sunnuntai 11. syyskuuta 2016

Naparetki ja Lewis Carrollin maineen palautus




Aika hauska episodi muuten on näinä Googlen kääntämien kirjojen aikana – Shakespeare siis muuntui erään kustantamon yrityksenä aivan uudenlaiseksi tämän ajan kirjallisuudeksi – mutta myös Lewis Carrollin kohtalo Suomessa. Vuonna 1961 Kynäbaari niminen kustantaja julkaisi Liisa Ihmemaassa – version, jonka levittämisen loppujen lopuksi KKO kielsi. Perustelut olivat vakuuttavat: versio tuntemattomine kääntäjineen ja kuvittajineen loukkasi lyhennettynä ja muutettuna klassisen teoksen kirjallista arvoa. 
Helen Oxenburyn tulkintaa golfaamisesta

    Tämä taitaa olla ensimmäinen – mutta liekö viimeinen? – jolloin tekijänoikeuden paragrafia klassikon suojelemisesta on käytetty.
    Shakespearen tapaus taitaa liipatä läheltä? Kuka olisi saanut muuten käännöksestä korvauksen?

Nostalgiaa jäämerellä

Mikä kirja alkaa näin: ”Minä vihaan palelemista. Joudun paniikkiin jo pelkästä ajatuksesta olla ilman käsineitä tuulessa. Pakkasella pysyttelen mieluimmin sisällä.” Ja tämä nainen on uneksinut viidentoista vuoden ajan pääsevänsä palelemaan autiolle saarelle, Pohjoisen jäämeren valkoiselle kaistaleelle. ”Saari on täysin asumaton, ja sitä peittää jäätikkö, jonka reunat viettävät luotisuoraan veteen, kuin kallioseinämät.”

    Valkosaarelta löytyivät retkikunnan jäännökset, vetykaasupalloretken päätös ja yritys lentää Pohjoisnavalle vuonna 1897. ”Heidän viimeisen leirinsä jäännökset löydettiin kolmekymmentäkolme vuotta myöhemmin, umpijäässä autiolta saarelta, keskeltä Jäämerta. Kolme luurankoa, pienen teltan repaleet. Mitä enemmän saan tietää jutusta, sen todellisemmaksi se käy, kuin mustavalkoinen valokuva, joka muuttuu hitaasti moniväriseksi.”
    Bea Uusma nimittää kirjaansa Naparetki (Like 2016, suom. Petri Stenman) minun rakkaustarinakseni. Kiinnostavaksi paksun kirjan tekee juuri retken johtaja, Salomon August Andréen, jonka sankarillisen suuruudenhullusta suunnitelmasta on tehty muitakin kirjoja, dokumentteja ja elokuva. Tuon listaan pääsen minäkin, koska tein vuonna 1977 Kirjayhtymän helppolukuiseen tietokirjasarjaan Suuret seikkailut oman tulkintani Kotkan lento. Bea Uusman sinnikäs ja pakkomielteinenkin ajatus selvittää miten loppujen lopuksi Andrée kumppaneineen kuoli, on kuin salapoliisitarina. Uusma menee läpi kaiken mahdollisen, yrittää etsiä edes jotain luunäytettä, tutkii uudelleen jäännökset, lääkärilausunnot, jäämistön museoista, kaiken. Ja vihdoin pääsee monen yrityksen jälkeen itse Valkeasaarelle tapahtumapaikalle.
Naparetken autenttista kuvitusta


Taustalla monia selvityksiä

    Suomeksi on ollut saatavilla pelastetut päiväkirjat Kotkan lennossa pohjoisnapaa kohti (1930) ja A.Ejen Napaseudun sankari (1930) sekä tietysti ruotsinkielistä materiaalia. Palkittu kirjailija P.O. Sundman kiinnostui Andréen habituksesta hänkin ja julkaisi Insinööri Andréen ilmapurjehduksen (1969 Otava). Vertailukohtia siis on ollut, ja innolla luin Uusman kirjan loppuun saakka todetakseni pettyneenä, ettei hänkään pysty aukottomasti selvittämään salaisuutta. Minunkin päättelemäni ehkä hiukan dramaattinen loppuratkaisu voi hyvin olla oikea. Bea Uusma joutuu Valkeasaarella katsellessaan Nils Strindbergin kivistä hautaa sepittämään hänkin oman ratkaisunsa. Kirjan lopussa on toki säntillisesti esitetty kaikki mahdollisuudet hyvine ja huonoine puolineen.
    Uusma saa tutkittavakseen Strindbergin jäämistöstä tämän alushousut ja kiihtyy. Niiden takaosa on irronnut viistosti. ”Viilto yltää haarasta ylös lantion oikealle puolelle. Kankaassa on tummia läikkiä, Se näyttää oikeasti vereltä. Jokin on repinyt irti oikean lahkeen molemmista alushousupareista. Katsoessani tarkemmin kankaan reunaa näen riekaleet: kankaaseen on syntyy tasaisin välein teräviä viiltoja. Juuri nuo viisi terävää viiltoa ovat aiheuttaneet kankaan repeytymisen irti. Ne näyttävät kynnenjäljiltä.”

