tiistai 17. syyskuuta 2024

Topelius, Ronaldo ja hittovainen

Vietin kansainvälisen lukutaidon päivää syyskuun alkupuolella sukeltaen aikaisempien vuosikymmenten antiin. Aina välillä on syytä huomata yhä uudelleen, miten nykyiset trendit, kamppanjat, huolenaiheet kertutuvat jollakin tapaa uudelleen.

Onneksi meillä on pari kaveria, jotka jaksavat tuottaa mielenkiintoista materiaalia vuodesta toiseen – edellisiltä vuosikymmeniltä ja jopa vuosisadoilta. Loivamaan Ismon monien Kuka on kukin-hakuteosten lisäksi esimerkiksi Iloinen ja kuohuva 1960-luku (Avain 2024) ja Ihanan kamala 1970-luku (Avain 2023) vierittävät muistoista eläviksi alun viattomuuden aikaa, taistelu ja kapinointia, Suosikkia, Hymyä, Salamaa ja Saarikoskea, Aku Ankan taskukirjoja, Arja-tätuä ja Sex Pistolsia. Onpa Tyyris Tyllerö, tuhti lastenkulttuurtilehti, päässyt mukaan. Vuosittain etenevä kavalkadi esittelee myös kiinnostavia aikalaismuisteluksia.

Loivamaa on edelleen eräs harvoista, joka koko ajan arvioi ja esittelee lastenkirjallisuutta Lasten maailmassa, usein kätevästi teemoittain ja vanhempia kirjoja unohtamatta. Samoin tekee Niklas Bengtsson. Hänen fantasia- ja skifi-esittelynsä alan pitkäikäisessä aikakausjulkaisu Portissa ovat valaisevaa luettavaa ja sisältävät teräviä kommentteja aiheen käsittelystä. Näitä selaamalla olen saanut mukavasti vaikkapa parin viime vuoden ajalta käteviä kokonaiskatsauksia.

Bengtssonin taustalla on melkoinen määrä tietokirjoja sekä sanoisinko outoja kirjoja. Kummat kirjat (Cultura 2014) sananmukaisesti esittelee lastenkirjan muodon ja kuvituksen historiaa (Tove Janssonia unohtamatta), Kirja erikoisena esineenä (Avain 2017) on tosiaan takakannen ilmaisun mukaan eksoottinenmatka elävään, kuolleeseen ja alati muuttuvan kirjan muotoilun perinteeseen.

Mutta melkoinen työnäyte on tuotein ja fyysisestikin painavin, 398 sivuinen Järki hyvä herätetty, valistus on viritetty (Nuorisotutkimusseura 2024). Se on todellakin ensimmäinen kattava lasten- ja nuortenlehtiemme historia. Mukaan on saatu myös käsinkirjoitettujen lehtien elämää 1800-luvulla. Vuonna 1853 perustettu ruotsinkileinen Eos ja ensimmäiset suomenkieliset lehdet olivat uranuurtajia, joiden kautta päästään mukaan myös vastaanottoon ja kriittiseen deabattiin. Mielenkiintoista ja käsittääkseni ennen tutkimatonta on esimerkiksi Topeliuksen kirjallinen ura lastenlehtien avustajana, ja kyllä Kiventappaja Ahlqvististakin kuoriutuu erilainen ihminen näillä estraadeilla.

Onkohan molempien laajaa työtä huomattu arvostaa eri virallisissa instansseissa? Joka tapauksessa näihin opuksiin on palattava myöhemminkin vetämään viivoja tähän hetkeen.

Kesän lopussakin luonnossa

Lukutaitopäivän hienona ideana on korostaa, miten lukutaito muun muassa mahdollistaa yksilön kehityksen, kouluttautumisen ja tietojen hyödyntämisen – ja niin, kestävän tulevaisuuden rakentamista. Tämä korostuu heti historian pienen havinan kera luonnon moninaisuutta käsittelevistä kuuman kesän lepohetkistä kirjojen parissa. 

