Korona kuu - ja herra Huu!

Vapun aikana virtuaalinen olo nousee huippuunsa. Sellaisen tunnelman saa kyllä aikaan myös tuijottamalla yöllä autioituneita katuja ja kuvittelemalla. Yllättäen voi havaita myös kuun tai tähtiäkin, kun valoja ei ole niin paljon.  Muuttuvatko unetkin uuden todellisuuden puristuksessa? Voimme onneksi hakeutua kuvakirjojen ja tarinoiden pariin, jotka avaavat teitä alitajuntaamme – samalla muuten lähellä tai virtuaalisesti voi välittää unen ja yön kiehtovaa salaperäisyyttä lukemalla ja kertomalla nuoremmille.

Soisinpa omista tai sitten kirjastojen avauduttua hyllyistä löytyvän myös vanhempia upeita klassikkoja. Oikeastaan kirjastojen perimmäisiin tarkoituksiin tulisi aktiivisemmin kuulua erilaisten kirjojen nostaminen esille. Eivät vanhemmat niitä muuten osaa kaivata. Usein tulee tuijottaneeksi vain uusiin kirjoihin ja unohtaa miten samaa asiaa on käsitelty moneen kertaan aikaisemmin – ja ehkä taitavamminkin.

Boulanger leipoo Colombinen

Ranskalaisuus henkii ainakin Michel Tournierin Pierrotista ja yön salaisuuksista (Otava 1984, kuvitus Daniéle Bour, käännös Annikki Suni). Vanha klassinen tarina kääntyy leipurin, pyykkärin ja maalarimestari Harlekiinin kolmiodraamaksi. Yötä ei voi erottaa kuusta, koska leiurille se on tärkeää taikinan ajoituksessa. ”Pierrot tunsi kuun. Hän osasi katsoa sitä. Hän näki, ettei se ole lautasenlittana valkea kiekko. Hän katsoi kuuystäväänsä niin tarkkaavaisesti, että näki paljain silmin sen pinnanmuodostuksen. Sehän on pallonmuotoinen – kuten omena tai kurpitsa – eikä se ole sileä vaan hyvin kumpuilevaksi veistetty ja muotoiltu. Se on kuin maisema kukkuloineen ja laaksoineen, kuin kasvot ryppyineen ja hymyineen.”

Colobine on kuin päivä ja Pierrot yö – kohtaavatko ne koskaan? Tournier vierittää tutun juonen mielestäni kovin ranskalaiseen loppuhuipennukseen. Columbine saa tarpeekseen omahyväisestä harlekiinista ja palaa lämmittelemään leipomoon. Pierrot on ikävissään leiponut Columbinen näköisen ison pullan. Kun Harlekiininikin tulee anomaan lämpöä hyisestä ulkoilmasta, sovinto syntyy. Lapset ja aikuiset voivat ratkaisua makustella varmaan eri tavoin, mutta: ”Columbine pani Columbinen pöydälle pitkäkseen ja työnsi kätensä nauttivan lempeästi tämänpullarinnoille. Ahnaasti hän painoi nenänsä kaula-aukkoon ja maiskutti sen mehevää kultaa. Suu täynnä hän sanoi: - Miten makoisa minä olen! Kullanmurut, tulkaa tekin maistamaan ja syömään hyvää Colombinea! Pistäkää poskeen!”

Saksalainen antaa neuvoja Herra Huulle

Helme Heinen Matka yöhön ja uneen (Kustannus-Mäkelä 1989, suom. Auli Hurme-Keränen) pelaa runollisen täsmällisesti upeiden unenomaisten kuvien kanssa, kun Yö ilmestyy ovellesi. Heinen Nukkumatti on kuulla hypnotisoiva pikkuinen tyyppi, joka Unen kanssa viimeistelee hommat. Jokainen pääsee mukaan niin merellä, ilmassa kuin maallakin säätyyn katsomatta.

Saksalaisen täsmällisesti ilmoitetaan milloin olet paratiisissa eli unessa: jos tapaat merirosvon. joka kävelee puujalallaan meren päällä, jos tapaat jäniksen, joka ei pelkää metsästäjää, jos putoat kirkontornista, mutta et taita niskaasi. Mutta Yö ja Uni ovat kanssasi ja suojelevat sinua kaiken matkaa.

Herra Huu olisi eittämättä tarvinnut opastusta omalle matkalleen Herra Huu ja Unen valtakunta (Tammi 2020, kuvitus tekijän). 

Unen päästä ei saa millään kiinni, ja ystävämme joutuu kyselemään sieltä täältä, milloin lähtee seuraava kyyti Unen valtakuntaa. Konsteja on toki yritetty ensin vanhoista uusiin. Helmut Heine opastaa: ”Lähtiessäsi annat salaisen merkin. Haukottelet kätesi suojassa. Yö ilmestyy eteesi heti paikalla kuulyhtyineen ja tekee silmäluomesi raskaiksi. Voit tapella vastaan, hyppiä pöydällä ja sohvalla, valittaa nälkää ja janoa ja kuunnella kolmea pitkää satua. Loppujen lopuksi silmäsi painuvat kiinni, oletpa kuinka iso, vahva tai vanha tahansa.”

Herra Huu on aika monella aikansa lapsella ankkuroitunut M.A.Nummisen tulkintoihin ja hahmoonkin. Jestapa jepulis eli Herra Huun ihmeelliset seikkailut (1999) antoi jotenkin äänen tuolle pelottavuutensa kanssa oirehtivalle pikkumiehelle. Toki nimeä on omittu muutenkin vaikkapa Ei-toivottuihin lastenlauluihin (esittäjänä räppäri Herra Huu 2012).

Suomalaisen unimaailman tasot

Mutta moneen ovat Hannu ja Huu ehtineet vuodesta 1974: on muutettu, saatu naapuri, pidetty ravintolaa, oltu matkoilla ja hoidettu puutarhaa – niin, unohtamatta rouva Huuta ja vauva Huuta.

Mutta vuonna 2020 maailma on muuttunut. Herra Huu tuntee olevansa niin yksin, eivätkä taiat pure enää ihan niin hyvin kuin aikaisemmin. Lapsetkin tuntuvat ottavan pelotteluyritykset kovin ymmärtäväisesti vastaan. Melankolia, väsymys, epämääräisyys ottavat tilansa. Onko maailma puhumattakaan Unien valtakunnasta enää mitenkään ymmärrettävissä?

En tiedä onko nyt kysymyksessä Herra Huun marraskuu ja lopun enteily. Kahden maailman rajoilla hän kohtaa isoisänlin, joka kaukoputkella voi tiirailla menoa maapallolla. Evästyskin annetaan: ”Seiso aina omilla jaloillasi, muita jalkoja sinulla eiole.”

 Ehkä sentään ei ihan vielä. Sarjan aikana herra Husta on tullut lastenkirjallisuuteemme klassinen hahmo, jonka parissa Hannu Mäkelä on selvästi viihtynyt ja nauttinut.  Taitavalla tarinoitsijalla riittää nytkin ovelia heittoja, jotka askarruttavat mukavasti lastenkirjallisuuden suurkuluttajia. Vaivihkaisia huomautuksia lentomatkailun epäekologisuudesta, vitsejä naakkojen Transportista eli Nakukuljetuksesta, joka ei olekaan mikään halpisjuttu. Tarjolla on mehuja. muffinsseja ja skonsseja. Suolainen hoituu sirottelemalla skonssin päälle ja nuolaisemalla. 

Täältä unikengät!

Herra Huu yrittää useaan otteeseen päästä Unien valtakuntaan. Tasoja näyttää olevan erilaisia: on Unikenkävuokraamoa, on Kerberos portilla kysymässä Kuka. Ken, Kumpainen? On Liisa ihmemaassa muistumaa putoamisineen ja ovineen, on Nils Holgerssonia joutsenten selässä. Matti Nykäsen tapaisia tiukkoja heittoja elämän tarkoituksesta löytyy, samoin syvällistä pohdintaa sananlaskujen perimmäisestä olemuksesta. Mitä tarkoittaa juurta jaksain? Miksi ei haukku haavaa tee?

Filosofisia pohdiskelujaan Hannu Mäkelä ei peittele. Ehkä osa menee perille, osa ei, mutta suuri ihmetys loistaa. ”Mutta aamu tuli kuten aina, päivä alkoi ja eteni ja töihin olisi lähdettävä. Ennen hän aina kulki öisin, mutta ikää myöten rytmi olijo täysin vaihtunut. Yöstä oli tullut päivä, päivästä yö, vaikka samat yö ja päivä olivat ennen kuuluneet yhteen kuin veriveljet ainakin. Mistä sellainen vertaus herra Huun päähän tuli, sitä hän ei osannut selittää. Islantilaisista saagoista ei edes isoisä ollut puhunut.”

Lohdullista on elämän jatkuminen. Naapurista löytyvät Peppi Pitkätossu-energiset Tommi ja Annika – anteeksi, Minna, sekä äiti, vanha tuttu Rimma, jonka huolenpito ei tunnu pahalta. Herra Huu siivoaan taloaankin eli järjestää kaikki paperit kirjahyllyyn. Mihin panisi ylijääneet kirjat?

Entäs se uni? ”Kuu nousi ja täysikuun vierellä kulki pieni tähti kuin koira. Herra Huu katseli nyt niitä ja hänelle tuli hyvä olla.  Mikä tässä on ollessa, hän ajatteli. Ehkä joku tosiaan tulee, minut löydetään ja sitten minäkin löydän jonkun. Enkä enää ole yksin.”

Kannattaako kuusta muuttaa pois?

Tuotteliaan Ville Hytösen tuotannosta ja aiheseikkailuista voisi jo tehdä laajemmankin analyysin, mutta tähän teemaan 22. opus eli Lapsi tuli kuusta (Aviador 2020, kuvitus Anna Helminen) sopii mainiosti – tai ainakin puitteiltaan. Mikään suuri ylistys maapallon tilanteelle se ei todellakaan ole, vaan pikemminkin surumielisen synkkä dystopia, ehkäpä tekijänsä hätähuuto?

Poika katselee kuussa majastaan tähtiä, jotka osaavat kuunnella. vaikka eivät puhu ja ajelee vanhalla kuuautollaan. Hän näkee maan ja kaipaa sinne muiden lasten ja värikkään luonnon pariin. Pieni iloinen pyrstötähti tarjoaa mahdollisuuden matkaan, mutta lopputulos ei ole aivan odotettu. Maapallo on hullunmylly, missä tulijaan suhtaudutaan epäluuloisesti. Reportterit, poliisit, meteli, joka särkee korvissa, ympäröivät joka puolella. Vain vanha rouva tarjoaa ystävällisesti kahvia ja omenapiirakkaa. Missä on hiljaisuus? Poika kiipeää hotellin katolle ja katsoo Polluxia, Vegaa ja Kuuta – ja on yhtä yksinäinen kuten aina, eivätkä tähdet vastaa, katsovat vain surumielisesti.

Optimistisempaa vaihtoehtoa rinnalle kaipaava voisi tarttua Anna Milbournen analyysiin En (hirveästi) pelkää pimeää (Tammi 2020, suomentanut Tuula Korolainen, kuvitus Daniel Rieley). Päivällä nimittäin pimeä on pieni ja löytyy vain nurkista tai tavaroiden alta. Mutta sitten tulee yö ja hämärät nurkat ja varjot.

 Rei’itys kirjassa antaa kieltämättä yölle konkreettisempaa ilmettä muuten tavallisen animaatiotyyppisessä kuvituksessa – varsinkin kun seuraavalla aukeamalla tosiasiat paljastuvat lampun valossa. Telttaretkellä isän kanssa valot sammutetaan ja koko tähtitaivas näkyy upeana taideteoksena. ”Silloin päässäni välähti… Entä jos pimeä ei olekaan oikeasti paha? Se on vain iso samettinen yöpeitto, ja maailma vetää sen päälleen, jotta voisi nukkua. Ja jos Pimeä ei tulisi ollenkaan, emme ikinä näkisi tähtiä.”

Toivottavasti näemme ne edelleen ulkona, eikä kaikki virtualisoituisi isolle ruudulle.