Muhevaa, leiskuvaa kirjallistumista

Vuoden kauneimpien kirjojen joukkoon lastenkirjojen kategoriaan ylsi jo toisen kerran Marika Maijala melkein miljoonan biljoonan tontun jälkeen. Nyt oli vuorossa ilahduttavasti uuden kuvittajien oman Etana Editions kustantamon Piano karkaa Juha Virran tarinana. Etanakin näkyy tekevän painotyönsä niin sanotusti EU:ssa eli nyt Livonia Printissä Baltiassa. Tämä on osoitus toisaalta siitä, että painokulut on saatava mahdollisimman pieniksi ja ilman liikevaihtoveroa, joka sitten maksetaan vasta kirjojen myynnin yhteydessä. Toisaalta painotyö on siis kelvollista, jos kauneimpien kirjojen asiantunteva ja tiukka raatikin sen hyväksyy.

   Se kolmas näkökulma on tietenkin suomalaisen työn yhä tiukentuva ahdinko verotuksen ja vähän muidenkin  ongelmien kanssa. Painotyöt valuvat halvemmille tarjoajille, suomalainen työ vähenee. Tätä on paha mennä arvostelemaan, kun mallia on kätevä käyttää niin kirjojen, lehtien kuin mainostenkin tekemisessä. Eriarvoistahan se on, kun veroedut saa vain rekisteröity toimija, ei yksityinen. Näin jälkimmäiset joutuvat maksamaan sen rankemman kautta.

    Piano karkaa on tehty futuralla, paperi on Amber 200g/m2, graafisina suunnittelijoina ovat toimineet Jenni Erkintalo ja Réka Király, kustantamon vetäjät. Kirjojen tarkastelussa pannaankin erityistä painoa juuri kokonaisuuteen – kaikki graafiset ja muut elementit lyövät kättä sujuvasti. Muut kirjat ovatkin kotimaista painotyötä: Elina Warstan kuvittama Koira nimeltä kissa (Teos), Jenni Pääskysaaren ja Nana Sjöblomin Tyttö sinä olet… (Otava) sekä Minna Lindebergin ja Linda Bondestamin Boggan och Kyösti Kekkonen (Schildts&Söderström). 

     Kirjainlajit laajenevat: on Arno Pro ja Anarchy Sans, Avenir LT Std ja Candida Std Roman. Raadin arvioissa on hauskoja ja opiksi otettavia huomioita: Bogganissa ”väri leiskuu oikeissa paikoissa.”, Piano karkaa taas on ”raikas ja muhevalla tavalla tämän päivän retrohenkistä kuvakieltä hyödyntävä”, Koira nimeltä kissan ”typografian, kuvan, viivan ja värimaailman yhteistyö johdattaa vakuuttavasti erilaisuuden kohtaamiseen”.

    Näillä siis mennään: muhevaa, värikylläistä, yhteistyötä ja leiskuvutta!

Ruokakirja: paperi Munken Lynx

Tietokirjojen puolella jylläsivät ruokakirjat. Niidenkin arvioinneissa ei niinkään selostettu miten reseptit ovat onnistuneet, vaan kuvien ja tekstin sijoittelua, värikuvien pinnan kiiltoa, ulkoasua ja vaikkapa paperipäällyksen liepeiden mainiota lisäkäyttöä.

    Jos sisusta olisi pitänyt arvioida myös kiinnostavuuden kannalta – ja ehkä kulttuurihistoriallisestikin – niin olisipa mielestäni mukaan sopinut Ulla Clercin toimittama ja Aboa Vetus & Ars Nova –museon julkaisema Kirjain kerrallaan: lukemisen ja kirjoittamisen jäljet. Näyttelykatalogi on harvinaisen runsas, monipuolinen ja kuva-aineistoltaan sekä kiinnostava että harvinainen.

    Kirja tuo lähelle keskiajan ja kirjoitusvälineiden kehityksen, on puumerkkien tulkintaa ja merkitystä. Minulle uusi termikin löytyy: kirjaantumisella tarkoitetaan tavallisen talonpojan kulkua kirjojen ja lukemisen pariin. Kirjallistuminen taas voisi olla juuri välineiden kehittymistä (mustekirjoituskulttuuri, muistiinpanokulttuuri ja inskriptiot). On kuin kokisi löytöretkeilijän ahaa-elämyksiä: lukea ja katsella paperin ja pergamentin aineellistumista, vahataulujen kirjoituspuikkojen muotokieltä, ihailla kirjoitustaulujen koteloiden designiä. Entä tuohikirjeet? Tunnistusmerkit astioiden pohjissa? Tiiliin tehdyt koukerot? Kalenterisauvat ja sinetit!

    Dosentti Janne Harjula puhuu kirjallistumisesta ja juuri erilaisen lähdeaineiston monialainen tutkiminen on Kirjain kerrallaan –julkaisun läpileikkaava teema. Mukana on arkeologiaa, kansatiedettä, kielentutkimusta, kulttuuri- ja kirjahistoriaa aina 1800-luvulle. Samaan aikaan voidaan kuvitella olevamme aineellisen ja aineettoman äärellä. Paperi tai pergamentti antaa aineellisuuden sille piirretylle aineettomalle sanomalle. Joutuu todella pohtimaan, miten väliaikaisiksi tarkoitetut merkinnät, lukemaan opettelu tai ääneen lukeminen eivät jätä suoria fyysisiä merkkejä. Kirjassa on peräperään näkökulmia kiihdyttäviä pohdintoja miten täydennykset varhaisten kirjojen marginaaleissa tai merkinnät noissa tiilissä ja astioissa ovat esipuheen sanoin kuin jännityskertomuksen johtolankoja. ”Kirjan perimmäinen ajatus kiteytyy edelleen samoin kuin satoja vuosia sitten – se on muistiinpanoista kasvanut ja irtonaisista käsikirjoituksista toimitettu, viimeistelty ja painettu kirjanmuotoinen kertomus, teksti johon lukija tarttuu. Kirja on arkkityyppinen esine, jonka keskiajalta tämän päivän maailmaan piipahtava tunnistaisi.”

Riikka Soininen kuvittaa Kirjainta kerrallaan

    Ei minulla mitään ole vaikkapa Sandro-keittokirjaa vastaan. Graafisesti kuulemma yllätyksellisesti ja houkutellen kokoonpantu resepti. Ehkäpä senkin jotkin maustesuositukset ovat peräisin keskiajan kauppiaan vahataulun pintaan ikuistamista muistiinpanoista, jotka myöhemmin tallentuivat musteella kirjan sivuille…