Educa-messujen jälkimainingeissa koulu,
koulutus ja oppiminen ovat olleet edelleen mukavasti tapeetilla eri
tiedotusvälineissä. Uusimpana rikkana rokkaan (uuden talousajan sananparsi)
opetusministeriö hehkutti valtakunnallista kyselyään, missä udellaan 1.-10.-luokkalaisten
lasten kiinnostusta taiteen ja kulttuurin aloihin sekä liikuntalajeihin. Kysely
sisältyy hallitusohjelman kulttuurin ja liikunnan kärkihankkeisiin, joilla
yritetään parantaa taiteen ja kulttuurin saavutettavuutta ja lisätään tunti
liikuntaa jokaisen peruskoululaisen päivään. Yli puolelle miljoonalle
koululaiselle suunnattu kysely on merkittävä valtakunnallinen kartoitus
oppilaiden harrastamisesta, ja se luo edellytykset harrastusmahdollisuuksien
kehityksen seuraamiselle eri puolilla maata.
Kyselyn tulokset julkaistaan maaliskuussa, todetaan opetusministeriön
puolelta. Onkohan tässä kysymys koulun vetoavuuden
ja viihtymisen lisäämisestä ja keskustelun herättämistä näistä oleellisista
asioista? Pohjaksi voisi opetusministeriöllekin suositella muutaman kirjan
tutkimista. Iloa kouluun
(PS-kustannus 2013) antaa jo paljon viitteitä kouluviihtymisen olennaisiin
tekijöihin, ja kyllä Kirsti Lonkakin on hämmennellyt rokkaa kiitettävästi.
Mielenkiintoista on kentältä tullut palaute, missä ihmetellään
ministeriön toimia suunnata kärkihankeavustuksia kyselyn tulosten perusteella –
niitä kun voidaan tulkita monella eri tavalla. Ja kärkihankkeiden rahoitusta ei
tosiaankaan ole näkynyt vielä missään. Verkkokyselyssä oppilailta kysytään,
mitkä harrastukset kiinnostaisivat heitä koulussa järjestettyinä sekä heidän
kokemuksiaan ja mielipiteitään harrastamisesta.
Kyselyn tulokset välitetään taide- ja kulttuuritoimijoille sekä taiteen
perusopetuksen järjestäjille, jotka voivat hakea ministeriöltä keväällä
kärkihankeavustusta harrastetuntien järjestämiseen kouluissa. Tunti lisää
liikuntaa -kärkihankkeen avustukset tullaan ensisijaisesti maksamaan kuntien
välityksellä. Opetus- ja kulttuuriministeriöllä on kolmen vuoden aikana
käytettävissä lastenkulttuurin ja taiteen perusopetuksen kärkihankkeeseen 7,7
miljoonaa euroa ja Tunti lisää liikuntaa -kärkihankkeeseen 21 miljoonaa euroa.
Tästäkin jo selviää, missä painopiste on. Ensin ruumis, sitten sielu?
Nuorisobarometri luo vankkaa pohjaa! |
Näkökulmia tarvitaan!
Ja onko olemassakaan kriittistä
kommentointia? No, ainakin Satu Olkkonen ja Fanny Vilmilä kaivavat joitakin
roskia rokasta otsikolla ”Taimikon kasvua ei voi loputtomiin kiihdyttää – Miten
käy lasten ja nuorten kulttuurin?” Nuorisotutkimusseuran nälkulmakeskustelussa:
www.nuorisotutkimusseura.fi/nakokulma17
Tiedän kokemuksesta, ettei ole niin hauskaa tai tyydyttävää huovata
moninaisten tutkimusten ja raporttien suossa taiteen ja kulttuurin
saavutettavuuden kentällä. Näitä ovat vaikkapa varhaisempi Taiteesta ja kulttuurista hyvinvointia -toimintaohjelma 2010–2014
tai Lastenkulttuuripoliittinen
ohjelmaehdotus 2014–2018.
Keskustelijat painottavat, että myös nuorilla on oikeus taiteeseen omin
aistimuksin koeteltuna itsetajuisena tietona. Ei siis poliittisin
toimintaohjelmin pakotettuina kärkihankkeina, jolloin ne sisältävät myös
vaateita, paineita ja rajoituksia. Lisäksi vinoillaan hyväntahtoisesti
Lastenkulttuurikeskusten verkoston suuntaan: ”Hallituksen kehittämiskohteena
olevan Lastenkulttuurikeskusten verkoston www.taikalamppu.fi-sivuilla toimintaa
esittelevä Vauvakulttuuri on
juuri nyt suuressa suosiossa -nosto tuskin houkuttelee nuoria
taiteen pariin. Toimivia malleja on löydettävissä esimerkiksi vapaan
sivistystyön ja kulttuurisen nuorisotyön puolelta. Peruskoulussa opitut
valmiudet taiteen tekemiseen ja kuluttamiseen kantavat omaehtoisena tai
vertaissuhteissa tehtävänä taidetoimintana, kuten teatteriharrastamisena.
Omaehtoisuudella ei voida mitätöidä pedagogin ja aikuisen merkitystä
pitkäjänteisten taiteellisten prosessien tukena.”
Satu Olkkonen ja Fanny Vilmilä antavat tulla täyslaidallisen
mietittävää: ”Perusongelma paikallisen kulttuuritoiminnan edistämisessä on
kulttuurin marginaalinen asema ja aliarvostus paikallispolitiikassa. Epäsuhta
hankkeiden yliampuvien tavoitteiden ja käytettävissä olevien resurssien välillä
on näyttävä, varsinkin kun hallintosektorit ja toimialat ylittävää yhteistyötä
ei ole totuttu tekemään. Taidealakohtaiset alueelliset painotukset jäävät
yksittäisten toimijoiden aktiivisuuden varaan. Hallituksen asettamat odotukset,
kärkihankkeet ja säästöt näyttävät siksi kiireessä tuuleen rakennetuilta. --- Näkemyksemme
mukaan taiteen autonomiasta niin kuin sivistyksestäkin keskustellaan
yhteiskunnassa liian vähän. Samasta syystä meillä on liian vähän
koulutuksellisia suunnannäyttäjiä, tai heitä ei kuulla tarpeeksi.”
Olemassa olevaa yhä uudelleen?
Educa-messuilla taisi olla sitten
suunnannäyttäjiä liiankin kanssa? Ongelma taitaa olla jopa runsauden pula.
Toisaalta kirjaksi asti ehtineitä suunnannäyttäjiäkin löytyy. Nyt on vihdoinkin
alettu puhua joltisenkin hyväksytysti myös yhteistoiminnallisuudesta. Esimerkiksi
neljän tekijän Yhdessä oppiminen
(Into 2015) kerää kansiensa väliin yhteistoiminnallisuuden käytäntöä ja
periaatteita. Kirjaa lukiessaan ei vain voi välttyä ajattelemasta, että nämähän
ovat jo olleet tarjolla aikaisemminkin. Lähdeluettelossa ei tosin mainita
esimerkiksi alan tienraivaajaa,
Karttakepin kuolemaa (Arator 2003) tai Rakenna
oppivaa ryhmää (PS-kustannus 2014), mutta ehkäpä edelleen on tarvetta
muistuttaa ja koota näitä käytäntöjä kirjaksi muiden joukkoon.
Mutta kukkana rokassa voisi suositella päättäjillekin taustoitusta
tuohon koulutuksellisten suunnannäyttäjien tärkeyteen. Muutamat ihmiset voivat
sinnikkäällä toiminnallaan tehdä merkittävää suunnannäyttöä ja muuttamistakin. Kirsti
Mäkisen Pulpetin henki (Otava 2015)
on ainakin sellainen. Sieltä löytyy kouluneuvoksen muistiinmerkitseminä
hauskoja ja ei niin virikkeellisiä kommentteja kaavamaisista opetusmenetelmistä
ja erilaisista opettajapersoonista, mutta myös luja usko koulusta kulttuurin
eturintamassa.
Iskulauseita riittää – perusteltuina: ”Kouluta tyttö, ja koulutat koko
kansan.” ”Ulkomailla kannattaa käydä hautausmaalla ja kirjastossa.” ”Steve Jobs
ei tajunnut, millaista myyttistä voimaa viattoman tuntuinen omena kulttuurissamme kantaa.” Ehkä olen
hiukan jäävi kehumaan kirjaa, koska esiinnyn itsekin sen sivuilla myönteisessä
valossa aikansa lastenkirjallisuuden Grand Old Ladyn, Kerttu Mannisen kera
opettajakolutusta omalta osaltaan avittamassa. Hyvän kirjan tunnusmerkkeihin
kuuluu kuitenkin myötäelämisen tuntu, asioiden pohtiminen ja
tärkeysjärjestykseen asettaminen – ja toki myös edelleen kehittämisen suuntien
esilletuominen: uuden kokeilu pätevien, hyväksi havaittujen käytäntöjen
rinnalla.
Ehkäpä Kirsti Mäkinen on sitten koulumaailman Grand Old Lady.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti