Suomen hirviöt ja muut kakkoskirjat

Ensimmäisen kirjan jatko on usein melkoisen uurastuksen tulos. Mutta miten sarjamuotoisessa julkaisemisessa pystytään uusiutumaan ja tuomaan uusia ulottuvuuksia? Milloin kirjan työstäminen muuttuu tottuneen kirjoittajan ammattitaitoiseksi työksi, joka ei oikein säväytä. Tuntuu mukavalta tai toteaa tuttujen ratkaisujen toimivan, eikä enää valpastu ja totea tuossa olevankin ihan uudenlaisen väläyksen.

   Taitaa olla ainakin alitajunnassa tuttu tunne meillä kaikilla pitempään alalla olleille ja sarjaansa eteenpäin johdattelijoille. Monet muutkin asiat vaikuttavat tietysti asiaan. On aikapulaa, ongelmia omassa elämässä, väsymystä ja väliin stressiäkin. Kotimaisista kirjoista voi kuitenkin sanoa hyvillä mielin, että ne enimmäkseen ovat lasta ilahduttavia ja lukemaan koukuttavia. Aikuinen tottunut makustelijakin löytää kivoja pyrskähdyksiä – jopa ajankohtaisia vastaanottajia tukevia hyviä malleja.

Perhemallien suhdeongelmista koulun penkille

Näitä ajatuksia tuli mieleen, kun tartuin Riikka Ala-harjan palkitun Ebban jatkoon, Kahden perheen Ebbaan (Otava 2018, kansi Marika Maijala). Nimensä mukaisesti uusperheen trina jatkuu viidesluokkalaisen Ebban kertoessa elämästään kahdessa eri maassa. Jatko ei vain oikein iskenyt samalla tavalla kuin palkintoehdokkaana ollut Kahden maan Ebba. Nyt eronnut isä tulee Saksasta tapaamaan Ebbaa Suomeen uuden vaimonsa Jolankan ja 8-vuotiaan Anna-tyttären kanssa. Ammattimaisin vedoin kirjailija toki kuvaa Ebban ja Jolankan vähittäistä lähentymistä, hienotunteista selvitystä ensimmäisten kuukautisten tulosta ja shokista selviämistä, raivostuttavan pikkusiskon roikkumista ja käskyttämistä. Saksan-matkoilla tutuksi tulleen Hansin tapaaminen yhteisillä päivällisillä tarjoaa uusia puolia molempien mielipiteissä. Arkipäiväisiä sattumuksia, äitien välistä pienoista kisaamista ja totuttautumista tilanteisiin tarjoillaan sujuvasti.

    Entäpä Jukka-Pekka Palviaisen luonteikkaan Allun jatko? Kun Allu ja salaperäinen ihailija oli viehättävän erilainenkin ystävystymistarina, niin jatko, Allu ja salaperäinen opettaja (WS 2018, kuv. Christel Rönns) tuntuu hiukan tehdyn tuntuiselta arvoitukselta. Uudella opettajalla on musta silmälappu, ja hän paljastaa olevansa merirosvo. Tuttuun vakoilutyyliin Allu ja kaverit kuulevat katkelmia sieltä täältä, jotka selvästi paljastavat jotain vaarallista olevan tekeillä. Palviaisen huumori on kyllä tallella, sopivasti erilaisena kuin vaikkapa Timo Parvelan tutut yhdistelmät. Entinen opettaja rakastui ja muutti Huittisten Nevadaan. Ja taas jostain syystä Allu saa ristikseen omaperäisen pojan, joka hymyilee hänelle leveästi ja puhuu kummia: ” Moi, minä olen Paavo. Onko sinun isäsi astronautti? – Ei, Kuinka niin? – Koska sinun silmäsi ovat kuin tähdet. Allu meni sanattomaksi. Sitä ei tapahtunut usein.” Mukana on myös mukavaa hevostouhua, kun Allu auttaa Minttua Petteri-hevosen hoidossa. Onjalkapallo-ottelua tytöt vastaan pojat, on lemmikkieläintä sekä onnen ja rakkauden pohdintaa nasevien palvialaismaisten kommenttien kera. Mutta niin kuin jo vähän on voinut aavistella, opettajan ja hänen ystäviensä outo käytös selittyy roolipelaamisella ja sitähän alkavat sitten Allu ja ystävätkin suunnitella. Rönnsin hahmot ja tilannekuvat ovat kuten odottaa sopiikin mainion humoristisia ja vereviä.

 Lukemisen ongelmat - ja kasvamisen

    Reuhurinteen opettaja ja oppilaat ovat uurastaneet koulussa varmaan yhtä kauan lähes samalla luokalla kuin Parvelankin melkein kolmasluokkalaiset Ellat. Mukaan on mahtunut kokonainen tuoteperhe. Kallioniemi on kuitenkin varannut itselleen kirjojen ja kirjaston maailman. Kirjoja ja kummituksia (Otava 2018, kuv, Jii Roikonen) tulee mukaan tämän hetken trendiin aavemaailmasta. Tarinoissa jäädään lukkojen taakse kirjastoon, rakennetaan risumajoja ja selvitetään oudon naurajan salaisuutta. Viimeinen parin jutun kokonaisuus pureutuu sitten Mölyn kirjakammoon. Jotenkin jutuista noin yleensä tuleekin mieleen Timo Parvelan luokkakohellukset, mutta enpä tiedä miten nämä luokkamaailmat ajallisesti oikein toisiinsa suhtautuvat. Sama ntyyppistä opettaja – oppilastyyppinaljailua ja vitsistöä esiintyy molemmilla. Vai onko kysymys siitä, että koulumaailmamme on tällainen todella? 

