Alunperin Stinkyksi rsititty hahmo esiintyy sarjakuvissa ja animaatioissa. Vain yhdessä kuvakirjassa, Outo vieras Muumitalossa (1980), Haisuli aiheuttaa epäjärjestystä. Muumipappa huomaa keittiön tuolissa istuvan vieraan olevan nuoruuden seikkailuista tutun merirovon. Kaikkialla leijailee kammottava haisu.
Potta lastenkirjallisuuden keskiössä
Outolan veljeksetkin ovat tehneet oman tulkintansa päiväkodin toiminnoista, mutta räppäri Mikaerl Gabriel panee paremmaksi. Asialla ovat jostain kaukaa saapuneet robotit Vox ja Poppuli, jotka ovat ilmeisesti päättäneet selvittää kaikki päiväkodin salaisuudet. Kahdessa ensimmäisessä on keskiössä Pottamysteeri ja Päikkäriongelma (kuv. Ossi Pirkonen,WS 2024-25).
Hiukan samaan sarjaan varttuneemille tarjoaa näkötunnelman Kai Vaalion Pönttömörkö (Otava 2025). Kuvittaja on tuttu Isämies-sarjasta, jota hiukan ronskimpi ote on nyt tarjolla sarjakuvan muodossä.Takakansi muuten tunnustaa, että nämä ovat sekopäisiä tarinoita. Sellaiselta sankareiden, Lokkimiehen ja Wonderpöllön, toilailut totisesti tuntuvat. Graafiset äännähdykset ovat oikein hyvin esillä, mutta tästä lähin pöntölle meno voi olla pelottavaa. Bensaa pönttöön ja pari manausta, niin kammottavasta iljettävästä kakkariivauksesta päästään eroon.
Ähistelyn hajuihin friikkiytynyt (ikäsuositusta en tohdi antaa) himolukija saa haluamansa Lemuetsiviltä. Roope Lipasti on moniupolinen kirjailija. Kiinnostaviin kuuluvat Turun tulipalon aikoihin sijoittuvat seikkailut Palavan kaupungin lapset ja Rauniokaupungin lapset (WS 2022.23). Lukemisesta ja lasten/nuorten tilanteesta paljon puhunut Lipasti on tietysti myös huomannut, mikä saattaa varmemmin viedä lukemisen pariin. Kauhua paukuttelija, Haiseva muumio, Löyhkäävä labyrintti ja Jurakauden paukku (kuv. Kaisu Sandberg, WS 2023-25) esittelevät Pirkon, Reetan ja Rasmuksen eli Lemuetsivät. Ja samalla sekä pierujen, röyhtäilyjen, kuorsausten, superpapujen ja hajuhaittojen loppumattoman virikkeiden maailman. Toki mukanana on sama muotoaan ja toimiaan muunteleva imha vastustaja, joka pyrkii rikastumaan millä lemulla hyvänsä.
Lukijaa yritetään koukuttaa monella ovelalla tavalla. On useampia ongelmia samassa kirjassa, on pakopelikirjaa ja häijy keksijä, on siirtyminen aikakoneella dinosaurusten maailmaan. Lemuetsivät löytää myös äänikirjoina. Tietysti, tämähän on taitavalle esittäjälle todellinen luonnerooli. Kukahan on tehnyt äänimaailman?
Totta ja keijufilosofiaa
On oikeastaan helpottavaa tarttua seuraavaksi pienille tarkoitettuun luukkukirjaan Tutki! Kakkaa (SanomaPro 2025, kuv. Marta Miguens). Suositus on 2-4-vuotiaille, mutta kyllä tässä välittäjäkin saa hyvän perustiedon. Läppiä nostelemalla luodaan pientä jännitystä ja nauruakin: istunnolla olevien läppiä katsotaan niin usein, että tulos jää varmasti mieleen. Lopuksi voidaan sitten arvailla, kenen jätöksiä nämä ovat!
Eikä Hanna Lampelan ja kuvittaja Ninka Reitun puheenvuoroa asiasta turhaan odota virnistys valmiina. Prinsessa Pikkiriikki ja kakkakeijun siivousyllätys (Otava 2025) on jälleen sekä hulvatonta lapsipsykologiaa että salavihkaista tukea pähkäileville vanhemmille.
Tietenkin prinsessa leikkii mieluimmin kuin siivoaa. Ainakaan isän uhkaukset eivät tehoa: ei siis perjantaina pizzaa eikä lakupötköjä. Pikkiriikille tulee kyllä yllätyksenä, että apuun ilmestyvä Kakkakeiju ei haluakaan siivota, vaan päinvastoin! Niinpä kaksikko panee kaiken hullunmyllyksi. Isäparka pyörtyy nähtyään lastenhuoneen kaaoksen. Samalla hän keksii ovelan jekun, jota suosittelen nyt opiskeltavaksi juuri tästä kirjasta. En siis paljasta oleellista juonenkäännettä. Ehkä sen verran, että ideana on järjestää paikka, minne voi VISKOA tavaroita näkemättä vaivaa. Ja lopulta iskä ja lukija ovat niin iloisia, että happi melkein loppuu. ”PS. Lopulta Pikkiriikistä tuli ihan YKKÖSPARAS paitsi sotkemisessa myös siivoamisessa. Kun semmoistakin voi taitavan ihmisen elämä olla. Sotkun tasapainoa, tai jotain sellaista.”
Onko elämää ilman...
Onko mitään mahdollisuutta, että aiheet kuitenkin loppuisivat kaikilta kakkakirjailijoilta? Enpä tiedä, koska vauvojen suloisuus varmasti tuottaa myös alan toimintoja. Otetaan esimerkiksi vaikkapa Virpi Pennan Sinttu ja kakkapökäle (Lasten Keskus 2025). Tässä on harjoittelun malliesimerkki: yhteistyöhaluinen lapsi, asiaan vihkiytynyt isäpappa ja ei kun menoksi pökäleitä tuottamaan. Sintussa on yhteistyöhakuinen tunnelma, ja sitä on mukava välittää. Kivoja pikkuniksejäkin ujutetaan mukaan: etsitäänpä leikkikaluillekin sopivat potat. Yhdessä mietitään ja askarteluun innostetaan eli etsitään leikkikalujen kakkapökäleiden versioita. Ja tukeehan se omakin pökäle ihan omaan pottaan ja pisu vielä kaupanpääälle. Ulkonakin harmitellaan, kun linnut eivät osaa prujauttaa oikeaan paikkaan. Niin, ihan ensiksi toki tulee paukku!
Mutta Pete Riskin yritys selvittää asiaa ansaitsee kyllä ainakin papukaijamerkin. Maailman yksinäisin pieru (kuv. James Martin, WS 2021) on sekin omistettu omalle pienelle pieruprinsessalle.
Sinänsä pierun sijalle voisi aivan hyvin vaihtaa kenet tahansa, sillä yksinäisyys tuntuu olevan kovin tuttu tunne pienemmillekin lapsille. Riski äityy hyvin perustavanlaatuiseen mietiskelyyn alun aukeaman kuvittajan hurjan ääviversion jälkeen. ”Ääni oli kuin outo epävireinen fanfaari, eikä todellakaan ollut kauneinta musiikkia korville. Mutta se oli ääni, jolla hän saapui maailmaan…” Pieru pääsee ikkunasta ulos ja joutuu tärkeiden kysymysten pariin. ”Hän halusi tietää, miksi oli tullut tänne. Mikä oli hänen tarkoituksensa.”
Pieru tapaa kevättuulen, kopean hajuveden, savun ja on jo haihtumassa pois, kun hän kuulee tutun hentoisen äänen. Tyttömäinen tuoksu toteaa, miten tässä voi olla ilon ja naurunkin aihetta. Ystävyyden teema hallitsee onnelista loppua. Samalla tulee myös selväksi tuo ongelma aiheiden loppumisesta.
”Kyllä tähän maailmaan pieruja mahtuu!!
