. Kokonaisuudesta muodostuu samalla pakostakin levoton. Ehkä tämä on ollut pakon sanelema ratkaisu?

Kertomus on kyllä mukaansa vievä. Siihen lisätään sopivasti paljastuksia laivan elämästä ja uhkaavasta katastrofista. Sankarina on Ruska, orpo ketun pentu, joka on koko elämänsä viettänyt laivalla. Mutta nyt laiva on pysähtynyt. Mitä on tapahtunut? Koska kaikki näkyy Ruskan silmin, päähenkilö on vain heijastuksia ikkunassa – taitava ja mielikuvitusta ruokkiva ratkaisu. Laivalla on tutunoloinen hierarkia, ensimmäisen luokan kaikesta nauttivat tyypit, kakkosluokan tavallisemmat ja kolmannen työläiset. Vajoamisen ja pysähtymisen syyksi paljastuu polttoaineen erilaiset käyttötavat, jotka lopulta ehtyvät. Apatian, epäuskottavuuden ja hälläväliä tunnelmien seassa Ruska muutaman uuden ystävänsä kanssa ei anna periksi. Lopussa myös laivan hämärien ja tummien sävyjen maailmasta päästään ulos. Haaksirikkoutuneet ovat lähellä maata, jonne suunnataan ja ehkä aloitetaan uudenlainen yhteiselon muoto. 

Näitä eri tavoin ilmastonmuutoksia kuvaavia lastenkirjoja lukiessaan joutuu välillä turhautuneena miettimään aikajanaa. Vuonna 1971 Urho Kekkonen kirjoitti esipuheen teokseen S.O.S. Hätäsanoma maan puolesta (Weilin+Göös). Heti ensimmäisellä sivulla kerrotaan, että sata vuotta sitten syntyi uusi sana. Kun nostaa rikkimenneen munan yläkuoren, paljastuu ”Ekologia”. Ja eteenpäin mentäessä paljon muutakin kiinnostavasti ja yllättävästi. Tämä ekologinen viesti maailman kaikille lapsille ei näytä loppuvan.


 
 
Onkohan tämä jo koettu?

Kristiina Wallinin ja kuvittaja Etrika Kallasmaan inhimillistettyä kolmiodraamaa Älä pelkää, Pöö! (Teos 2026) tutkaillessaan tuli mieleen äkiiä viime kertainen Finlandiavoittaja Tomi Kontion ja kuvittaja Elina Warstan sarja orvosta ja sekarotuisesta Koirasta jonka nimi oli Kissa sekä laitapuolen vanhasta ja filosofisesta kulkurista nimeltä Näätä. 

 Nyt henkilögalleriasta läytyy nimittäin vanhuuttaan urautunut säveltäjä Humina, takkuinen Koira ja ujo Kummitus, joka on kyllästynyt yrityksiin pelotella. Puhutaan siis samoin yksinäisyydestä, ilosta ja ystävyyden löytymisestä. Humina saa lehteen syntymäpäivän urahymistyksen. Samassa lehdessä varotetaan kummituksesta, joka ei jaksa valvoa vaan pelottelee päivällä. Terävien hampaiden lisäksi lajipiirteitä ei tarpeeksi tunneta, mutta arvaamaton kummitus voi olla. Kello kahdelta kulkurikoira Koira tulee ja istuutuu puiston penkille Huminan viereen. Tämä uneksi kovakuoriaismusiikin säveltämisestä ja lukee Koiralle runoja vanhasta kirjasta. Kummitus puolestaan riuhtaisee itsensä irti sanomalehdestä ja piiloutui säveltäjän taskuun. 

Varsin kauniisti kuvaillaan kolmikon hidasta lähentymistä, arkisia asioita, kummitusmaisia tapoja tai koiran tuoksuja, kunnes tulee marraskuu eikä Koiraa näykään. Kummitus näkee kylmettyneen koiran ja päästää kunnon pöön ja koira saa kuin saakin turvallisen paikan. Siellä on lämmin, turvallinen olo kaikilla, eikä Kummituksen tarvitse olla enää piilossa. Musiikki alkaa virrata Huminan mielessä niin, ettei muista ollut väliä. Kallasmaan hauskassa kuvassa Koira venyy aukeaman mittaiseksi miettiessään mitä tehdä. Kummitus saa sen tulemaan takaisin ja lopulta Kovakuoriaismusiikki on valmis ja juhlat voivat alkaa. 

Runollinen kieli leijuu kolmikon yllä. Ehkä sen sävyt tavoittavat pienemmänkin lapsen, kun oikein yhdessä katsotaan kulmikkaita kuvia. Niistä saa tutkimalla irti sävyjä ja ilmeitä, vaikka lapset eivät muuten oikein osanneet aina yhdistää kuvien maisemaa, tunteita ja tapahtumia. 

Monipuolinen, kekseliäs kuvamaailma

Maria Vilja on viime vuosina ollut tuottelias ja suosittu kuvittaja. Omista kirjoista esimerkiksi Kesän ainoa kaunis päivä oli jo Finlandia ehdokkaana ja voitti kuvittajien Rudolf Koivu-palkinnon. Teemana oli miten onnellisuuden tuominen ja korostaminen ei ehkä yksinään riitä. Äidin väsymys, kiukku ja kiroilu antavat yhteiselle retkelle keskusteltavan ytimen, jonka Vilja klaaraa taitavasti – kuvitus saa ilmaa, vauhtia ja väriä. Sama kuvittajan tunteiden mielikuvitus näkyy esimerkiksi Pohjattomassa repussa (Karisto 2025), missä helposti kuormittuvien lapsien erityisiä ominaisuuksia tuodaan sävykkäästi esiin. Tai Juuli, isoveli ja hurja liuku (WS 2025), missä mietitään rohkeutta ja miten toimitaan, jos pelottaa – tukena aina fiksut lähimmäiset.

Haastattelussa Maria Vilja sanoi ehdokaskirjansa Ilmapallokiven (Karisto 2026) käsittelevän köyhyyttä ja eriarvoistumista. ”Olen saanut teokseen inspiraatiota nykyhallitukselta.” 

Kaverilla on, minulla ei ole. Tuttu ongelma monille, myös lastenkirjoissa paljon mietitty. Nyt kysymyksessä on vain ilmapallo, mutta eihän se ole VAIN, vaan tärkeä erottava tekijä. Ei ole varaa ilmapalloon kertoo jo paljon tilantessta. Vuokrankorotukset, laskut ja plaa plaa tukien leikkaukset. Äkkiä Panu löytää sileän ison kiven, jonkaa jaksaa kantaa kotiin. Kivestä voi maalata värikkäänpossuilmapallon. Kaikki alkaa tuntua typerältä, kun sitä yrittää vedellä pitkin lattiaa. Epäreilua! Mä en saa koskaan mitään!

Äidin kanssa pystytään puhumaan aikuisten tavoista yrittää tehdä maailmasta reilumpaa. Mutta pelkkä puhe tai ajatukset eivät auta ostamaan palloa. Ramin hieno ja kallis pallo on läsähtänyt, mutta kaverukset löytävät uuden kiven. Rami innostuu ja päättää maalata siitä oman kivipallon.
Viljalla on mukava ote äiti-lapsi -suhteeseen – isää ei näy mailla halmeilla muissakaan kirjoissa – ja läheisyys ja lapsen ongelmista keskusteleminen tasavertaisesti tuntuu luontevalta.

Urbaania legendaa tarjolla  

Elina Vahvaselän ehdokkaan Kolmasti viety sielu (kansi Laura Lyytinen, Tammi 2026) kansi on todella tummanviloletinpuhuva mustilla koristekirjaimilla aivan kuin haluttaisiin pitää perusasiat pimennossa tekijännimestä alkaen. Kenties kohderyhmä selvinnee, kun katselee omistusta ja lainauksia. ”Omistettu niille, jotka ovat joskus tunteneet olevansa eksyneitä sieluja kalamaljassa tai perheen mustia lampaita”. Ehkä myös siteerausten perusteella raamatun lukijoita, Queenin, Billie Holidayn, Rolling Stonesin tai Trixie Smithin kuuntelijoita. Säetyylin ja selostavamman tekstin yhteispeli alkaa heti ensimmäisen osan alusta. Kertoja ei epäröi lähteä paikasta, mihin on aidattu järjen tuolle puolen, missä mytologiat ovat yksi iso pettymys ja valvojat tarkkailevat. ”kukaan ei tiedä/kaikki vaan olettavat/koska niin on tapana tehdä/mitä siitä nyt tulisi, jos maailmassa/sääntöjä tehtäisiin ajanmukaisesti”

Melkoinen kavalkadi siis vyörytetään päälle.. On kertojia eri luokista eli valosieluisista, toisluokkalaisista ja demoneista, joilla on valta repiä ihmisen sielu irti. Urbaani fantasia ilmoitetaan lajiksi ja houkuttelevasti kysytään mikä on ystävyyden hinta? Kuka on valmis katsomaan sielutonta silmiin? Ehkä haluat selvittää sen ja pysyä mukana 328 sivua loppuhuipentumaan, kun aloitetaan oppisopimus koulutusprojektista toisluokkalaisille. Sairaanhoidosta kiinnostunut otetaan mielellään oppiin. Ja välissä on toki kaikenlaista vauhtia ja tunteiden vuoristorataa säkeillä ja ilman.

Ohjeita nuorille kirjoittamisessa


Terhi Rannelan mainiossa ja vetävässä oppaassa Kirjoita nuorille (BTJ 2010) haastatellaan mm. useita ansioituneita nuortenkirjailijoita, joilta saadaan tukku kelpo ohjeita pohjaksi. Huvitti hiukan, kun mietin sielunsyönnin taustoja ja toisaalta Päivi Haanpään ehdokasta Retroa (Hertta 2026). Rannelan oppaassa todetaan, että voi olla imelää kertoa bändien tai kappaleiden nimiä, koska kuka muistaa niitä enää viiden vuoden kuluttua. Sama voi koskea ajankohtaisten viitteita, elokuvia, tv-ohjelmia, joita Rannela itse suosisi. On siis kaksi koulukuntaa – kumpaan kuulut?
Parasta keksiä siis kaikki itse, ja niin Haanpää ja sankarinsa Sakari Rousta kumppaneineen tekeekin. Kuten kirjoissakin, vaikein ongelma on bändin nimessä. Retro, niin, kuinka kauas se viittaa? Tässä yhteydessä mukana taitavat olla ikiklassikot Led Zeppelin, Rolling Stones ja Beatles. Kirjan lopussa on tietysti biisiluettelo mm. Muska, Kuumaa, J.Karjalainen, Don Huonot,Vesala. 
 
Entä kirjallisella puolella? Bändijuttuja löytyy tietysti joka kitaran kieleltä, ja samanlaisia ongelmien vyyhtejä myös.Musiikki on kehon mielen täyttävää elämän tarkoitusta, ensimmäinen keikka vie taivaasta helvettiin, oma lyriikka arveluttaa. Ja onhan siellä nyt Makkosen loukkaannuttua se uusi tyttö, Meira, jolla on Rollareiden paita. Onneksi Sakarilla on kivat vanhemmat, äiti kirjastonhoitaja, jolla on hyvä ja ovela tekniikka lukemiseen. Otetaan pino kirjoja, selaillaan ja tökätään johonkin kohtaan, ja aletaan kirjoittaa omaa. Huotarinen, Tennilä, Vilkilä, Niemi, Isoaro, Tölli, Kosola, Salmenniemi, Välipakka. Siitä se muuten lähtee! 
Paljon kuvia-sarja oli esittelyssä ensin, nyt viimeisenä vähemmän sanoja ilman kuvia. Se ei tarkoita, että tunteita puuttuisi. Ulkoista ja sisäistä lyhyttä dialogia niin kuin konekivääristä - miettii miten hyvä näyttelijä tämän vetäisisi äänikirjaksi. Niin, ja tämähän on vasta alkuosa sarjasta Sakari ja Meira! 
Tuinnistan miettiväni kenelle tämä uppoaa. Onnellinen loppukin löytyy. Rannelan mukaan hyvän kirjan merkki on myös, jos se saa liikuttumaan. Jotakin univeraalia tunnetta taitaa olla Retron lopussa, kun Meira ottaa ohjat käteen ja ilmoittaa haluavansa suudella. Nyt se hymyilyttää. Voittaja-ainesta?











Ei kommentteja:

Lähetä kommentti