 Mölyn kohdalla hyvin modernisti sivutaan tärkeää lukuongelmaa, kirjainten hyppimistä ja niin edelleen. Ja vielä paremmin ajan hermolla ollaan, kun pelastajaksi saapuu Lukumummo eli opettajan mummo jännän kirjan kanssa. Ja Mölyhän haluaa lukea vaaralliseen kohtaan jääneen tarina heti eikä vähän kerrallaan. Tarinoissa toki käsitellään henkilöiden kautta tärkeitä asioita niin itsetunnosta ja kuuluisuushakuisuudesta melun merkitykseen luokassa.

    Kalle Veirto vastasi mielestäni varsin napakasti minullekin kouluissa usein esitettyyn kysymykseen ”Mikä on ohuin kirjoittamasi kirja?”  Veirton ykkösessä kadonnutta ohutta kirjaa metsästettiin ihan hulvattomasti. Ohut hauska kirja 2 (Karisto 2018)  ei edelleen sutjakkaasta kerronnasta huolimatta aivan yllä ykkösen rinnalle. Ei antikvariaatin miljöö huono ole, mutta nyt ei tuo kirjan lukemisen helppous tai vaikeus tule niin hyvin ja huumorilla esiin kuin ykkösessä. Kolme kaveria joutuvat vanhojen kirjojen kauppaan suorittamaan tet-jaksoa. Kaksi laistaa hiljalleen, mutta Anselmi jatkaa sinnikkäästi ja saa samalla oivaa oppia niin kirjojen monimielisestä maailmasta kuin talouden laeista. Osta halvalla, myy kalliimmalla. Mukana on ongelmia varastetun pyörän korvauksista, hakkeroinnista ja lain rajamailla toimimisesta sekä tietysti seksistä. Anselmin pääkirjaksi taitaa jäädä ainakin lainauksista päätellen Väinö Linnan Tuntematon sotilas. Miksei, saattaa olla hyväkin valinta. Tai sitten ei. 

Suomessa mellastavat hirviöt 1-2

Tuottelias Tapani Bagge lanseerasi taas yhden uuden salaseuran Aavehevosen arvoituksessa (Karisto 2018, kuv. Carlos da Cruz.) Virkeänä erilaisena piirteenä Apassit-sarjan ensimmäisessä (Apassit muuten on tuttu jo Martti Sirolan sarjakuvista) käytetään taustamiljöönä 1910-luvun Helsinkiä, jolloin Stockmann aloitteli kilpailijanaan Kellermanin kauppaliike. Eri sosiaaliryhmistä mukavasti ja vivahteikkaasti koostuva poikaryhmä pakollisine pikkusiskoineen päättää perustaa salaseuran (metodit jotenkin tuovat mieleen Uolevi Nojosen Tarzan-seuran vihkimiset), jonka ensimmäisenä tehtävänä on selvittää omituisen varastelevan aavehevosen tapaus. Poliisit ovat tutun avuttomia tai ylimielisiä, joten salaseuran neuvokkuuden ansiosta salaisuus selviää.

    Loppujen lopuksi taustalla on teatterin ahdingot, ja näyttämölle tarkoitettu hienon mekanismin ja teatterinjohtajan notkean vaimon kuljettama metallihevonen on kaiken takana. Bagge on ottanut nyt käyttöön tuttujen lukemista vauhdittavien keinojen – karttoja, puhekuplia – lisäksi lukujen alussa olevia lyhyitä sisältöselosteita. Pari taittajan kömmähdystä heti alussa jakaa hankalasti ajatuksen eri sivuille, eikä mustalla pohjalla oleva valkoinen teksti oikein anna lisäarvoa, vaikka yö olisikin. Carlos da Cruz käyttää sivuja graafisesti ja monipuolisesti, mutta hänellä kuten monella muullakin paljon käytetyllä kuvittajalla alkaa olla edessään jo oman tunnistettavan tyylin hyvät ja huonot puolet. Samanlaiset hahmot erilaisista kirjoista toisiin eivät ehkä enää niin riemastuta. Kirjan lopussa on vielä tietoisku Helsingin sen aikaisista rakennuksista, missä nytkin tapahtumat tiivistyvät. 

    Pika pikaa perään tehty jatko, Vanajaveden hirviö (Karisto 2018) onkin sitten aivan saman kaavan mukaan synnytetty Hämeenlinnan Baggelle tuttuihin maisemiin sijoitettu tarina. Kuten usein käy, innostuminen johonkin asiaan vie hiukan paasaamisen puolelle niin nyt esitellään seudun mahtimies, upporikas HugoStandertsköld edestä ja takaa. Kun hieno Fabergen muna varastetaan, paikalle kutsutaan kukas muu kuin Apassit-salaseura. Ja kuinka ollakaan, salaperäisen vesihirviön on rakentanut innokas insinööri, jonka mestariteosta roistot käyttävät hyväkseen. Siinä sivussa Hämeenlinnan maisemat tulevat tutuiksi rautateineen, höyrysahoineen ja vankiloineen. 

Nyt kyllä jännittää, mikä vekotin löytyy seuraavaksi ja missä? Ja mitä keksivät Allu, Ebba ja Reuhurinne?