 Mahdollinen tapauskulku

    Valkeasaarella Uusma näkee mielessään tilanteen: jääkarhu lähestyy hylkeenlihan houkuttelemana ja Strindberg yrittää huutamalla pelotella sitä tiehensä. Jääkarhu nousee jaloilleen ja ensimmäinen isku kaataa Strindbergin maahan.  Fraenkel yrittää huitoa ja auttaa. Andréen kiväärin laukaus saa pedon poistumaan,
mutta Strindberg on jo kuollut. ”Tuulessa lepattavat pakkaushihnat paukkuvat. Fraenkel voihkii. Saiko hän iskun? Tule nyt, tänne telttaan makaamaan. Andrée ottaa morfiinin ja vesipullon esiin. Kolme ruutua. Nyt nielaise. Ryömi makuupussiin. Sinähän palelet.” Fraenkel on aivan hiljaa ja kylmä. Andrée pohtii asemaansa. Neljä kuukautta hän saisi istua yksin täysin pimeässä. Hän hakee päiväkirjansa ja kietoo sen villapaitaansa. Sitä hän ei enää tarvitse. ”Hän on nähnyt mihin, mihin karhu pystyy. Ladattu kivääri on hänen vasemmalla puolellaan. Hän ei halua kuolla. Nielaise nyt. Suoraan hänen edessään on Strindbergin hauta. Hän sulkee silmänsä. Avaa taas silmänsä. Strindbergin hauta. Hän sulkee silmänsä.”

Vielä kerran Andrée!
Kansi ja kuvitus Pirre Vaijärvi

 On kummallinen tunne lukea uudelleen joskus aikoinaan tarkasti läpikäymänsä tapauksen tuore, intohimoinen tulkinta. Minäkin jäin jotenkin Andréen koukkuun: halusiko mies olla sankari, jonka maine olisi kiirinyt ympäri maailmaa? Retkikunta oli varustettu amatöörimäisesti silkkisukkineen, kaikki epäonnistui lähdöstä alkaen. Jäljelle jäi kolmen miehen epätoivoinen harhailu armottomassa jäämaisemassa, joiden mielialojen vaihtelut kuultavat päiväkirjojen sivuilta[KV1] .
    Minäkin panen Andréen piilottamaan päiväkirjat huolellisesti jälkipolville. Nils Strindbergiä ei Kotkan lennossa tapa jääkarhu, vaan heikkous ja kylmyys.  Knutin kuoleman jälkeen Andrée levittää alleen sinireunuksisen huovan ja paneutuu pitkälleen. ”-Keväällä lähden Huippuvuoria kohti. Ehkä minä olenkin kuolematon? Knut,  mitä sanot siihen? Hän haparoi kädellään vierestään ja tunsi kirveen varren. Pyöreässä purkissa oli voidetta ajottumiin. Hän oli hyvin varustautunut. Oviaukosta tulvi kylmyys, mutta Andrëe katsoi kattoon ja kuunteli tuulen ulinaa. – Minun oli pakko. Hänen sydämensä löi hitaammin.”

   Naparetki on erinomainen tietokirja myös tiedonhaun ja sen tulkinnan kannalta, eri vaihtoehtojen harkintaa ja puntarointia sekä niiden pohjalta todennäköisyyksien seulomista esiin. Mutta sen lisäksi kirja on elämänkertaa, mielen ja tunteiden mukaansatempaava kokonaisuus.
   Ratkaisua emme vieläkään siis saa, mutta sekin on jo seikkailun arvoinen.





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti