Sotalapset ja pedofilia

Sotien ongelmia ja traumoja vivahteikkaasti

Kotimainen lasten ja nuortenkirjallisuutemme on varsin nopeaan ottanut käsittelyyn myös lapsuuden ja nuoruuden hankalia ja järisyttäviä asioita syntymästä kuolemaan, perheongelmista mielenterveyteen, syömishäiriöistä koulukiusaamiseen ja niin edelleen.

    Sodasta ja sen lieveilmiöistä raportoimiseen on tarvittu kuitenkin omakohtaisempaa kokemusta tai sen tuomista dokumentein tuettuna lähelle nuorta lukijaa. Sotaa on toki käsitelty monissa lasten ja nuortenkirjoissa fiktiivisenä taustana tai juonen tekijänä, mutta nyt näyttää autenttinen faktio tulevan voimakkaammin esille.

    Mielenkiintoisesti suomalaislasten kohtaloista Ruotsissa on ilmestynyt niin ruotsinkielinen kuin suomalainenkin versio. Krigets barn (Svenska litteratursällskapet i Finland 2014) jakaantuu kahteen osaan. I Finland kertoo autenttisia päiväkirjamerkintöjä seuraillen lasten elämästä sodan aikana 1939-1945 ja seuraa toisessa osassa Till Sverige seitsenvuotiaan Mairen muuttomatkaa sotalapseksi Göteborgiin. Runsaat valokuvat ja elämään liittyneet kupongit, lähetyskortit ja tavarat tuovat ajanmenon uskottavasti lähelle. Luonteeltaan Krigets barn on kierresidottu vahvasivuinen työkirja, jonka lukuihin liittyviä tehtäviä ja kysymyksiä voi käyttää hyväkseen niin koulussa kuin keskusteluissakin.

Erilaista, mutta niin samanlaisia tuntemuksia

                                                                                                          

    Kun ruotsinkielinen sotalapsi ei aluksi joutunut kohtaamaan kielivaikeuksia, Reijo Niinimäen Minne käynkin maailmassa ( Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys 2015) on riipaisevan iholle tuleva muistelus (toimittanut Hanna Aho) tekijänsä lähdöstä, elämästä ja paluusta Ruotsista. Molemmissa kirjassa taustoitetaan alussa Suomen tilannetta ja sotalapsien lähettämiseen johtaneita syitä. Kaiken kaikkiaan lähes 80 000 lasta siirrettiin Turun kautta Tukholmaan laivoilla ja junilla Haaparantaan ja sisämaahan. Sodan jälkeen lapsia palautettiin, viimeiset vuoden 1946 aikana – viitisentoista tuhatta lasta jäi Ruotsiin. 

    Vaikka Niinimäki sanoo, että jokainen lapsi koki osansa omalla tavallaan, Minne käynkin maailmassa varmasti kuvaa pätevästi niitä vaikeuksia, pelkoja ja yksinäisyyttä, joita suomenkieliset lapset kokivat. Muistelusten sävyksi on valittu yksinkertaisen toteava tyyli, joka kertoo tamperelaispojan kokemuksista tehokkaan vaikuttavasti. Tyylillisesti hienosti aluksi pakolaisella ei ole ikään kuin omaa nimeä, vaan asioita katsellaan kuin ulkopuolelta hän-muodossa ja päähenkilö on vain poika. Vasta myöhemmin kielen auettua mukaan tulee oma nimikin, joka kuitenkin vasta lopussa, omassa vaatimattomassa monilapsisen perheen kodissa tuntuu vihdoin aivan omalta.

    Krigets barn on pitkälti päiväkirjan autenttisia sivuja toisella, puhtaaksikirjoitettuja toisella, mutta mukaan on kiitettävästi löydetty valokuvia sekä yleisestä tilanteesta että päähenkilön kyseisestä ajanjaksosta. Minne käynkin maailmassa saa tuekseen sisäkansien valokuvat päähenkilöistä sekä Pekka Aittakummun lukeman cd-kirjan. Mutta Silja-Maria Wihersaaren kuvitus tavoittaa kuin huomaamatta niin pojan tunteet kuin maisemien ja ihmisten reaktiot. Näennäisestä vanhahtavuudesta – tai ehkä juuri sen takia – kuvien tyyli sointuu elämänkerrallisen faktion sävyihin hienosti. Samalla tavalla myös uskonnollisen taustan näkyminen on vaivihkaista, perusteltua ja vasta aivan lopussa hiukan tarkoitushakuista.

    Miten kertoa pedofiliasta?

    Harvinaisempi ongelma lasten ja nuortenkirjallisuudessa on ymmärrettävästi pedofilia. Miten kertoa asiasta, miten kuvittaa ja käsitellä? Kuka tarvitsee tietoa? Kuitenkin myös tämä vaikea aihe on noussut nyt esiin – kovin eri tavoilla. Pertti Koskinen – aikaisemmin aikuisten romaaneja tehnyt ammattikirjailija – on vienyt aiheen poikien jännärin kaavaan. Pedon jäljillä (Kvaliti 2015) vie nimenä ajatukset eittämättä saman nimisen elokuvan jäljille, mutta tämä Peto kertoo sujuvasti ja vauhdikkaasti kahden salibandykaveruksen toimista. He pelastavat pikkutytön joutumasta vanhemman miehen houkuttelemana autoon ja päättävät selvittää miehen nimen ja asuinpaikan. Näppärästi asiat etenevät, ja pojat aivan oikein paljastavat asian myös toisen isälle, joka kertoo ottaneensa yhteyttä poliisiin. Ehkä juoni näin olisi ollut liian helppo, koska Koskinen sotkee lopun monikerroksiseksi: isä ei olekaan ollut yhteydessä poliisiin, vaan kiristää pedofiiliä. Kun mukaan ilmestyy pikkutytön väkivaltainen sukulainen Ruotsista, saavat niin isä kuin pedofiili käsittelyn, jonka jälkeen oikea rikollinen päätyy rullatuoliin. Toki lopussa pojat toteavat, että laittomuus sai laittoman rankaisun, mutta silti voi jäädä pohtimaan ratkaisun sanomaa.

     Kuvakirjan tasolla asiaa on käsitelty mielenkiintoisesti Enna Airikin Korppipäisessä miehessä (Karisto 2013). Siinä pedofilia on otettu sadun kuvioihin mukaan ja vahvasti symboloiden kerrotaan pauloihin joutuneen tytön ”vankina” olemisesta ja vapautumisesta korppipäisen miehen vankilasta. Houkutuksia puolestaan kuvataan makeiskaupan kautta. Lastenkulttuurijulkaisu Tyyris Tyllerön haastattelussa (3/2013) Airik valotti kirjan taustoja. ”Haluan, että kirjaa voidaan lukea kaikenikäisille. Asia on vaikea, kyllä, mutta se on myös äärimmäisen tärkeä. --- Tämä kirja on minun panokseni aiheeseen ja toivon, vaikka se onkin rankka ja ehkä ahdistava lukukokemus, se kuitenkin uskallettaisiin lapselle lukea. Erittäin tärkeää tässä, niin kuin myös Haavemaan kohdalla, on se, että aikuinen on sitten valmiina vastaamaan lapsen kysymyksiin ja pohdintoihin lukukokemuksen jälkeen. Kolmen lapsen äitinä minun mielipiteeni on, että näistä asioista on puhuttava lapsen kanssa jossakin vaiheessa, oli se sitten kuinka ahdistava ajatus hyvänsä. Näitä asioita lapsi ei opi itsestään, eikä hän tiedä omia oikeuksiaan ellei joku niitä hänelle kerro. Lapsi jää näiden asioiden kanssa hyvin yksin, koska ei pysty ymmärtämään eikä käsittelemään niitä.”

Miten mitata kirjojen merkitys?

    Korppipäisen miehen kuvamaailma on oma taitava puheenvuoronsa. Jako väri- ja mustavalkosivuihin on tehokas viedessään mukanaan idyllin ja uhkan kaksinaisuuteen. Kirjan tarkoituksena on nimenomaan herättää pohdintaa, keskustelua ja kiinnittää huomio aiheeseen. Merkillepantavaa onkin, että erilaisia aikuisille tarkoitettuja tukikirjoja on alkanut ilmestyä – niistä tuoreimpia on Niina Kähärin ym. Silta sumusta valoon (Art House 2015), missä pätevästi ja selkeästi puhutaan asiasta niin läheisille, uhreille kuin työntekijöille. Mukana on keinoja ja toimintamalleja ongelmakentän käsittelemiseen.

    Mutta niin kuin monta kertaa eri yhteyksissä on todettu, juuri kirjallisuudesta voi löytää väylän asioista puhumiseen ja miettimiseen yhdessä. Tässä mielessä tuntuvatkin mielenkiintoisilta yritykset löytää mitattavia malleja kulttuurin – ja siis kirjallisuuden – rahallisista arvoista tai ylipäätään taloudellisesta merkityksestä. Miten paljon säästetään esimerkiksi mielenterveyskuluissa kirjallisuuden suoman lohdun tai esimerkin tuottamasta oikeasta ratkaisusta? Kuinka paljon kirjastot voisivat saada kunnan budjeteista lisärahaa ikääntyneiden ja syrjäytyneiden pitämisestä mukana yhteiskunnan toimijoina?