Topelius ja Lydecken - veljekset Koivu ja Tähti

Vuodenvaihteen ja loppiaisen ja nimipäivänsä vietosta toipuneena huomaa, että Topelius taitaa taas elää pientä renessanssia. Suomen Kansallisteatterin lavalla melskaavat Kristofferin ja sisaren jälkeläiset, Sisko Ylimartimo teki hienon kunnianosoituksen Aleksander Lindebergistä (Avain 2017), missä otetaan näyttävästi esille Lindebergin kuvitus Topeliuksen satuun Muurahaisesta joka lähti lääkäriin (2011) ja sai samana vuonna Suomen kirjataiteen komitean palkinnon Kaunein kirja-kategoriassa. Ylimartimo kertoo hauskasti kuvituksen seikkailusta Japanissa, mistä originaalit erinäisten vaiheiden jälkeen saatiin takaisin.

    Ja tietysti Topelius kuuluu erottamattomasti omaa nimeään kantavaan Suomen nuorisokirjailijoiden palkintogaalaan, jossa vuosittain joku saa Koivun ja Tähden hohdetta ylleen Arvid Lydecken kollegan tunnustuksen noutajan kera – palkintosumma nousee joka vuosi yhdellä eurolla  - tänään siis 2018 euroa.

   Pirkko Saision mielissä muhinut jatko Topeliuksen lievästi henkilökohtaiseen satuun on paitsi kavalkadi hetkistä Suomen historiasta myös tietysti omakohtainen julistus menneestä ja tulevasta. Saisio lomittaa kotiinpaluun kysymykseen ottavatko vanhemmat vastaan kadonneet lapsensa, mitä se merkitsee ja onko sillä lisäarvoa elämälle. Historian kulkiessa yhä uudet Kristofferit muokkaavat ja muokkaantuvat suomalaisessa kehityksessä. Sukupolvien kiertokulku ja muistot nousevat arvoonsa. Saisio vääntää lopuksi oikein kunnon dystopian, kun rajat pannaan kiinni, Helsinki on poikkeustilassa ja suljettu kaupunki. Kun Tuonelan virran lautta vie koko porukan ja jääkarhun lopulliselle tuomiolle, kuuluu kirkas ääni. joka pyytää anteeksi ja haluaa ottaa vielä yhden ryhmäselfien. Maailma ei lopu paukkuen, vaan yhteiseen valokuvaan.

Väki on vahva, Seepra ei

Topelius -palkinnon sai tänä vuonna Elina Rouhiainen Väki -trilogian aloittaneella Muistojen lukijalla (Tammi 2017, kansi Laura Lyytinen). Moniosaisen sarjan kanssa on aina hiukan mietityttävää palkita heti ensimmäinen: asettaako se ja millaisia paineita seuraaville? Mieleen tulee heti esikoisellaan Finlandia Juniorin napanneen Nadja Sumasen jatko, Terveisin Seepra (Otava 2017). Kun Rambo oli letkeän tuntuinen nuoren selviytymistarina, Terveisin Seepra yrittää nyt päteä liian monella tasolla. On kotiongelmia, äidin ongelmia. isän ongelmia, nettikaverin ongelmia – ja omia ongelmia. Välillä tuntee lukiessaan menevänsä läpi erilaisia sairauskertomuksia ja niiden taustoituksia lapsuudesta saakka. Toki Sumanen saa välistä aikaan riipaisevaa ja kokemusperäistä elävyyttä Iriksen hapuilusta kodin, koulun, baletin, syömishäiriön ja viiltelyn välissä, mutta kokonaisuus on liian moneen suuntaan hapuileva ja osin myös kovin näkyvästi rakennuspalikoita esittelevä. Erityinen miinus kannen kokonaisilmeen rakentajalle – esimerkiksi takakannen tekstistä mustaa tummanpunaiselle ei saa selvää suurennuslasillakaan. 

   Elina Rouhiainen on jo tottuneempi tekijä – edellinen sarja Susiraja sai hyvää palautetta ja pari kirjaa jopa käännettiin japaniksi. Kysyessäni Elina ei oikein tiennyt syytä kiinnostukseen, mutta asialla taisi olla tehokas agentti eli Elina Ahlbäck, joka teki urotyön jo Salla Simukankin sarjan kanssa. Muistojen lukijakin on eräänlainen vallan ja kehityksen analyysi, mutta ei ainakaan vielä mikään tuomionpäivän julistus. Tästäkin kirjasta löytyy Sumasen teemoja nuorten ongelmista ja oman identiteetin hakemisesta, rakastumisista, ystävyydestä, eroista, mutta myös ehkä hiukan tutunoloista paperittomien ongelmia, romaniveljesten kohtaloita. Mukana on mielenkiintoisia lainauksia eri puolilta – Kiuru on kova lukija – kuten Saul Williamsilta ja Children of Bodomilta.

