Kajahtanut kirjailija ja nakkien vallankumous

Ensiviikolla on sitten taas tuo joka vuotinen palkintogaalojen marssi. On Finlandiat, on tiedonjulkistamisen valtionpalkinnot – tosin ne laahaavat vuoden jäljessä eli  2014 tuotannosta – on lastenkulttuurin valtionpalkinnot, on tietokirjailijoitten Tietopöllö –tunnustus lastentiedolle, on erilaisten järjestöjen vuotisjuhlia ja tunnustuksia ja niin edelleen. Suomi-palkinnotkin jaettiin alkuvaroitukseksi, mutta sieltä lastenkulttuuria ei tällä kertaa löytynyt.

    Lasten tietokirjallisuudella näyttää siis pitkästä aikaa menevän jonkinmoisesti. Finlandia Junioriin pääsi jopa ehdokkaaksi Elina Lappalaisen Nakki lautasella (älkää sekottako Jari Tammen hulvattomaan Nakkikirjaan – siinä on runollisia variaatioita nakin olemuksesta lasten maailmassa). Katariina Heilala on ahkeroinut Linnanmäen ja Korkeasaaren kimpussa ja työstänyt myös monipuolisen soivan laulukirjan Tiernapojista mainioine taustatietoineen. Reetta Niemelä viihtyyi koirien ja hevosten kera Tikkumäessä ja Kerttu Ruuskan Elsa oppii lisää yhteiskunnan toimintamalleja.

Muistokirja Saimaalta

     Mutta ilmastonmuutoskeskustelun myötä Saippa voi nousta puheenaiheeksi. Ainutlaatuisen saimaannorppamme kohtalona näyttää tylysti olevan ilmaston lämpenemisen myötä sukupuuttoon kuoleminen. Sari Kanalan, Daga Ulvin ja Juha Taskisen suomeksi ja englanniksi tehty Saippa saimaanorppa (Amusantti 2015) saattaa jäädä siis muistotietokirjaksi. Tyylinä on saimaannorpan oma kertova teksti, jossa ensin kerrotaan levinneisyydestä ja lähisukulaisista. Perusasiat käydään läpi eliniästä syntymään. Sitten Saippa kertoo ensimmäisestä elinvuodestaan. Hienot valokuvat ja piirrokset selventävät hyvin norpan varttumista, harjaantumista ja vaaroja. Tällainen kerrontatapa on mainio: se tuo nuoren lukijan lähelle norpan vaiheet ja myös merkityksen luonnossa. Lopussa on vielä tarkemmat ja laajemmat perustiedot itämerennorpasta, harmaahylkeestä eli hallista ja saimaannorpasta sekä kartta keskeisimmistä elinalueista.

    Eräs lasten tietokirjan alue on parin viime vuoden aikana selvittänyt pienille lukijoilleen niin erilaisten tautien kuin ruumiintoimintojenkin taustoja. Marianne Kulmala on näin esimerkiksi taustoittanut Aspergerin oireyhtymää Sakussa, spesiaalissa lapsessa (Aivoliitto 2014) ja Touretten oireyhtymää Rufuksessa, spesiaalissa lapsessa (Aivoliitto 2015). Edellisen rakenne kuvaa hyvin molempia kirjoja. Aspergerin oireyhtymä tulee vähitellen esitellyksi 9-vuotiaan kolmasluokkalaisen Sakun arkisten tapahtumien kautta: miten aamutoimet onnistuvat, onko koulussa kaikki samalla lailla kuin ennenkin vai onko sijainen, millainen ruoka on, kotoisia puuhia ja fysioterapiaa ja leikkiä, pihaleikkejä kavereiden kanssa, pikkusisko ja tunteet, entä nukkuminen. Aikuisille on lopussa laaja oma osionsa, missä tarkistetaan uudelleen miten erityisyys näkyy arjessa, miten sosiaalisissa tilanteissa toimitaan, miten asetetaan rutiinit ja rajat ja kun Saku kieltäytyy toimimasta toivotulla tavalla. Samalla puhutaan ajoittaisesta tarpeesta yksinäisyyteen, tunteiden tunnistamisesta ja luovuudesta ja täydellisyyden tavoittelusta. Kaiken kaikkiaan kirjasta syntyy monipuolinen, koskettavakin kuva Sakun elämästä ja sinnittelystä kohti selviytymistä muiden rinnalla. Vain mukaan ympätyt lukijalle – ilmeisesti aikuinen ja lapsi? – sijoitetut kysymyslaatikot (Miten sinä olisit toiminut, sanonut Sakulle, antanut neuvoja jne) tuntuvat kovin keinotekoisilta ja myös keskeyttävät tilanteen, jota pitää alkaa miettiä. Ehkä niiden paikka olisi kuitenkin ollut lopussa? 

     Spesiaalien lapsien rinnalla myös Maaret Kallion trilogia Onnikujan kaveruksista (Väestöliitto 2014) tuo keskusteltavaksi niin pomppivan masun eli vauvabuumin, uuden pojan hyväksymistä mukaan, erilaisia perherakenteita ja tietysti suositun kakkatrendin: Onnikujan kaverukset ja suuri PRÖÖT!

Uudet julkaisijat

   Samalla huomaa taustakustantajien eli järjestöjen mukaantulon aktiivisina julkaisijoina. Samaan rintamaan voi nostaa myös esimerkiksi Helsingin museopuolen sarjakuvajulkaisut  kaupungin historiasta tai Vantaan kaupunginmuseon vastaavan kuvatietokirjan, taiten tehdyn Kylän josta löytyi aarre (2014).

    Tieto näyttää myös siirtyneen juohevasti arkirealismin sävyttämiin kirjoihin ja kuvakirjoihin. Esimerkiksi Anssi Keräsen Lossi-Lassessa ja merten salaisuudessa (Tammi 2015) ollaan luonnonsuojelun asialla eli seikkailun lomassa Lossi-Lasse esittelee useitakin katastrofeja ja niiden ratkaisuja – kovin helpolla ratkaisut kuitenkin näyttävät onnistuvan! Lindy Hop-laivalla lähdetään tutkimusmatkalle. Hiukan tehdyn tuntuinen huumori syömisessä ja kapteenin mahtipontisuudessa ei tuntunut lapsia kiinnostavan, tekniikka ja seikkailu sitä enemmän. Matkalla tutustutaan tärkeimpiin välineisiin kuten hydrofoniin, jotta saadaan yhteys Viivi-delfiiniin. Delfiinit vievät haaksirikkoutuneen Tautoun luokse. Läheisellä saarella törmätään roskaamisongelmaan ja aletaan kerätä pulloja ja roskia koko päivän. Tautou kertoo, miten valtava myrsky tuhosi hänen saarensa. Mutta öljynporauslautalla on sattunut onnettomuus, ja öljyntorjuntaoperaatioon osallistuu tehokkaasti myös Lindy Hop harjakerääjällä. Lopulta päästään sukeltamaan delfiinien kanssa ja tarkistetaan varusteet. Meressä on myös valtava sinivalas. Lopussa ystävykset lupaavat löytää myös Tautoulle uuden kodin eli pakolaisongelmaakin käsitellään. Tekijän oma kuvitustyyli on sarjakuvamainen, monet aukeamat ovat täynnä pieniä tapahtumaketjuja, joita isot aukeamat silloin tällöin rauhoittavat.

Kirjailija koulussa

En malta nostamasta lopuksi esille näin oman koulukäynnin kynnyksellä Dan Gutmanin Kajahtanutta kirjailijaa (Sanoma Media 2015). Päähenkilö Arttu on yksi näistä nykyään suosituista ”arjen sankareista”, jotka törmäilevät joka puolella. Nyt Artun kouluun tulee kuuluisa lastenkirjailija Keiko Kimono lemmikkihaukkansa kera, joka on päähenkilö suositussa kirjassa. Sademetsissä asuva Keiko kirjoittaa uhanalaisista eläimistä, mutta tuntuu oudon avuttomalta tavallisessa koulumaailmassa, ja niinpä vierailu tuottaa enimmäkseen omituisia törmäyksiä, kun haukka pääsee tietenkin irti. Artun loppulausunto saattaa olla aika oikeantuntuinen kaikesta huolimatta: ”Kaiken kaikkiaan neiti Kimonon vierailu oli mielestäni huippumahtava. Oli uskomattoman hienoa, kun Haksu villiintyi ja hyökkäsi Emmin kimppuun. Saimme myös tavata kuuluisan lastenkirjailijan ja nähdä rehtori Pöhelön pesäpallovarusteissa ja pyyhe päänsä ympärillä. Kaikkein parasta oli kuitenkin se, ettei meidän tarvinnut mennä matematiikan tunnille.”

    Tämä asettaa melkoisia paineita nyt omalle vierailulleni Inkooseen. Täältä kuitenkin tullaan!