Maailman paras kirjasto ja kaunein kirja

    Suomen kirjastoseura hakee vuosittain maailman parasta kirjastokuntaa. Kuinka ollakaan tuo titteli tuli taas Suomeen. Onnea Nurmes, jossa viime vuonna oli 25,4 lainaa ja 15 käyntiä asukasta kohden. Siis lainaus/asukas+käynnit/asukas = suhdeluku, joka voittajalla oli 40.35.

Nurmes on siis täynnä potentiaalisia uuden Kirjastopuolueen jäseniä, jotka tänä tiukkana vaalisunnuntaina tarkasti varmaan tutkivat ehdokkaittensa kirjastonkäyttöä. Muistan aikanani Espoossa, kuinka muun muassa kysyimme eri puolueiden edustajilta heidän kirjasuosikkejaan. Taisi olla niin, että muuallakin Suomessa poliitikot ovat vannoneen Platonin koottujen teosten nimeen. Kaikki osat eivät muistuneet mielen, eikä lukumääräkään. Kirjastokorttia ei kaikilta löytynyt, koska tilausjonot olivat niin rasittavia.

Kylmät luvut lämpimiksi

    Kulttuurilehtien yhdistyksen toiminnanjohtaja – ei, anteeksi, tässä yhteydessä kai Kirjasto-seuran puheenjohtaja vai  kansanedustajaehdokas Jukka Relander toteaa kyllä hienosti, miten koko kirjastomaailma katsoo Nurmekseen. Jäin miettimään, että tämäkö on sitä kirjastomarkkinointia kylmien tilastojen valossa. Olisihan tuohon mukaan voinut vielä lisätä ne määrät, kun kirja on kohottanut lukemiskykyä, pelastanut itsetuhoisuudelta ja masennukselta, auttanut keittiön putken korjauksessa ja muuten vaan tehnyt elämästä siedettävämpää. Eli miten Nurmes on kirjakokoelmallaan pystynyt tukemaan kuntalaisten kunnonkohotusta? Ilmeisen hyvin kai sitten noilla luvuilla – vai onko siellä satsattu vain menevimpään kirjallisuuteen voiton himossa?

     Kirjastolehti 1/2015 heittää monenlaisia ajatuksia. Mukana on mainio kirjailijahaastattelu, miten Merete Mazzarella rikkoo tabuja ja miettii Frankensteinin hirviön salaisuutta. Pääkirjoituksessa Ira Koivu pohtii, miten kännykkä tappaa lukuinnon – neljäsluokkalaisista tehdyssä PIRLS-tutkimuksessa lukuinto oli toiseksi matalin. Kolmannes nuorista ei lue lainkaan vapaa-ajallaan. Kiitetyin juttu edellisessä Kirjastolehdessä näyttää puolestaan olleen Teemu Keskisarjan analyysi, miten internet levittää laiskuutta. Hallituksen terveisissä Helsingin kirjastotoimen apulaisjohtaja heittää aika kovan väitteen puhuessaan, miten kirjaston pitää olla utelias ja avattava ovet ihmisten elämään. Kirjastojen pitää ottaa kuulokkeet pois ja kuunnella ja nähdä elämää ohi mukavuusalueiden. No niin, keskustakirjastoa ajatellen tämä varmaan on paikallaan, jos ongelma on tosiaan tämä: ”Teinien rääkynää, muiden kielten molotusta, kännisten örvellystä. Joudumme kohtaamaan sivistyksen käsitteen haastavimman sisällön: avoimuuden ja ennakkoluulottomuuden.” Voisin keksiä noiden normaalien kanssakäymistilanteiden sijaan paljon muuta haastavampaa tekemistä. Kännisistä on kautta aikojen selvitty laulamalla heidän kanssaan kappale Olavi Virtaa ja muiden kanssa kertomalla, että marsilaiset hyökkäävät vasta ensi vuonna.

Ihanat kuvakirjamme

    Vuoden kaunein kirjakin on valittu maailman parhaan kirjaston varjossa. Tuomas A. Laitisen – Fundamental Matterin vanavedessä kärjen joukossa oli ilahduttavasti peräti kolme lastenkirjaa. Hienoa, että kuvittajien oma kustantamo Etana Editions ja Réka Királyn Yksi vielä on mukana. Aina jaksan ihastella palkintolautakunnan mahtavia perusteluita – tämä tulee ihan iholle: ”Perusvärien rinnalla vilahtaa mausteena korallia ja minttua, ja sininen on niin raskas pigmentistä, että se tuntuu tuovan sivuille uuden ulottuvuuden.” Wau, nyt kaikki haistelemaan! Tuulia Ahon kiva lastenrunokokoelma Tähtienlaskijan runoja ja Aino-Maija Metsolan grafiikka taas ”Kurinalainen väripaletti on taitavasti hyödynnetty – yönmusta ja sininen ovat jännittävä väriyhdistelmä.” 

 Oma suosikkiehdokkaani pääsi mukaan eli Marika Maijalan kuvitus Miljoona biljoona joulupukkia taas  on ”Virtuoosimainen, rouhea ja kuulas vahaliitukuvitus määrittää tämän hurmaavan kirjan ulkoasun.” Nyt siis voidaan ennustaa tämän vuoden kuvakirjojen trendiksi rouheisuutta, jossa kurinalainen mausteisuus tuo uuden ulottuvuuden yönmustana ja raskaan pigmenttisenä korallina. Kateeksi käy ammattilaisten niin sulavasti esiintuomat tekotapojen maalaukset.

 Ja vielä suoraan kentältä kommentti tuohon PIRLS-analyysiin. Helsingin Sanomien 60-vuotishaastattelussa tänään lastenmusiikin monitoimimies Pentti Rasinkangas kiteyttää lasten ja kulttuurin muuttumisen ytimekkäästi: ”Nykyään lapsille ei voi esittää kuin yhden hitaan kappaleen. 1980-luvulla pystyi vielä kolme.” Niinhän se on, elämä on muuttunut nopeammaksi ja auktoriteetit hävinneet.

    Mutta huomennahan kaikki voi olla toisin, kun äänestyspaikat ovat sulkeutuneet?