    Mutta täytyy sanoa, että ainakin itse annan myötä näiden asioiden kokemiselle mieluimmin realismia ja mielenkiintoista mielimagiaa näppärästi yhdisteleville seikkailuille. Rouhiaisen sankarilla, 16-vuotiaalla Kiurulla, on kyky tarttua toisten ihmisten muistoihin ja pyyhkiä ne pois. Salaperäinen, maailmanvaltaa havitteleva Väki haluaa nämä erilaiset kyvyt hallintaansa. Kun Pirkko Saisio saa aikaan näyttämölle konkreettisen Berliinin muurin, Rouhiainen ylittää sen toistaiseksi pakenemalla, mutta antamalla toivoa. Hänen Kiurunsa ei lähde Tuonelaan, vaan Edinburghiin ja sieltä salaiseen, tuntemattomaan paikkaan. Mutta kuten useimmiten jatkosarjojen kohdalla, ensimmäinen osa on johdatusta, henkilöiden esittelyä ja tilanteen hahmotusta. Tämä maailma varmaan elää nyt tiukasti Rouhiaisen mielessä. Hyvää matkaa.

Harharetki, mutta minne?

Arvid Lydecken sopii tänä vuonna mainiosti palkinnonsaajien pirtaan. Fantasiaa hän teki rekvisiittaa myöten Topeliuksen rinnalla kirjassaan Tähtien tarhoissa (1912) ja Leena Parkkisen seikkailuihin sopii edelläkavijäksi vaikka Meren pohjalla (1915).

    Leena Parkkisen Pikkuveljen ja mainion harharetken (Teos 2017) idean luullakseni ymmärrän. Isosiskonsa alistama pikkuveli kulkee kiltisti siskon kanssa assistenttina Ja tekee mitä käsketään. Pikkuveli nielee isosiskon eli ”Kreivittären” röyhkeät tilanteiden muutokset, eikä tunnu paheksuvan, vaikka sisko vie kaiken kunnian mielikuvitusviidakkoretkellä. Suonsilmärusettianakonda kuljettaa kuitenkin juuri pikkuveljen mukanaan seikkailuun, joskin isosisko taitaa kääntää voiton siitäkin. Tai ainakin pikkuveli saa syyt niskaansa, kun anakondaa ei saada kiinni.

   Pikkuveli hahmottaa epävakaata ja absurdia vesimaailmaa. Siellä huseeraa mummo ja talokoira ja muffinsit, joiden avulla voi hengittää vedessä. Oikea äiti vain häivähtää taustalla, hänkin isosiskoa tukien. Loppu on toiveikas: isosiskokin on ollut huolissaan pikkuveljestä. Sisko on tajunnut, että pikkuveli on tärkeä osa seikkailua ja yhteistyötä.

    Leena Parkkisen kieli on hauskaa, värikästä, röpelöistä ja ajanmukaista. Tottunut lukija pääsee hyvin seikkailuun mukaan, mutta vaikeampaa on välittää sadun maailmaa nuoremmille.  Henkilöt ja tapahtumien sadullisuus vaatisivat kait pienempää kuulijaa, pikkuveli on kenties tälle kerrontarekvisiitalle siinä koulun ensimmäisten luokkien nurkilla. Kerrontatyyli vaatii puolestaan välittäjän viitseliäisyyttä. ”Älä pöhköile. Ei ole mitään järkeä olla maailman paras tutkimusmatkailija, jos ei ole yhtään seuraajaa You Tube-tilillä. Sinulla ei ole mitään käsitystä tieteestä. ’Kreivitär ravisti kiharoitaan ja jatkoi kameralle. ’Vaatii suunnatonta rohkeutta ja lähes yli-inhimillistä nerokkuutta valmistautua niin uskaliaalle retkelle kuin minä Kreivitär Rebecka Pitäjänmäki. Mutta kuten kaikki asiantuntevien uutisblogien lukijat tietävät, olen kansainvälinen seikkailijatar, Kilimanjaron valloittaja, Setsuanin safiirin löytäjä ja tähän asti ainoa henkilö joka on saanut otettua kuvan höpsiksestä…”

   Vai olisiko tämä täsmäkirja kuitenkin isosiskoille, jotka tubettavat tottuneesti ja osaavat pikkuveljen manipuloinnin?

   Jussi Karjalaisen kuvitus luo ainakin mainion taustan viidakon omituiselle eläimille ja vaarallisen tuntuisille matkoille, joskin varsinaiset päähenkilöt ovat – no, eivät ainakaan kauniita. Romuluisia mielikuvitushahmoja? Vähän häivähti mielessä Carrollin Kraukijahti – tuntemattoman ja pelottavan olennon etsiminen. Senkin säkeet ovat monimielisiä ja tulkinnanvaraisia – ja varmaan senkin takia niin kiinnostavia ja hauskoja.

     Suomen nuorisokirjailijat ry:n palkinnot osuvat hyvään mediasaumaan – presidentinvaalit ovat tylsät, joten Tpelius ja Lydecken pääsevät paremmin esille. Ja onhan meillä vielä odotettavissa kolmikon tasavertainen jäsen! Helmikuun alussa saadaan se viimeinen junior, Runeberg. Siinä välissä muuten odottelen tietysti varsinaisen joulupipon jakamista. Pian pannaan jonkin kutreille Puupää-hattu päivänkakkaroineen.