 

Reetta Niemelän Miljan niittyoppaassa (kuvitus Leena Lumme, Otava 2024) parivaljakko on vuosien jälkeen jatkanut mainiota Milja-sarjaansa – siitä voisi uusintapainoksiakin ottaa silloin tällöin! Nyt formaatti on hiukan muuttunut, kirja koko on pystyssä ja sisuksessa vasemmalla tarina, oikealla kuvitus. Tenho on edelleen olemassa, vaikka isommat tapahtumakuvat ovat muuttuneet harvempaan ja itse niityn elämä saanut selkeät tunnisteensa. Niiden joukossa toki Ukki ja Maija Mansikka vilahtavat väliin puuhissaan. Tarinassa Maija on pääosassa ja hauskoissa välähdyksissä kertoilee puuhistaan ja mietteistään luontevasti ja kiinnostavasti. Mietteitä tukevat sivujen alareunojen pienet tietoiskut käsillä olevasta teemasta. Näin Nättiniityn asiat tulervat monipuolisesti käsitellyiksi. Samalla myös eräänlaista perinnetietoutta ja opastustakin syntyy Ukin puolelta. Niittyjen tärkeys korostuu monella tapaan. Maijan sanoihin voin yhtyä tämän kirjan äärellä: ”Se oli olemassa jo silloin, kun Ukki oli lapsi. Niityllä ei kasva puita. Sensijaan siellä kasvaa kukkia. Paljon kukkia. Jos vain ajattelenkin niittyä, tulen iloiseksi.”

Reetta Niemelä on Tietopöllö-palkiontonsa jälkeen intoutunut todella vauhdikkaan tuottavaksi lastentarinoista tiedon puolelle. Eläimet ja luonto ovat olleet näpsäkästi valokeilassa. Parhaat ystävät (kuv. Anni Nykänen, Sammakko 2023) onv auhdikas ja todella mukaansatempaava johdatus parhaan ystävän eli tässä tapauksessa koiran kaikkinaiseen ymmärtämiseen – ja kouluttamiseen. 

 

Vaikka Nykäsen humoristissävytteinen kuvitus ohjaa ajattelemaan nuorempia kohderyhmiä, vankka tietoaines on varmasti antoisaa myös varttuneemmille. Idea lienee uuden koiran hankkimista mankuvan nuorimmaisen perehdyttäminen – ehkäpä moninainen selvitys saa miettimään vielä kerran realistisesti koiran kanssa touhuamista? Koiran oikeuksilla aloitetaan ja sitten käydään läpi oleskelusta kotosalla, tarpeet ja tunteet, ystävän ymmärtämisen monet vivahteet, palautuminen ja virikkeet, Parhaat ystävätan kouluttaminen ja käsittely, lenkkeilyn ja niin, ne pöläleet.

Lukeminen on muuten vaativaa – mutta hauskaa – kun kuvituksen kuplissa tietoa saa lisää ihan konkreettisesti vaikkapa hyppimällä. Pieni murinatietoisku kavereineen on sekin mainio lisuke tiedon jakamiseen.

Houkuttelua ennätyksillä

Onhan näitä Tiesitkö?-kirjoja tullut selailtua sanoisinko vuosikymmeniä. Innostuneemmaksi tulee, kun huomaa viiitseliäisyyttä, harkintaa ja mietittyä kokonaisuutta. Katja Bargum on valinnut muurahaisten jälkeen uuden kohteen esittelemään kykyjääm. Perhosten ennätysten kirjasta (kuv. Jenny Lucander, suom. Veera Antsalo, Teos&Förlaget 2024) niitä löytyy, ja ne tulevat esille sekä faktojen että kivojen rinnastusten ja huumorin kera. 

 

Kumpi voittaa, sadan metrin maailmanennetysmies vai perhonen, mikä oli ensimmäinen perhonen, paras valeasu, pisin imukärsä, mikä perhonen laskeutui Ronaldon otsalle EM-finaalissa 2016 – kysymyksiä ja ihmeellisiä faktoja riittää. Alussa on aukeaman verran levinneisyysalueita, jonka jälkeen asiat tuntuvat tulevan jotenkin summanmutikkaan. Näin ei taida olla, vaikka jonkinlainen sisällysluettelo olisi saattanut hiukan selventää. Aluksi nimittäin käydään läpi ravintoa, näkemistä, lisääntymistä, lentokykyä ja vihollisia, ennen kuin ennätykset alkavat.

Lucanderin tyylin tunnistaa.Värikkäiden aukeamien eri kohtiin on ripoteltu tietoiskuja – muun muassa tietoa tutkijoistakin. Näin aukeamien hahmottaminen on väliin hankalampaa: tietokuplat tuntuvat leijailevan siellä täällä ja osa sarjakuvamallisista puhekuplistakin vie keskittymistä pois.Varsinaista orjallista kohteiden esittämistä Lucander ei harrasta, vaan takana on varmaan tunnelma ja tilanne. Mutta Ronaldon olisi kyllä voinut kuvata paremmin perhosensa kanssa…

Toinen alalla huseeraava on kuvittajakirjailija Carlos Da Cruz, joka on tuttu monien lasten tietokirjojen kokonaisilmeen antajana. 

Hyväksi havaittua shabluunaa kannattanee käyttää uudelleen, kun on tehty Hyönteisten mitalla (Teos 2024). Niinpä nyt valittiin 22 erilaista kohdettaä, jotka esitellään kaikki suurinpiirtein samankokoisina toisella sivulla ja tieto puolestaan tekstikuplissa. Vaikka oikeaa kokoa pyritään havainnollistamaan sanallisesti tai/ja pikkupiiroksen avulla, tämä saattaa pienemmän lukijan kera olla hankalaa hahmottaa. Mukana on edellisen kirjan tapaan tavanomaisimpien esimerkkien – kirppu, ahopirkko, pihamuurahainen jne – lisäksi myös erikoisempia ihmetyksen aiheita jättiläiswetasta liuskarunkoilijasirkkaan. Tulee miettineeksi, miten lukuisat muut hyönteiskirjat valokuvineen antaisivat perustietoa tai lisää makusteltavaa da Cruzin näkemysten sijaan/rinnalle?

Ikimetsään jos haluat nyt

Sinne ovat päätyneet Minna ja Viljami Ovaskainen. Olen tainnut tätä tuotteliasta pariskuntaa välillä luonnehtia siten, että eri raamien sisään sovelletaan tiedon ja kuvien kierrättämistä erilaisella twistillä. Niin tai näin, Metsä (Readme 2024) tuntuu oivalta lukupalalta. Alaotsikkona on Elämää, eläimiä ja kasveja. Kirjan rakenne on selkeä ja keksittyy nyt tosiaan metsään: suomalaisen metsän historiasta lähdetään tutkailemaan merkitystä entisajan suomalaisille ja siitä hypätäänkin jo talouteen ja rahaan, virkistyskäyttöön ja terveysvaikutteisiinkin. 

 

Esittelytkin ovat mukavasti metsätyypeittäin talousmetsästä vanhoihin metsiin, käpytikasta kanahauskkaan, lahopuusta naavaan.Entä havupput ja lehtipuut, sammalet ja jälälät – puilla on oma salattu elämänsä. Kirjassa käsitellään myös marjastusta, sienestystä, retkeilyä ja lopuksi myös metsien suojelua hiilinieluista kansallispuistoihin. Kuvitus on täälläkin kertaa taitavaa, ja nyt ne myös useimmiten tuovat tekstiin selventävää ja tunteisiin menevää lisäarvoa.

Metsäsn populaatioista löytyy tarjontaa yllin kyllin. Siinä on kotimaisen lasten tiedon saanti hyvin turvattu. Kaksi tuttua ja tuotteliasta tekijää, Sari Kanala ja Titta Kuisma ovat tehneet omat metsäretkensä. Jälkimmäisen Lapsen oma pöllökirja (kuv. Laila Nevakivi, Minerva 2023) luottaa sekin entisiin raameihin. Nyt kehyskertomuksena on menninkäissisarusten löytämä outo pöllönpoikanen. Mitä lajia se oikein on? Tätä selvitellään, ja samalla tutustutaan erilaisiin pöllöihin ja yleensä niiden tapoihin. Onnellinen loppu vie lehtopöllöjen pariin ja sieltä uudelleen menninkäisystävien luo. Väliin mahtuu vankka tietopaketti pöllöistä. niiden eroista, tavoista, pesimisestä, äänistä, ruokailusta. Nevakiven selkeät kuvat auttavat hahmottamisessa ja yksityiskohtien selventämisessä. Tuhti, hyvin rakennettu kokonaisuus.

Sari Kanalan selkokirja Orava (valokuvat Hannu Ahonen, Avain 2024) saattaa laajentaa kohderyhmäänsä ja antaa hyvän ja hauskankin yhteenvedon pörröhännän elämästä. Ahosen vikkelissä ja tunteellisimmissa valokuvissa orava on erilaisissa tilanteissa, jotkaa vievät paljon sivuj. Välistä on pysähdyttävä tutkailemaan, missä kuono on ja mikä osa vilahtaa. Mutta suotakoon tämä yhteiseksi etsiskelyksi ja fiilistelyksi.

Sarin vanha työpari Daga Ulv puolestaan taikoo metsästään Karhun (Avain 2023). Kun asialla on taitava ja pitkään luontoa havainnoinut tekijä, karhu-kirjankin kuvat ovat melkeinpä valokuvia paremmat – jotenkin ne tulevat lähemmäksi ja persoonallisemmiksi. Karhu tulee esitellyksi monelta kantilta selkeästi ja rauhallisesti olemuksesta aisteihin, ravinnostaja saalistuksesta käyttäytymiseen ja lisääntymiseen. Mutta mukaan ovat myös läheisesti elinpiirissä toimivat muutkin eläimet, jotka saavat karhun kera mainiot omat muotokuvansa.

Vähän oudompaa sakkia

Maia Raitanen on tehnyt jo melkoisen pinon luonnosta ja sen asukkaista kertovia kirjoja. Niitä ovat asiallisten lajikuvausten lisäksi elävöittäneet hänen ilkikuriset, filosofiset ja muuten vain oivaltavat sarjakuvamaiset eläinten keskustelut. Darwin vanavedessä (Aviador 2023) on laajempi, isokokoisempi ja selvästi haastavampi projekti, joka seuraa lajien kehityksen tutkijaa matkalla maailman ympäri. Alun luhyen esittelyn jälkeen lähdetään 20 kohteelle Plymouthista 1831 ja kotiinpaluuseen Azorien kautta 1836. Siinä välissä Raitanen pääsee esittelemään huiman määrän mielenkiintoisia tapahtumia ja eläimiä vesisiasta rikkitukaaniin ja Mauritiuksen kaijaan. Ja tosiaan, nämäkin harvinaiseemmat ja tutummat kohteet heittävät välillä melko ronskiakin huulta kuten puumanaaras urokselle: ”No, eikö kiinnosta?”

 

Ristiturpa toki on yleinen metsissäkin, mutta on sille melko mittava muukin tausta. Marjut Hjelt kuorii jäniksen ympäriltä tai pitäisikö oikeastaan sanoa kietoo jäniksen ympärille kultaviitan kirjassaanJänis maailman myyteissä ja tarinoissa (SKS 2023). Selventävän matkakartan jälkeen – jänikset ja kaniinit myyteissä ja uskomuksissa, jäniseläimet ihmisten hyötynä sekä käännökset ja lähteet – kuljetaan Aasiassa ja Intiassa, missä jänis peräti syntyy Siddhartha Gautamaksi, matkataan Japaniin kultaisen pojan ystävksi ja Kuukaniksi, Kiinassa tietysti mukaan tulee Buddha ja Siperiassa sekä Tiibetissä jumalattaria ja noitia. 

 

Kun mielenkiinto on viritetty afrikkalaiset muunnokset vievät taas uusille urille huijauksiin ja veijareihin. Laajasta Amerikan materiaalista loikkii paikalle vaikkapa mayojen sankarijänikset, alkuperäiskansojen runsas tarinaperinne – jäniksen moninaista muuntumista ja oveluuttakin pienistä opetuksista puhumattakaan jää nautiskelemaan hyväksi toviksi. Eurooppalaiset versiot mennään melko nopsasti läpi, mutta kuningattaret ja prinsessat kyllä löytyvät noitien avittamina. Suomalaisesta materiaalista on valittu aluksi Agricolan kantaemo Hittovainensekä hauskat syntytarinat suuvärkistä ääntelyyn.

Mukana on myös selkoluotaus jäniksiin öiittyvää nykymagiaa wiccasta ja luonnonuskonnoista horoskooppeihin ja unitulkintoihin. Pakko taitaa lopuksi uskoa suomalaista sananlaskuua ”Hullu kuin maaliskuun jänis” ja suhtautua loikkivaan eläimeen varovaisen kunnioittavasti. 

Mutta tulkoon nyt syksy ja alkakoot suuret palkintotaistelut. Varsinainen julkaisutahti kiihtyy aivan pian. Taisin havaita lehdistössä jopa pientä toivetta, että kirjoja tulisi vähemmän. Oliko taka-ajatuksena, että ne olisivat sitten parempia? 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti